Ajat muuttuvat - joulu säilyttää asemansa

 

Kivikirkko uhmaa aikaa ja kutsuu taas joulunajan tapahtumiin.

Suomalaista kansanperinnettä tutkinut Kustaa Vilkuna on teoksissaan kertonut satoja vuosia jatkuneista jouluperinteistä varsinkin talonpoikaisen väen piirissä. Siihen on liittynyt riehakkaitakin muotoja, kuten tapaninajelut joihin saattoi liittyä ilkivaltaakin. Sellaisena ei voitane pitää naapurin saunan omavaltaista lämmittämistä aamuhämärässä kylpemistä varten. Silloinhan saunomisessa mukaan tuli tavallisesti talon omakin väki. Tuo tapaninaamun saunaperinne oli kauan osa oman sukumme joulunviettoa. Naapuruksina Kiteenlahdessa asuneet kolme veljestä lämmittivät kukin vuorollaan tapanina tuon joulusaunan ja sinne tultiin veljesperheitten voimin. Se perinne alkoi hiipua setieni poistuessa joukosta. Viimeisiä kertoja niissä merkeissä kokoonnuttiin kolmisenkymmentä vuotta sitten.

 

 

Pajapellon nurkan mökki on hiljentynyt joulurauhaan.

Oman ikäpolveni ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi, kuinka lähellä takana olivat sotavuodet, kun aloimme oman koulutiemme. Me vuonna 1939 syntyneet kiteenlahtelaiset lapset aloitimme alakoulussa Piiroomäen kamarissa syksyllä 1946, vain kaksi vuotta sen jälkeen, kun pitkään jatkunut sota oli päättynyt. Lapsen aikamitassa se saattoi olla pitkäkin aika, mutta voi ymmärtää kuinka lähellä sotavuodet silloin olivat omien isiemme mielissä. Mutta katseet oli suunnattava eteenpäin ja vaikka sota olikin miehiä traumatisoinut, uskon valoisempien ajatusten hiljalleen täyttäneen isien ja äitien mielet.

Se että perheet olivat jälleen koossa, merkitsi enemmän kuin se aineellinen niukkuus, jonka keskellä elettiin. Toisin oli niissä perheissä, joitten isä ei koskaan palannut kotitanhuvilleen. Omassa kotikylässämme tämän kohtalon jakoi parikymmentä perhettä. Aika parantaa pahatkin haavat, ainakin osittain. Lapset kasvoivat, alkoivat tulla osaksi työvoimaa talon pelloille. Joissakin tapauksissa nuoreksi leskeksi jäänyt äiti solmi uuden parisuhteen ja tuo kumppani otti parhaassa tapauksessa puuttuneen isän roolin. Perheyhteys rakentui niinkin - vaikka äidin uutta valintaa lapset useimmiten kutsuivat nimellä setä.

Piiroomäen kamarissa oli syksyllä kahden ensimmäisen luokan oppilaita. Kamari ei suuren suuri ollut, mutta silti meitä mahtui sinne 33 oppilasta. Kiteenlahden koulussa kerrottiin silloin olleen kaikkiaan 108 lasta. Piiroomäessä olisi heitä ollut enemmän kuin luokkaan kerta kaikkiaan mahtui. Siitä aiheutui se, että osa toiselle luokalle tulleista oppilaista siirrettiin yläkoulun puolelle ja suoraan kolmannelle luokalle. Omalla opintiellä Piiroomäessä ensimmäinen opettaja oli Maire Moilanen, nuori ja työhönsä innostunut ihminen. Mieleen on jäänyt, että hän halusi tutustua lasten perheisiin vierailemalla kodeissa. Kankaalassakin hän oli jopa yökunnissa.
    Kun äitimuori lämmitti saunan, samoihin löylyihin menimme joukolla, äiti, opettaja, silloin 5-vuotias sisareni ja minä, "Kankaalan pieni-Pekka". Nimitarkenne tarvittiin, kun setääni, myös Pekka, oli perinteisesti puhuteltu Kankaalan Pekkana. Sen ajan tapa oli, että tuonne kymmenvuotiaiksi lapset saunoivat äitinsä, yleensä naisten kanssa. Äidit eivät luottaneet isän huolekkuuteen esimerkiksi tukanpesussa. Vielä 1940-luvun lopulle asti oli tavallista, että koululaisten hiuksista saattoi löytyä sellainenkin luvaton kumppani kuin täi. Tosin meillä noita otuksia ei pojan "hiustuurikassa" ollut.

'

 

Kauneimmat joululaulut ja joulukirkko kokoavat ihmiset joulun sanoman äärelle.

Joulusta puhuttaessa juhlan yhteisöllisyys tuli lapselle ensimmäisenä vastaan koulun joulujuhlassa, "joulukuusella", kuten tuota tapahtumaa siihen aikaan kutsuttiin. Yhteisöllisyys oli vahvasti mukana joulukirkossakin. Kirkko oli ääriään myöten täynnä, vaikka menot alkoivat silloin jo aamukuudelta. Pitkistä matkoista hevosilla tulleet eivät jouluyönä ennättäneet unista paljonkaan nauttia. Muistan koulun joulujuhlasta erään pikkumökissä asuneen koulupojan, joka tuli kysymään isältäni saisiko hän tulla kyytiimme joulukirkkoon pääsemistä varten. Toki isä sen lupasi. Yöllä oli melkoinen pakkanen, mutta tuo koulukaveri parin kilometrin päästä oli jo ennen viittä oven takana - ettei vain myöhästyisi matkasta. Reen takalaudalle mukaan päässyt miehenalku sai näin kokemuksen juhlavasta jouluaamusta kivikirkossa.

Kun oma ikä on taittunut elämän lopputaipaleelle, joulumuistoja on mielessä paljon. Niitä on oman elämän nuoruus- ja aikuistumisvuosilta. Paljon muistoja on omien lapsien kanssa vietetyistä jouluista silloin kun he olivat vielä kodin turvallisessa huomassa. Lähimpinä muistoina ovat ne ajat, jolloin jouluja on vietetty pojan perheessä heidän tyttäriensä kanssa. Vielä kymmenisen vuotta sitten omana perinteenä oli kokoontua tähän Pajapellon nurkan mökkiin jokunen viikko ennen joulua, mutta joulun merkeissä silti. Silloin mukana olivat sisareni perhe Etelä-Karjalasta, tyttäremme perhe Etelä-Suomesta ja poikamme perhe tuosta lähinaapurista. Pieni tupa oli silloin täynnä vieraita.

 

Douglaskuusi ei ole kaikkein perisuomalaisin joulupuu. Tässä se on juhlavalaistuna noin viisi vuotta sitten. Niin se on nytkin, mutta jo huomattavasti korkeampana.

Meillä jouluaaton ohjelma alkaa nykyään kahden hengen voimin. Joulusaunan ja -aterian jälkeen suunnataan naapuriin, Kankaalan pirttiin. Siellä joulunviettoon kuuluvat tyttöjen pianolla säestämät joululaulut perheen voimin. Kuulemme jouluevankeliumin ja laulamme jouluvirren. Pian on vuorossa joulupakettien jako. Ketään ei joulupukki unohda. Sen hetken olemme kuin entisajan suurperhe, onhan meitä koolla sentään seitsemän joulunviettäjää. Aamulla sitten joulukirkkoon, osa perinnettä sekin.

On hyvä olla suomalainen - joulun turvallisessa "syleilyssä" sekin ajatus ennättää tuikahtaa mieleen. Toivotan vielä tässäkin teille kaikille rauhaisaa ja tunnelmaltaan lämmintä joulua!

Kiteeläisten itsenäisyyspäivä paalulla 101

Suomi on saatu uudelle vuosisadalle

 

Kiteeläistä itsenäisyyspäivää 2018 juhlittiin perinteisin menoin. Jumalanpalvelus ja kunnianosoitukset sankarihaudoille kokosivat paikalle reilusti satapäisen joukon. Varsinaisen itsenäisyysjuhlan paikka oli koulukeskus Ilmarinen, sen Kipakka-ravintola ja Kiteesali. Järjestelyn vastuut olivat tällä kertaa pääosin seurakunnalla ja Kiteen kaupungin uudella kulttuuriohjaaja Markus Pulkkisella, joka osoittautui myös esiintyväksi taiteilijaksi.

 

 

Kiteen mieskuoro on juhlistanut paikkakunnan itsenäisyysjuhlia koko sotienjälkeisen ajan. Tällä kertaa joukko esiintyi kirkossa ja sankarihaudoilla.

 

Majuri evp. Timo Päiviselle ojennettiin juhlan kahvitilaisuudessa puolustusministerin myöntämä Rintamaveteraanien kunniaristi. Vasemmalta alkaen: Timo Päivinen, rintamaveteraaneja edustanut yli 90-vuotias Sulo Tiainen ja oikealla rauhanajan veteraaneihin kuuluva Kalervo Rinne. 
 

KAUPUNGIN TERVEHDYKSEN juhlaan tuonut valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka palautti mieleen kotikunnan kehityskulkuja vuosikymmenten varrelta. Pääviesti oli, että olemme monessa suhteessa saaneet asua melko onnellisissa oloissa niin Kiteellä kuin koko valtakunnassakin. Yhteistyön voima on suuri. 

Valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikan kahviseurana ovat hänestä oikealle juhlapuhuja Riku Heinonen sekä tämän ”adjutantti”, vanhempi rajajääkäri, rajakoirakouluttajanakin kunnostautunut Juha Ryökkynen.

Kaupungin tervehdyksen juhlaan toi valtuuston puheenjohtaja Sinikka Musikka. (kuva alla)
 

Kirkkoherra Ilmo Kurkola tervehti juhlaväkeä palauttaen hänkin mieliin muistoja menneiltä vuosilta ja toivotteli onnea elämän tulevaisuudessa tuomiin uusiin haasteisiin.

 

SEURAKUNNAN tervehdyksen esitti kirkkoherra Ilmo Kurkola, joka nosti esiin sodanjälkeisen rakentajasukupolven. Ilman silloin suoritettua uutteraa jälleenrakennustyötä Suomi ei olisi siinä kehitystilassa, jossa nyt saamme elää. Hyvä kunnianteko sille ajalle on Markku Pölösen tuore elokuva Oma maa, Kurkola totesi. 

JUHLAPUHEEN piti luutnantti Riku Heinonen kertoen asioita edustamiensa Rajavartiolaitoksen ja Tohmajärven rajavartioaseman näkökulmasta. Suomi on jo ikäjuhlansa juhlinut, mutta heillä se on vielä edessäpäin, sillä ensi vuosi on rajavartiolaitokselle juhlavuosi laitoksen täyttäessä pyöreät 100 vuotta. Rajavartiolaitoksen vuosipäivä on 21. maaliskuuta - tuona päivänä 1919 Suomen maarajojen vartiointi määrättiin sisäasiainministeriön alaisten rajavartiostojen tehtäväksi. Rajaa kuitenkin vartioivat jo vuonna 1918 sekalaisin järjestelyin muun muassa tullilaitos, rajavartiopataljoona, suojeluskunnat ja joukko-osastot. Alkuvuosina ongelmia aiheuttivat etenkin rajakahakat ja ammuskelut, joiden seurauksena moni suomalainen rajasotilas menetti henkensä. Lisäksi muun muassa ruoan, hevosten, ajoneuvojen ja viestiyhteyksien puute sekä paikallisten nuiva suhtautuminen aiheuttivat päänvaivaa. Tätä ongelmaa en ainakaan nykypäivänä tunnista – päinvastoin, Heinonen arvioi.

PUHUJA MUISTELI rajajoukkojen käyttöä osana Suomen muuta kenttäarmeijaa talvi- ja jatkosodissa. Etenkin jatkosodassa rajajääkärit toimivat kaikilla rintamanosilla; komppaniat muodostettiin kevyiksi ja liikkuviksi yksiköiksi, jotka liikkuivat eri rintamalohkoilla - kirjaimellisesti Hangosta Petsamoon. Johtoporras usein käytti rajajoukkoja liikkuvuutensa johdosta kiivaimpaan paikkaan lähetettävänä reservijoukkona tai vastahyökkäysosastona. Mainittakoon tältä alueelta 4. rajajääkäripataljoonan osana Syvärillä toimineet Tohmajärven ja Tuupovaaran rajajääkärikomppaniat. Kyseinen pataljoona menetti Syvärillä Goran ankarissa taisteluissa yli puolet vahvuudestaan. Yhteensä henkensä itsenäisyytemme ja vapautemme puolesta uhrasi lähes viidennes sotiin osallistuneista rajajoukoista. Näitä uhrauksia on etenkin näin itsenäisyyspäivänä syytä muistaa, puhuja aiheellisesti korosti. 

RAJAVARTIOLAITOS on pystynyt uudistumaan ja osaltaan vastaamaan kansallisesta turvallisuudestamme tässäkin ajassa, kun haasteita näyttää jälleen lisääntyvinä nousevan esiin. Ajan tasalla oleminen on tunnustettu kansainvälisesti. - Olemme täällä Pohjois-Karjalassa vastuussa Euroopan unionin itäisimmästä rajaosuudesta - rajavartioinnin menetelmistämme ja yhteistyöjärjestelyistämme ollaan kiinnostuneita, ja niistä tullaan ottamaan mallia, ympäri maailmaa, Heinonen täsmensi ajan kuvaa.
 

Juhlapuheen pitänyt luutnantti Riku Heinonen valotti itsenäisyyteemaan liittyviä näköaloja Rajavartiolaitoksen suunnasta.

TÄLLÄ KERTAA itsenäisyysjuhlan ohjelman kulttuurianti oli pääosin nuorten varassa. Kanttori-Leenan lauluryhmä Leenan Enkelit oli mukana. Plamen Dimovin säestyksellä esiintynyt reipas laulajajuniori Severi Koivuniemi taas esitti kaksi soolokappaletta, joista Jukka Kuoppamäen laulu Sininen ja valkoinen istui hyvin päivän teemaan. Kiteesalin uusi ”isäntä” Markus Pulkkinen lauloi kitaralla itseään säestäen Suonna Konosen kappaleen Suomen hevonen. Osuva valinta juhlaankin, vaikka olisi sopinut myös Markku Pölösen uuteen elokuvaan. Juhla oli napakka kokonaisuus, jonka aikataulu ei lipsunut. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Viikko maanantaista 10. joulukuuta saman viikon perjantaihin kului sydänkuntoutuksessa Siilinjärvellä. Siitä muistoina on muun muassa kuva, jonka laitan tähän mukaan. Alla taas on kuva kotipirttimme ikkunalta. Se on komea amaryllis, ystäviemme taannoin tuoma. Joulun alla se on parhaassa loistossaan. Nyt kukkia on jo neljä, mutta toinen putki on jo isoilla nupuilla ja ennättää mukaan jouluviikolla.

Tällä alla olevalla kukalla tahdon tervehtiä hyvän joulun toivotuksin kaikkia ystäviä ja tuttuja, jotka kuluvanakin vuotena ovat jaksaneet näitä blogipäivityksiä seurata. Toivotan lukijoilleni myös onnellista uutta vuotta!

Oman lipun alla

 

Kotipihan lipputangossa liehuva lippu kertoo tässä kuvassa sydänsuven valoisimmista päivistä. Lippu liehuu tänäänkin, vaikka kaamos on lyhentänyt valoisan ajan muutamaan tuntiin.

 

Keväällä 2005 kirjoitin Kiteen mieskuoron satavuotis-historiakirjaa. Eräänä teemana siihen oli pieni artikkeli lippujen käytöstä. Tarinan loppupäässä tarkastelin asiaa järjestölippujen kannalta. Lainaan tähän jutun alkupäätä, joka on enemmän yleispätevä. Kun silloin lähetin tekstiluonnoksen ystäväni eversti Pekka Ripatin arvioitavaksi, hän palautti sen maininnalla: Noin minäkin sen olisin kirjoittanut! Siksi uskallan laittaa tämän uusinnan blogiin. 

 

Lippujen alkuperäisintä käyttöä on ollut merkinanto ja viestittäminen. Niinpä punaisella lipulla on varoitettu vaarasta ja valkoisen lipun nostajat ilmoittavat antautumisesta sodassa. Kielikuvana puhutaan ”liputtamisesta”, kun tarkoitetaan toimimista jonkin asian puolesta. Samoinhan järjestöliputkin, niihin liittyvine symboleineen, viestivät omien aatteidensa arvoja.

    Kun puhutaan meistä suomalaisista, muistamme, että omaan siniristilippuummekin sisältyy suuri määrä symboleita, vertauskuvia. Näemme siinä siniset järvemme, sinitaivaan, talviemme valkohanget, aatteemme puhtauden, sekä viestin siitä mihin uskomme, kun lipun hallitsevana kuviona on risti.    Hyvin monen kauan Kiteellä asuneen esi-isät ovat tulleet Savosta 1600-luvulla. Silloin siellä kannettiin monesti sotalippuja, oltiin usein kaukanakin kotimaasta. Ruotsin kuninkaan joukoissa taisteltiin Baltiassa, Puolassa, jopa eteläisessä Saksassa. Taisteltiin kuningaskunnan lipun alla. Pienet taisteluosastot olivat nimeltään lippueita. Nimityshän kertoo, että jo sellaisella oli aivan oma lippunsa. Oli eri asia taistella ”lipullisena”, kuin olla mukana epämääräisessä kapinallisjoukossa.
     Äärimmilleen vietynä lipunkäytön muotona voidaan pitää sitä, että tällaisen lippueen pitkäaikainen päällikkö saattoi saada viimeleponsa käärinliinaksi sen lipun, jonka puolesta oli taistellut elämänsä kunniakkaaseen loppuun asti. Symbolisesti osat siis vaihtuivat, suojattavasta tuli puolustajansa viimeinen suoja, peite. Tämän päivän sotilashautauksissa tämän perinteen muotona näkyy lipun käyttö viimeisellä matkallaan olevan, katafalkilla lepäävän sotilaan peittona.
     Vanhaa kulttuuria on myös lipun häpäisemättömyys. Viholliselta taistelussa valloitettunakin sen erilaista häpäisemistä pidettiin barbaarisena tekona. Voitoissa saatuja lippuja saatettiin säilyttää linnoituksissa, niiden asehuoneissa ja linnansaleissa, arvokkaina muistoina, samoin kuin intiaanien tunnetaan pitäneen skalpeerattujen päänahkoja tallessa samassa tarkoituksessa. Taistelukertomuksiinkin kirjattiin erikseen yhteenoton eräänä saavutuksena vastapuolelta saaliiksi saatujen sotalippujen määrä.
    Viime sotien ajalta tiedetään Viipurin linnan tornissa liehuneet liput. Talvisodan rauhassa Suomen lippu jouduttiin laskemaan alas, kun kaupunki piti luovuttaa viholliselle, tosin rauhan ehtona. Itse kaupunkiahan ei silloin sodalla vallattu. Tilalle nousi punalippu sirppeineen ja vasaroineen. Kun Viipuri jatkosodan ensimmäisenä syksynä 1941 oli jälleen hallussamme, siniristilippu hulmusi linnan tornissa kesäkuun 20. päivään saakka 1944, jolloin kaupunki jäi pysyvästi vihollisen haltuun. Suomen lippu otettiin taas alas, mutta tärkeää on että sen tekivät suomalaiset sotilaat, voittaja ei sitä repinyt ja se on kunniakasta.

    Myös juhlakulkueet järjestöjuhlissa toistavat sotilasperinteen voitonparaateja, lähes kaikki niissä esiin tulevat muodot ovat molemmille yhteisiä. Taiteen ja kulttuurin järjestöjen kulkueet tahtovat nekin olla voitonparaateja: silloin nostetaan esille hengen voittoja aineesta. Niissä paraateissa halutaan viestiä: Lippujemme alla teemme työtä materian, aineellistumisen, liian vahvoja voimia vastaan. Nostamme henkisillä, taiteen ja kulttuurin kehittämisen aseilla kunniaan sitä jaloa ja kaunista puolta, joka jokaisesta ihmisestä varmasti löytyy.
Hyvää itsenäisyyspäivää 2018!
 

 

Kankaalan taloa ovat Havukaiset isännöineet pian 200 vuotta. Maatilan pihapiirissä liehuva lippu juhlistaa perhejuhlaa keväällä 2016.