Werottaja osasi ennenkin - vaikka toisin luullaan

Monesti valitellaan että verottaja keksii aina uusia kohteita, joista veroa voi määrätä. Taito on kuitenkin vanha. Alla on tekstiä, jossa kerrotaan veroparseelien kohdalla tapahtuneista muutoksista. Veroparseelithan olivat aikoinaan luontaistuotteina kannettuja veroja.

Artikkeli on julkaistu sanomalehdessä "Hämäläinen" 2.12.1864. Lähde löytyy Kansallisarkiston kokoelmista. Kohtalaisen laajaan selvitykseen liittyy myös havainnollisia taulukkoja ja niitä selittävää lisätekstiä muutoksista, mutta kaikkea ei ole otettu lainaukseen mukaan. Tämän päivän lukijalle kirjoituksen vanhakantainen kieliasu on suorastaan virkistävää luettavaa. Weroparseelien lisäksi walaistusaineet ovat harpponeet tuosta ajasta tosi pitkälle. Suomenkielikin on käytössä muuttunut melko paljon noista ajoista  - sanoisiko; yksitoikkoisempaan suuntaan.

Wanhat ja Uudet weroparseelit

Maan werotus Suomessa on hywin sekawa asia; erinomattain on se wero, joka nyt wakinaiseksi (ordinarie) nimitetään, oikein ylimäärin sekalainen. Sentähden, ennenkuin taidamme wertaukseen ottaa wanhat ja uudet weroparseelit, täytyy antaa lyhyn selityksen tämän weron syntymisestä. Se on nimittäin tullut kahdesta eri juuresta, jotka owat maakirjawero sekä talo- ja manttaaliwero. Tämä jälkimäinen taas on syntynyt usioista erinäisistä suostuntaweroista.

Kaikki talot maalla maksoiwat wanhaan aikaan weron kaikesta siitä maasta, joka talon alle kuului. Werotukset tehtiin wuosittain; mutta wero, joka maksettiin pääasiallisesti parseeleissa, tuli näin muodoin warsin mieliwaltaiseksi ja muuttelehtawaksi.

Kustaa I:nen, joka kuoli w. 1560, panetti kaikki maatalot ynnä niiden werot kirjaan, jota maakirjaksi kutsuttiin, ja wero, jota näin muodoin maakirjaan otettiin, sai nimen maakirjawero. Se ei alussa ollut wähäinen, waikka se maksettiin kaikenlaisissa parseeleissa, niin kuin jywät, kaura, woi, tali, suolakala, kapakala, hewoset, naudat, lampaat, karitsat, hanhet, kanat, munat, siat, pawut, herneet, tuohet, niinet, hiilet, halot, hirret, laudat ja päiwätyöt. Näistä sitte aikain kuluessa katosi usioita ja toisia pantiin siaan. Samaten aikain kuluessa otettiin perustukseksi weron laskemisessa se että taloille pantiin etujensa mukaan werolukuja miten paikkakunnassa oli tawallista, esim. äyrimaa, weromarkka, nokka, lehmät jne., joille kullekin luettiin wissi määrä parseelia. Se lasku elikä ilmoitus, joka osotti weroparseelien määrän, kutsuttiin opetukseksi (underwisning), jota siis opetti kuinka paljo ja mitkä weroparseelit kuhunki werolukuun oli luettawa. Näitä opetuksia lienee Suomessa ollut toista sataa, usein warsin kummallisilla nimityksillä, joista esim. sanomme Kulsialan pitäjän opetus, Rengon pitäjän opetus. (Kulsiala lienee johonkin määrään wastannut sitä aluetta, joka nyt Tyrwännöksi kutsutaan).

Maakirjaweron laskeminen oli tämmöisenä aina wuoteen 1849, jolloin muutos tässä toimeen pantiin.

Toinen haara wakinaisesta werosta on talo- ja manttaaliwero. Aikain kuluessa suostuiwat säädyt erinäisiin tarpeisin maksamaan satunnaisia weroja, niinkuin maaretkiwero (landtågsgärden), rakennusapu, linnanapu[1], salpeteriapu, apuhalot, elukkarahat, kyytikulkurahat ja päiwä-työrahat. Alussa oliwat nämät kaikki suostutut määrätyksi ajaksi, mutta 1652 wuoden waltiopäiwillä myöntiwät säädyt nämät olemaan pysywäisinä; kun talonpojisto sittemmin pyysi että maaretkiwero, joka oli näistä maksoista raskain, peräytettäisiin rauhan aikana, wastattiin heille, että, kun tämä wero on otettu ja pantu kruunun kirjoihin wuotiseksi maksoksi, ei Kunink. Majesteeti katso kohtuulliseksi että talonpojisto siitä wapahdetaan. Näin owat nämät satunnaiset maksot muuttuneet wakinaisiksi maasta erottamattomitsi weroiksi. Kun ne kaikki suoritetaan talo- ja manttaaliluwun jälkeen, on niille annettu yhteinen nimi: talo- ja manttaaliwero.

Pieni otos edelliseen artikkeliin jäljempänä olevasta lisäselvityksestä ottaa kantaa talin hinnoitteluun veroparseelina. Tuskin monikaan meistä tietää, että vielä 150 vuotta sitten tali oli hyvinkin tärkeä hyödyke "walaistusaineena" yksinkertaisissa lyhdyissä. Ajat olivat kuitenkin silloin jo muuttumassa:

Sanotaan etta weroparseelien muutoskomitea on ehdotellut talia wähennettäwäksi, jonka siaan jywiä ja kauroja lisättäisiin. Se mielestämme ei ole weromaksajain hyödyksi; sillä tali on niitä aineita, jotta hinnassa laskewat laskemistansa. Wielä parikymmentä wuotta sitten oliwat woi ja tali yhdenarwoiset; ne käwiwät naula naulasta toinen toistansa wastaan. Nyt saa jo panna melkein 2 talinaulaa yhtä woinaulaa wastaan. Tali, joka muinen oli ainoa walaistusaine koko siwistyneessä maailmassa, on nyt saanut niin paljon muita halwempia walaistusaineita kilwoittelemaan, että sen hinta wäkisin täytyy laskea laskemistansa; eikä se suinkaan wielä ole halwimmalla; sillä melkein jokapäiwä keksitään uusia waloneuwoja, jotta tekewät talin tarpeettomaksi. Warsin waikia on sentähden käsittää kuinka mainittu komitea on taitanut ehdotella talin wähentämisen weroparseelien seassa.

Muistuttaa täytyy tässä myös että werohintain paniat tänä wuonna owat talin arwanneet liika korkiaksi, nimittäin 10 markkaan leiwiskä, jota hintaa ei kukaan tässä läänissä ole saanut.

Kalle Möttö, linjaliikennettä sydämen lämmöllä

Muistamme yhä Kiteellä linja-autoliikennettä harjoittaneen leppoisan miehen. Hän oli Viipurissa 1896 syntynyt Kalle Möttö. Isä oli syntynyt Kangaslammilla, mutta äiti kotoisin Kiteen Närsäkkälästä. Viipurista perhe siirtyi Ruskealaan Kallen ollessa 4-vuotias. Ruskealassa hän sittemmin avioitui ja lähti perheineen Helsinkiin. Vuosi oli 1925.

 

Kalle Mötön ensimmäinen bussi kuvattiin ehkä Kaalamolla 1930-luvun vuosina

ENSIMMÄISET TYÖPAIKAT olivat VR:n ratapihalla ja Pasilan Konepajalla. Tuttu mies perusti sitten limonaditehtaan vuonna 1926. Kuorma-auto oli jo tilattu ja samaan kauppaan kuului sille tarvittavan kuljettajan ajokorttikoulutus. Se sai Kallen innostumaan tarjouksesta ja autoilijan ura alkoi uudella kuormurilla limsan jakelu- ja tukkumyyjän tehtävässä. Entistä asiakaskuntaa ei ollut, joten automiehen piti pystyä valloittamaan uudet ostajat joskus jopa persoonallaan.

ERÄÄSSÄKIN PAIKASSA kahvilaa pitänyt rouva miltei tylysti ilmoitti, ettei hän uuden toimittajan kanssa asioihin lähde. Kalle huomasi kahvilan seinällä viulun ja mielenjohteesta otti sen käsilleen. "En ennättänyt jousella montakaan sointua tempaista, kun rouva jo muutti mieltään", Kalle muisteli myöhemmin. Pari kolme laatikkoa limonadia jäi jo silloin kahvilaan ja jatkossa rouvasta tuli eräs tehtaan vakioasiakas.

KUORMA-AUTONKULJETTAJANA toimiessaan Möttö oli jo hankkinut henkilöauton Helsingin taksiin. Kuskit olivat palkattuja, kun oma aika kului toisaalla. "Kovin monta kolaria ne miehet ennättivät sillä autolla ajamaan, vaikka Helsingissä siihen aikaan ei ihmeemmin vastaantulijoita ollut", oli Kallen eräs muisto Helsingin vuosilta. Kalle ajeli kyllä taksiaan jossakin määrin myös itse. "Tolppa" oli Kaivopuiston kupeella ja sen ajan kenraaleista Mannerheim oli useasti kyydittävänä. "Marskin" lähinaapureita olivat kenraalit Walden ja Malmberg. Monesti kävi niin, että ravintolareissuillaan kaikki kolme kenraalia olivat samalla kertaa Kalle Mötön kyydissä.

ÄIDIN JUURILTA kuului tietoa, että Sortavalan, Kaalamon ja Kiteen välillä linja-autoliikenteen alkanut yrittäjä oli luopunut puuhasta vain lyhyen ajan toimittuaan. Kalle oli ennakkoluuloton mennessään liikenneministeriöön kyselemään, josko saisi linjaliikenneluvat vapautuneelle reitille. Virkamies oli hyvin kohtelias ja asiat järjestyivät niin, että lupa-asiat olivat kunnossa jo keväällä 1930. Linja-autokin oli ostettu ja liikenteen aloittamispäivä lyöty lukkoon. Kallen puoliso oli ison talon tyttö Ruskealan Kumurista, siis tulevan reitin varrelta. Ratkaisussa oli paluuta oman äidin ja puolison juurille.

SIVUMENNEN sopinee kertoa, että helsinkiläisen limonaditehtaan töissä ennätti toimia myös Anna Möttö, Kallen puoliso. Ammattitaitoa oli niin paljon, että hän uskaltautui perustamaan pienen limonaditehtaan Kiteelle. On melko varmaa, että jo Sortavalan vuosina Möttöjen yksi lisätienesti tuli omavalmisteisten virvoitusjuomien myynnistä. Itse muistelen tuotteissa olleen ainakin kolme nimikettä. Niitä olivat portteri, omenalimonadi ja sitruunasooda. Siihen aikaan juomat pakattiin patenttikorkki-nimisillä sulkimilla varustettuihin, noin 0,4 litran pulloihin. Juomien siirtely myyntiin tapahtui rimoista naulatuilla kehikoilla, joihin mahtui joko 16- tai 20 pulloa kuhunkin. Niitä kehikoita nähtiin Möttöjen pihapiirin reunamalla Maljakivessä vielä sittenkin, kun juomabisnes oli jo lopetettu.

Kalle Möttö ja matkaharmoni. Mandoliinin viritys on käynnissä.

 

Mötön kesäseurat Maljakivessä joskus 1950-luvulla. Väkeä on paljon.

 

ENNEN SOTIA Mötön yritys kehittyi myötätuulessa. Matkustajia riitti ja autokannassa oli 1930-luvun lopulla jo kuusi bussia. Kalle itse muisteli tuon ajan olleen taloudellisesti hyvää yrittäjälle. Sotavuodet olivat oma lukunsa. Ne veivät Mötön ja hänen kalustonsakin rintamaoloihin. Sotien jälkeen liikennöitäviksi jäi lyhyitä tieosuuksia rajanpinnassa Kiteen ja Tohmajärven suunnilla. Olot olivat monella tavalla hankalat. Matkustavaisten piti päästä jo aamusta asioilleen Kiteelle, tai jatkaa sieltä Tohmajärvelle, Joensuuhun, ehkä Savonlinnaan. Sen turvaamiseksi Mötön bussit kuskeineen joutuivat yöpymään esimerkiksi Lahdenkylässä ja Valkeavaarassa.

 

 

Tämä kuva lienee otettu noin vuonna 1950. Pesosen Eino ja Sirkka Möttö olivat silloin kihlapari ja työskentelivät kuljettajan ja rahastajan työparina bussissa.

 

Mötön bulldoggi-Bedford, Eino Pesonen seisoo bussin vieressä vasemmalla.  Muistan monia bussikyytejä Potoskaan enolaan, joita enoja siellä oli peräti kolme. Joskus taas mentiin isän kanssa Tohmajärvelle. Usein matka jatkui junalla Joensuuhun ja illaksi päästiin samoja reittejä kotiin, useimmiten loppumatka taas Mötön linjurilla.

 

Mötön lasten serkku, tädin tyttö Maire Liukku saattoi hänkin toimia rahastajana Mötön autoissa. Kuvassa vasemmalta lähtien Maire, Oiva Taivainen ja Sirkka Möttö.

 

HENKILÖKOHTAISIA muistoja  Kalle Mötön linja-autoliikenteen ajoilta Pajapellon ukolla on paljon.Tulkoon tässä kerrotuksi niistä yksi: Kerran matkustimme Mötön kyydillä jopa porsaan hakuun Kontiolaan. Tosin silloin siihen tarvittiin vielä Juurikan kaupoilta lainattu Kauko Kostamon potkukelkka, jolla isäni kanssa noin 7 kilometriä suuntaansa ahkerasti potkutellen ennätimme Mötön auton kahden kirkonkylänreissun välillä  haalata Juho Tuhkaselta säkissä ostetun porsaan  parahiksi bussimatkalleen Kiteenlahteen. Se muuten saattoi olla ainoa kerta, että hartaasti toivoin "Mötön auton" olevan edes varttitunnin myöhässä. Kiirettä piti, mutta kyytiin ehdittiin!

BUSSIYRITYSTÄ hoidettiin Kiteelle siirtyneenä osaksi perhepiirin voimin. Kuljettajana oli jo 1940-luvun puolesta välistä lähtien vävy, vanhimman tyttären Sirkan mies Eino Pesonen. Kaija-tytön mies Oiva Taivainen taas toimi huollon ja remonttien parissa. Useita Kallen tyttäriä oli rahastajan tehtävissä. Maljakivessä sijainneen asuinpaikan ja bussivarikon naapureista löytyi lisävoimaksi monta kuskia.

 

Ruposen ja Mötön bussit Tohmajärven asemalla.

 

 

Pesosen Eino on näköjään lisäillyt öljyä Bedfordin moottoriin.

 

Töihin lähdössä. Leo Lassila Toivo Havukainen, Sirkka Pesonen ja Eino Pesonen.

KUUTOSTIEN VALMISTUMINEN vuonna 1959 muutti liikenneoloja jolloin Tohmajärven merkitys solmukohtana väheni. Joensuuhun suunnattiin maantietä myöten ja yleinen autoistuminen oli hyvässä vauhdissa. Kalle Möttö oli eläkeiässä. Perheessä tehtiin ratkaisu reittioikeuksien myynnistä M. Ruponen Oy:lle. Jäljelle jäi osa autoista ja toimintaa jatkettiin koululaiskuljetuksilla ja tilausajoilla.

KALLE OLI sydämellisen ystävällinen ihminen ja lämminhenkinen kristitty. Tosin hän toimi vapaaseurakunnan piirissä, mutta hyvässä yhteistyössä Kiteen seurakunnan kanssa. Kirkkokuoron laulajanakin Kalle oli vuosikymmenet. Hän järjesti vuosittain isoja herätysjuhlia Kiteen kirkolla ja ympäristön kylissä säestäen laulantaa pienellä matkaharmonillaan. Seuroissa oli paljon väkeä, kuten tämänkin tarinan yhdestä kuvasta voi päätellä. Pitäjällä kerrotaan liikennöitsijän luonnetta hyvin kuvaavasta tapahtumasta: Möttö meni autotalliin ja eräs kuljettajista oli rasvamontussa bussin alla noituillen kovasti. Mies ei ollut huomannut Kallen tuloa kunnes tämä rauhallisesti totesi: Tule Ville jo pois, ette te mahdu siellä porukassa touhuamaan!

 

Langokset yhteisessä kuvassa. Eino Pesonen ja Lauri Möttö,

 

 
Vuonna 1963 syttynyt tulipalo tuhosi hetkessä Mötön autovarikon ja myös paikalla olleet linjurit. Osa niistä oli Ruposen omistamia, mutta ainakin yhtä monta Mötön bussia koki saman kohtalon. Se oli paha takaisku vanhalle Kalle Mötölle, jolla silloin oli ikää  67 vuotta.

 

KALLE MÖTTÖ nukkui kuolonuneen 78-vuotiaana vuonna 1975. Yrityksen jatkajina on tätä nykyä Kallen jälkeen jo kolmas polvi. Hänen poikansa Laurin pojista Pekka on tullut tunnetuksi mm. OnniBus-nimellä tunnetun halpaliikenneketjun käynnistäjänä. Vanhempi veljes, Pertti, toimii bussialan yrittäjänä Kiteellä.

KUTEN ON JO tullut kerrotuksi, Mötön vanhin tytär oli Sirkka. Ihmeellistä elämän johdatusta voidaan  nähdä siinä, että Sirkka Pesonen sai iäisyyskutsun 5. päivänä tammikuuta 2018.
Kun laadimme tätä artikkelia menneen joulun alla yhdessä Veikko Pesosen ja hänen poikiensa kanssa, muistelin Sirkan hymyilevää ja ystävällistä olemusta. Erikoisesti näitä muistoja on niiltä vuosilta, kun Eino Pesonen ja Sirkka Möttö kihlaparina olivat kaksin ajoreitillä Kitee-Potoskavaara-Akkala-Tohmajärven asema. Todella iloisena ja ystävällisenä hän suhtautui meihin, kun sisareni kanssa Potoskavaaraan usein matkasimme. Luulen että silloin puhutaan vuosista 1950 ja 1951. Veikko kertoi silloin äidistään, että sama ystävällisyys ja herkkä hymy seurasivat Sirkkaa läpi elämän. Rauhaa hänen levolleen!  Hattu ei Pesosiltakaan ole jäänyt "kannonpäähän" . Einon ja Sirkan poika Veikko Pesonen kolmen poikansa kanssa jatkaa bussiliikennettä toiminimellä Kiteen Liikennepalvelu Oy. Kalustoa on huomattavan paljon.
 

 

Kiteen Liikennepalvelun klaustoon hankittiin joulun alla 2017 jälleen yksi uusi bussi. Tosin aivan tuliterä tämä Puolasta löydetty Volvo ei ole, mutta siisti se on niin päätä kuin sisältäkin.

 

Kiteenlahden muuttolinnut.

Vanhan Sortavalaan johtavan maantien varressa sijaitsevassa Kiteenlahden kylässä elettiin 1960-luvulla miltei "topeliaanisessa" rauhassa. Sodista oli toivuttu ja asujaimisto vakaantunut aloilleen. Muutamat siirtolaisperheet olivat saaneet kylän syrjäkulmilta asutustilan, mutta hekin olivat jo sulautuneet osaksi kyläkunnan väkeä.
Siinä tilanteessa moni asia liikahti, kun Tuomo ja Kaarina Piironen ostivat pienen maatilan Kiteenjärven rannalta. Paikka oli aurinkoinen, järvi etelän suunnassa. Silloin vuosi oli 1965.  Pinta-alaa oli vähän vaille 10 hehtaaria. Valmista peltoakin oli kolmen hehtaarin verran. Aikaisempina kesinä lomia oli vietetty vuokramökissä Virroilla. Sortavalassa syntynyt Kaarina ja Nurmeksen poika Tuomo halusivat kuitenkin lähemmä karjalaisia juuriaan. Tuomo oli yksi suuren perheen lapsista, yhdeksästä lapsesta, jotka olivat jääneet vanhemmistaan orvoiksi varhain. Tuomo-pojalla oli silloin ikää vasta alakoululaisen verran.
       Moni sattuma vaikutti siihen, että valinta osui juuri Kiteenlahteen. Setäni Niilo oli tarjonnut palstaa minullekin lisämaiksi. Kauppojen esteeksi ei niinkään tullut hinta kuin se, että olimme juuri aloittamassa uuden navetan rakentamista, sekin pääosin velkavaroin. Pian sen oivalsimme, että kylän kannalta oli onni, kun eloisa Piirosten perhe tänne asettui kesiään viettämään.
     Luonnollisesti kesäpaikan hankkineilla oli mielessä paljon suunnitelmia. Yksi pulma oli jo tiedossa: isolta tieltä kartoissa Tuhkalansaareksi nimettyyn kesäpaikkaan oli matkaa kolmisen kilometriä, mutta loppukilometriltä puuttui tie ja ihan taipaleen lopusta Hiidenjoen ylittävä silta.  Kauppaa tehtäessä asiaa oli hieman vähätelty ja myyjä innostui lupaamaan että hän laittaa niin tien kuin sillankin kuntoon.
     Ei asia kuitenkaan yhden miehen hommana onnistunut, joten järjestettiin melkoisen isot talkoot. Niistä sitten tulikin asia, joka jo näin "kättelyssä" tutustutti Tuomon ja Kaarinan uuteen naapurustoon. Talkoisiin meitä löytyi puolenkymmentä isäntää traktoreineen. Toveruus kiteenlahtelaisten kanssa alkoi kehittyä. Pääasiakin tuli hoidetuksi, tie ja sen perin tarpeellinen silta saatiin autolla ajettavaan kuntoon melkoisen nopeasti.

Tuomo ja Kaarina kesäpaikkansa kuistilla vuonna 2008.

  Tämä otos on Hiidensaaresta vuodelta 2011. Vielä kerran Kaarina on emännöinyt pöydän koreaksi. Hänen ja Tuomon seurana tässä kuvassa ovat Pajapellon nurkan asukkaat.

Sattumaa oli sekin, että naapurikylästä löytyi uuden rakennuksen vierelle tarpeettomaksi jäänyt lujahirsinen talo. Se purettiin ja kuljetettiin uudelle jalustalle. Jo vuodesta 1967 perhe alkoi viettää kesiään tuossa komeaksi kohonneessa pytingissä.
      Insinööritoimisto Vesi-Hydron osakkaana Tuomon työt olivat Helsingissä. Lukuisia vesitorneja ja muuta kunnallistekniikkaa rakennettiin hänen tekemillään suunnitelmilla eri puolille Suomea. Myöhemmin Tuomo kertoi, että tontti Kiteenlahdesta ostettiin niillä palkintorahoilla, jotka hän Porvoon uuden vesitornin suunnittelukilpailun voittajana vuonna 1965 oli saanut.
      Pitkä ajomatka Kiteelle ei silloin alle 45-vuotiaalle miehelle ollut  este. Lukemattoman monet olivat ne viikonloput, kun Tuomo Piironen ajoi Helsingistä Kiteelle siellä odottelevan perheensä pariin. Ensimmäisinä vuosina firmassa tehtiin lauantainakin töitä puolillepäiville asti. Piirosten lapset olivat jo aikuistumassa. Tytöt olivat teini-iässä. Nuorin on Pekka, joka niihin aikoihin oli noin 10-vuotias.

 

Tässä ovat menossa eräät kekkerit Piirosten komeassa pirtissä. Ajankohta on kesä 1993. Seurue on kooltaan melko tyypillinen. Tavallisesti vieraita oli kymmenkunta, tässä porukkaa näkyy olevan vähän enemmän.

     Toimen miehenä Tuomo rakenteli yksin tai pienen apulaisjoukon kanssa talon pihapiiriin monta rakennusta lisää. Karjalaisen vilkas Kaarina ja saman henkinen Tuomo saivat kylän väestä ison ystäväjoukon, johon pääsimme mukaan. Yksi Kaarinan vahvoista taidoista oli juhlien järjestäminen ja tunnelman luominen. Tuomo oli siinä monesti tarpeellinen joviaali tuki ja käytökseltään todella tyylikäs herrasmies. Hän oli vierailleen kohtelias ja jämptinä miehenä katsoi senkin, että "oorninki" meni sääntöjen mukaan. 

Tuomo ja Kaarina olivat viimeistä kertaa mökkivierainamme kesällä 2012. Se jäi heidän viimeiseksi kesäkseen heille niin rakkaassa kesäpaikassa. Noin 45 vuotta sitä kesti ja pariskunta tuli erottamattomaksi osaksi omiakin kesiämme.

 

Monissa rakennuspuuhissa Tuomo saattoi tarvita apua kylän miesväeltä. Kyläyhteisössä on monta eri alojen osaajaa. Joskus tarvittiin putkimiestä, joskus traktoria, silloin vaikkapa kallistelevan aitan nurkkaa nostamaan. Apua löytyi helposti, Tuomosta pidettiin ja meistä oli miltei etuoikeus, jos hän avukseen pyysi. Vastavuoroisesti Tuomo ja Kaarina nähtiin kylän talojen heinäpelloilla. Apu oli tarpeen niinä vuosina, jolloin kuivanheinän korjuumenetelmänä oli seiväskuivatus ja heinien latoon ajo tehtiin hartiavoimin.

     Piiroisten lapset aikuistuivat perheen viettäessä kesiään kylässämme. He muodostivat kukin oman perheensä ja Maijan kaksi tytärtä olivat leikkitovereita naapuruston saman ikäisille lapsille.

     Vuosien vieriessä isovanhemmat saavuttivat eläkeiän. Nyt Kaarina ja Tuomo saattoivat olla kesät yhtäjaksoisesti Hiidensaaressa, näinhän paikka puheissa tiedettiin. Ystävyyssuhteet naapureihin syvenivät. Tehtiin yhteisiä matkoja kulttuuritapahtumiin ja rajan avauduttua monesti vaikkapa Sortavalan laulujuhlille. Mieskuoroharrastus yhdisti Tuomon kiteenlahtelaisiin laulumiehiin. Samalla Tuomo Piirosesta tuli usealle muullekin Kiteen mieskuoron laulajalle tuttu toveri.

Kiteen mieskuoron juhliessa satavuotista ikäänsä keväällä 2006, ystävämme Tuomo Piironen oli eräs onnittelijoista. Hän seisoo kuvassa vasemmalla

 

Vuosien kuluessa Hiidenjoen silta jouduttiin uusimaan useampaan kertaan. Jokiperkaus tehtiin kesällä 1987. Tässä sen jälkeen tehdyssä sillassa on aikaisempien haapavuoliaisten tilalla kaksi jatkettua kuorma-auton runkoa. Kuva on tilanteesta kun niitä asetellaan paikoilleen. Nyt miesten apuna on jo koneita uoman kummallakin rannalla.

 

 

 Hämyisä syyskesän ilta. Savusauna lämpiää parhaillaan. Vastarannalla oleva aurinko on laskemassa ja osaksi häikäisee kameran linssiä. Tuomo-isäntäkin näkyy hieman hämärästi kun hän kävelee lämmityspuuhissa saunan suuntaan (kun klikkaat kuvan suureksi, mieskin löytyy paremmin hämärän kätköistä).

 

Ja Tuomon järjestämät savusaunaillat, ne olivat elämyksiä jotka eivät unohdu koskaan. Niitä osattiin odotella jo niinäkin vuosina, jolloin hän oli vielä työelämässä. Saunomisissa ja muissa kekkereissä toimi niissäkin vastavuoroisuus. Kun lähimmässä ystäväjoukossa oli kaikkiaan noin tusinan verran väkeä, kesän kuukausille osui monen mukana olleen syntymä- ja nimipäiviä. Hääpäivätkin juhlittiin vaikka pyöreitä vuosilukuja ei olisi kohdalle sattunutkaan. Kiteenlahdessa vietetyt kesät  jatkuivat Tuomolla ja Kaarinalla aina vuoteen 2012. 

     Parisuhde Kaarinan kanssa kesti sekin uskomattomat seitsemänkymmentä vuotta. Varmasti elämä vilkkaan karjalaisnaisen kanssa oli Tuomolle eräs voimanlähde. Kaarinalle Tuomo taas oli turvallinen ja luotettava kumppani. Kun Hiidensaari ihan viime vuosina sai uudet omistajat omasta tyttärestä miehineen, siis Maijasta ja Vesasta, Kaarinan ja Tuomon käynnit kylässä harvenivat. Elämän piiriksi tuli Helsingin koti.

 

Savusauna on lämmitetty. Kohta lauteille nousevat Kaarinan ja Tuomon vieraat.

Vilvoittelemme saunan kuistilla. Illan isäntä Tuomo istuu oikealla.

Vilvoittelu on osa saunonnan rituaaleja. Tässä istumme kolmisin oman mökkimme rantapenkillä kasvot Hyypiille päin.

 

Tuomo täytti 90 vuotta toukokuun lopulla 2013. Olimme Hotelli Herttuassa Kerimäellä häntä onnittelemassa.

 

Lopulta meitä kiteenlahtelaisia oli enää hyvin pieni joukko, joka piti säännöllisesti yhteyttä Piirosiin. Pariskunta sai vuosittain muutaman sotaveteraaneille tarkoitetun kylpyläviikon, joita järjestettiin muun muassa Kerimäellä. Siitä tuli säännöllinen tapaamisemme, joita järjestimme vuoteen 2016 asti . Muistan, kuinka Kaarinan ja Tuomon, sekä Ylä-Timolan Seijan ja Yrjön kanssa siellä viimeistä kertaa ruokaillessamme, huomio kiintyi Tuomon yhä hyvään ryhtiin, miehen suoraselkäisyyteen. Sellaisena hän säilyykin muistoissamme: ryhdikkäänä ja suoraselkäisenä, niin henkisesti kuin muultakin olemukseltaan.
     Ystävämme Tuomo sai lähtökutsun joulun alla 2017. Joulukuun 28. päivänä saattelimme hänet haudan lepoon. Perhe ei unohtanut kiteenlahtelaisia ystäviään. Olimme naapurimme Yrjö Timosen kanssa siinä kuuden miehen joukossa, joka Hietaniemen kappelin katafalkilta kantoi Tuomon tomumajan hänen viimeiselle matkalleen. Mielissä elää hiljainen kiitos niistä vuosista, jotka osaltamme saimme elää niin hienon ihmisen kanssa kuin ystävämme Tuomo Piironen oli. 

Tuomo oli myös sotaveteraani. Siksi isänmaallisin värein verhoiltu arkku oli omaisilta hyvä valinta.

Tuomo siunattiin viimeiseen lepoonsa Hietaniemen uudessa kappelissa 28. päivänä joulukuuta 2017.

Laulumiesten seniorikuoro Urisevat ukot oli Tuomon kuoroista viimeinen. Tässä sen pieni kokoonpano esiintyy Hietaniemen kappelissa.

Olimme Yrjö Timosen kanssa ne kaksi kesänaapuria, jotka omaiset pyysivät kantamaan Tuomon arkkua kappelista ulos siellä odottavaan autoon.