Vaalenevat vainiot

Kesän 2019 sato valmistuu myöhässä. Keskimääräinen lämpötila on ollut sen verran alle normaalin, että sadon vaatima lämpösumma ei ole täyttynyt normaaliaikaan. Tällä pellolla on puitu joskus jo heinäkuun viimeisenä päivänä, ja useimmiten elokuun ensimmäisellä viikolla. Nyt on jo elokuun 20. päivä. Puintikunto on lähellä, mutta reunamilla on vielä vihreitä jyviä. Ehkä puintiin päästään ensi viikon maanantaina.

 

 

 Viljelijän kesä on lukemattoman monien vaiheitten summa. Viljelytöissä on vähintään kymmenen eri työvaihetta maanmuokkauksesta lannoituksiin, kylvöön, sitten kasvinsuojelua; tuholaisten ja kasvitautien torjuntaa. Joskus laontorjunta on välttämätön ja jännittämistä riittää sateitten sattumisesta kasveille sopivaan aikaan. Tämän kesän sadosta voidaan kahden huonon satovuoden jälkeen odottaa kohtalaista työn palkkaa. Kun ei vain tulisi pahoja ukkoskuuroja tai raesadetta. Ne saattaisivat pahimmassa tapauksessa kaataa tämänkin hyvää satoa lupaavan kasvuston maan tasalle.

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

.

Mieleeni on viime päivinä tullut viljelijän työstä kertovan laulun teksti.

Keväällä 1954 olin eräällä nuoriseuratyöhön liittyneellä kurssilla Helsingissä. Kurssin kuorona harjoittelimme silloin tuoreen kappaleen Maamiehen laulu. Ellen väärin muista, sen säveltäjä oli Ahti Sonninen. Kun itsellenikin ihmeeksi yhä muistan sen säkeistöt, palautan ne tekstinä tähän tarinaan:

 

Kun maamies lähtee kylvämään, niin laulaa leivonen

Se laulu saakoon rohkeaksi tehdä sydämen

Odottaa multa musta jo täynnä lupausta,

ja kuinka täynnä toivoa on siemen hiljainen.

 

Siis olkoon kylvö onnekas ja kasvu vammaton

ja sadetta ja poutaa tulkoon ylle vainion.

Ruis saakoon nostaa päänsä, ja kiittää kylväjäänsä,

vaan silti kaiken työmme yllä silmä taivaan on.

 

Oi riemullista päivää, jolloin ruista leikataan

Kun tähkä taipuu kruunupäinen runsaudessaan

Sidomme kaikki lyhteen, panemme työmme yhteen,

vaan kiitos kuuluu korkeimmalle antimista maan.

 

Ajattelen yhä, että tekstin runoilija on syvästi tajunnut sen, mistä viljelijän ammatissa todella on kysymys. Nöyryys on avainsana, jota ei saa unohtaa! Ehkä väkevä teksti lähelle tulevana jäikin viljelijänammattista jo silloin haaveilevan 15-vuotiaan pojan mieleen - kuten on jäänyt laulun kaunis sävelmäkin. (Selvitin asiaa nyt jutun kirjoittamisen jälkeen. Laulu on julkaistu vihkosessa Miesten Laululipas vuonna 1953. Sen on koonnut Ahti Sonninen ja Maamiehen laulua on esittänyt muun muassa Mieskuoro Sirkat Jyväskylästä).

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 

Kesään on mahtunut monenlaisia asioita. Siksi otamme tähän tarinaan muutaman kuvan kesän viikoilta.

  

 

 

Pieni on mansikkamaa, vain sata neliötä. Satoa tuli silti, pakastin täyteen ja tuoreita mansikoita oli pöydässä päivittäin neljän viikon ajan. Kolme kuvaa ovat siitä aiheesta.

 

 

Tokihan ne "lörtsykahvit" Savonlinnan torilla piti käydä juomassa tänäkin kesänä. Kauniit kukka-asetelmat siellä ovat nekin jokakesäinen näky.

 

 

Heinääkin tehtiin. Ihan työhommissa mukaan pääsi myös papparaiseen harraste-Foordi.

Havukaisten sukukokous oli elokuun alussa. Nyt se pidettiin Puumalan Niinisaaressa. Kuvassa kokousväkeä juuri paikalle saapuneina.

 

Sukuseuran hallitukseen tuli kolme uutta jäsentä. Olin hallituksessa mukana viimeiset kymmenen vuotta, osan ajasta puheenjohtajana. Vastasin sukutiedotteen taitosta ja sivunvalmistuksesta kahdeksana vuotena. Nyt vapauduin siitäkin vastuusta. Kuuntelemme luopujalle osoitettua kiitospuhetta jonka ystävällisesti piti puheenjohtajamme Martti Havukainen.

 

Mieskuoron porukalla vierailimme Sortavalassa ja Valamossa heinäkuun viimeisenä viikonvaihteena. Siltä matkalta ovat seuraavat neljä kuvaa. Ehkä ne kertovat oleellisen, joten selittävää tekstiä ei tarvita. 

  

 

Niikkananlahti on Valamon luostarisaaren toinen satama. Luonnollisena syväsatamana sinne voivat tulla kaikki Venäjän sisämaan kanavilla ja -järvillä liikkuvat isotkin risteilijät. Tässä niitä on siellä useita samaan aikaan.

Oorninki se olla pitää 3.

Havolan aikaa

Sota-aika oli monella tavalla sekava ajanjakso Kiteelläkin. Poliisitoimi oli mukana järjestelyissä, joissa oli väkeä myös armeijan organisaatioista. Oli kansanhuoltovirastoa, asutustoimintaa ja  muuta siirtolaisasioiden hoitamista, mutta lopulta päästiin taas rauhanoloihin.

KITEEN NIMISMIEHEN kanslia toimi pitkään Järvisen kahvilana tunnetussa talossa suunnilleen nykyisen  Osuuspankin talon paikalla. Rajavartioston muutettua toimipisteisiinsä rajanpintaan, poliisiasemaksi vapautui laitoksen entinen kiinteistö keskustasta kilometri Tolosenmäen suuntaan. Poliisitoimelle annettiin uusia tehtäviä ja byrokratiahan huolehtii useimmiten lopusta. Kesälahtikin liitettiin Kiteen nimismiespiiriin vuonna 1956. Lukuisat konstaapelit asuivat kylissä synnyinpaikoillaan. Siksi paikkakunnan tuntemus oli vankka levätessään laajan joukon hartioilla. Vuonna -75 Havolan alaisuudessa konstaapeleita oli jo 11, ylikonstaapeleita oli kaksi, ulosottoapulaisia myös kaksi ja toimistotyössä autteli neljä virkailijaa.

 

 

Havolan työpöytä vanhalla poliisiasemalla. Puhelin oli tarpeellinen yhteysväline omalla virka-alueella ja myös lääninhallituksen suuntaan.

ERÄS LÄHES legendaarinen hahmo oli jo esillä ollut Ukko-Simo. Hän oli niitä vanhan kansan poliiseja, joka saattoi huvipaikalle tullessaan jo pihalla huikata: - Pullot pois, poliisit tulloo! Muitakin juttuja kuultiin, mutta niihin ei ole uskomista. Olin itse paikalla, muistaakseni helmikuussa 1963, kun kirkonkylän seurantalolla oli Kiteen Osuusmeijerin ja Joensuun Ymp. Osuusmeijerin fuusiokokous. Sali oli täynnä väkeä ja tunnelman kiihkeyttä ennakoiden Havola oli lähettänyt paikalle Ukko-Simon pojan, konstaapeli Veli Hakulisen, ihan virkapuvussa.
 

PUHEENVUOROJEN pitäjät ohjattiin vuoronsa mukaan salin edessä olevalle puhujakorokkeelle. Kiteeläismeijerin hallinto sai pyyhkeitä huonosta taloudenhoidosta. - Olette pitäneet yllä kannattamatonta vientisahatoimintaa, maksaneet puusta ylihintaa ja maidontuottajien työstä ei ole jäänyt heille kuuluvaa osaa, oli yleinen syytös. Lopulta vuoron sai pienviljelijä Niilo Roivas Ojamäestä. Tämä käveli nahkasalkku kourassa puhujapöntölle, otti salkusta vanhan kansan sanoilla "kirjelokin" - oikeammin vihkosen pahvin päälle nidottua kirjoituspaperia.

MIES KÄVI lukemaan  kotona raapustamaansa tekstiä. Sävy oli sama jollaista oli jo kuultu. Sitten Roivas luki: "Kun rahaa ei lompakossa näy, mielikin on niin saatanan äkee". Se oli osuusmeijerin maidonlähettäjänä mukana olleelle Ukko-Simolle liikaa. Hän käännähti taaksepäin kohti istuinrivien takana seisovaa Veli Hakulista. - Veli, kanna tämä ukko pellolle, kuului komento. Ei ollut Veli niin hirveän suuri mies, mutta niin ei ollut Roivaskaan. Palttoon niskaraksista Velin otteessa ollut mies lähti kevyesti salista, eikä asiasta jälkeenpäin kuulunut. Luulen, että nykyisin noilla puheilla ei enää miestä pihalle raijattaisi. 

 

 

Nimismies Ilmari Havola lähtötunnelmissa talvella 1978. Uusi virastotalo on valmistunut ja poliisiasemakin siirtynyt sinne.
 

KITEELLÄ oli kauan kyseenalainen maine eräänä maan pahimmista pontikkapitäjistä. Vaikka asialle oli perusteitakin, nimismies ei moisesta esilläolosta tykännyt. Tilastolukuna 40-50 tuhottua viinatehdasta vuodessa ei ollut kovinkaan mairitteleva tieto. Julkisuutta lisäsivät muutamat todella isot yrittäjät, kuten Tuohtaansuolta löytynyt "sipajamassa" ollut 3000 litran pömpeli, keittopaikalla kokoon hitsattu rankkiastia. Monia muitakin isoja keitoksia löytyi. Jo aikaisemmin, keväällä 1954, Kiteenlahdessa Muholankoskella saunan lattian alla pihisi rankkiastia, jonka tilavuus oli noin 1500 litraa. Siihen aikaan sellainen kelpasi uutiseksi Hesarin etusivulle.

 

Joskus oli mahdollista hieman rentoutua kahvitauolla. Uuden virastotalon taukotilassa saman pöydän ympärillä ovat ulosottoapulainen Jorma Pirinen, konstaapeli Veikko Pykäläinen, kanslisti Anja Hämäläinen, edelleen konstaapeli Veli Hakulinen, sitten konttorineitonen, joka tässä jää tuntemattomaksi. Hänestä oikealle ovat istumassa konstaapeli Heikki Kainulainen sekä pääasiassa Kesälahdella työskennellyt ulosottoapulainen Raimo Kaksonen.

KAUHEITAKIN sattui. Kun olimme Ilmari Havolan läksiäiskahveilla maaliskuussa 1978, hän muisteli virkauransa synkimpiin päiviin kuuluvaa Tuhkasten perhesurmaa vuodelta 1962. Siinähän jotenkin raivoon tullut alkoholisoitunut mies murhasi suunnatonta raakuutta osoittaen veljensä perheen viisi jäsentä. Vain 11- ja 13-vuotiaat pojat pelastuivat sängyn alle piiloutuneina. Mies odotti tuomion täytäntöönpanoa, mutta ei tarvinnut sitä kärsiä. Putkan ruokahuollosta vastannut Rauni Mönttinen, Veikko-konstaapelin puoliso, valmisteli eväät vankilaan vievää junamatkaa varten. Paketti oli sidottu naruilla, jotka sattuivat olemaan niin lujaa laatua, että Tuhkasen onnistui hirttäytyä niihin.

LÄHTÖKAHVEILLA Havola muisteli myös erästä kansliaan tullutta emäntää. Tämä oli nimismiehelle valittanut, että heillä kotona on "niin huono syntyväisyys". Siihen Ilmari oli arvellut, ettei tuo niin huono ole, kun lapsia kuitenkin oli seitsemän.  Emäntä tarkensi, ettei hän lapsia tarkoittanut, vaan sitä ettemme "synny keskenään"- riitainen elämä siis. Mustelmiaan tarkoittaen oli vielä kysynyt: "Haluaako nimismies katsoa". - En halua, Havola oli vastannut, - riittää kun puhuitte.

 

 

Nimismies Havolan eläkkeellesiirtymisjuhlia oli 31.3.1978 useampikin. Tämä kuva on läksiäislounaalta silloisessa Kantakievarissa. Kuvaussektorille osuivat tässä otoksessa alkaen vasemmalta: Läänin poliisitarkastaja Ilkka Hupli, Kiteen uusi nimismies Antero Seppä, apulaisnimismies Esko Alhainen, seuranäyttämömies Pekka Havukainen, tällä kertaa valtuuston puheenjohtajan roolissa, sekä äärimmäisenä oikealla kiteeläinen kokoomusvaltuutettu Erkki Renvall.

 

 

Läksiäiset huipentuivat juhlapäivällisiin. Maire ja Ilmari Havolan pöydässä on kukkia ja kynttilät luovat tunnelmaa. Vallitsevana tunteena on kuitenkin haikeus. Huomenna kansliaan ei enää tarvitse työn merkeissä mennä. Mutta on tunnelmassa myös paljon kiitollisuutta. Pitkä työura on viety kunnialla päätökseen. Pian on aikaa suunnata tarmoa vaikka harrastuksiin, joita niitäkin toimen miehellä on paljon.

Virantoimituksessaan joskus varsin totiselta vaikuttanut nimismies ymmärsi humoristiset tilanteet. Hän kertoi nuoresta  neitosesta, joka oli tullut tilaamaan henkilöllisyystodistusta. Oli puhuttu valokuvan tarpeellisuudesta, mutta jo poislähtöä tekevä asiakas pyörähti vielä ovella varmistamaan:"Sen piti siis olla rintakuva?" Johon Havola: "Rinnoista viis, mutta naaman pitää näkyä selvästi".

HAVOLASTA voi hyvinkin sanoa, että hän oli luontainen aristokraatti. Hänen arvovaltansa ja karismansa oli lyömätön ja vakuuttava. Kansliassa ja työssä konstaapeliensa kanssa hän oli kuin hyvä isä. Miehen pitäjällä nauttima arvostus oli suuri.

 

Artikkelisarjan viimeisen tarinan lähteinä olivat kirjoittajan omat arkistot ja muistikuvat. Lisäksi haastateltiin useita aikalaisia, jotka aikanaan toimivat Ilmari Havolan työkumppaneina.

Oorninki se olla pitää 2.

Konstaapelien työtä
Työ poliisina ympäristössä, jossa asujaimisto on tuttua, ei aina ollut kovin helppoa. Rästiin jääneiden verojen ja maksujen perintä sekä ulosmittaukset tutuilta miehiltä eivät varmasti olleet mieleisintä työtä. Vielä pitkään sotien jälkeenkin ne kuuluivat konstaapelien tehtäviin. Sain muutamia vuosia sitten tutkittavaksi ylikonstaapeli Lauri Arolan työpäiväkirjan. Se käsitti puolenkymmentä vuotta 1930-luvun vaihteen molemmin puolin.

 

 

Aarne Parkkonen, Veli Hakulinen ja Leo Rautava kahvittelevat työn lomassa. Varmaan Kiteellä on taas yksi pontikkatehdas vähemmän.

SIIHEN AIKAAN kylissä sattui pääasiassa pikkurikoksia. Omavaltainen yöllä tehty vierailu naapurin aittaan saattoi antaa saaliiksi säkillisen rukiinjyviä tai jo valmiita jauhoja. Toinen useampaan kertaan sattunut juttu oli "pölliä" häkillinen heiniä saman kylän isännän jostakin metsäpellon nurkkaan kätkeytyneestä ladosta. Nykyään tyypillistä paikkojen särkemistä ja muuta vastaavaa ilkivaltaa ei juuri ollut. Keskimäärin köyhä kansa arvosti omistamista niin, että ymmärsi ilkivallan jälkien korjaamisen aiheuttaman turhan työtaakan. Työtä kun oli muutenkin liiaksi asti.

SAMAAN TAPAAN kuin TV-sarjassa Sydämen asialla, rikosilmoituksen saanut Arolakin haastatteli ensin naapureita tutkimiskohteissa. Usein saadut taustatiedot olivat niin hyviä, että seuraava käyntikohde olikin epäillyn voron luona. Melko usein asia selvisi jo siinä tapaamisessa. Monesti rikoksella saatu omaisuuskin voitiin vielä palauttaa oikealle omistajalleen ja edes virallista oikeusjuttua  ei harha-askeleesta aina tullut. Taustalla saattoi olla suuren perheen todellinen köyhyys, mutta joskus naapurin vilja-aittaan johti myös pontikankeittoa valmistelevan joutomiehen tie.

TIEDONKULKU  ei 1930-luvulla ollut läheskään nykyisellä tasolla. Kirjeet kyllä tulivat junayhteyksien ansiosta Kiteellekin melko ripeästi. Ainakin kirjeitse Viipurin poliisilaitoksella oli yhteyksiä myös Kiteelle. Siitä on tarinan jatkossa pari esimerkkiä. Kiteeltä ei Viipurin läänin rajalle ollut paljonkaan matkaa, sillä jo naapurikunnat Pälkjärvi ja Ruskeala kuuluivat naapurilääniin. Alkuaan Kiteen puolella sijainnut Matkaselän rautatieasema oli lähellä Ruskealan rajaa. Se jouduttiin joskus ennen sotia ratapihajärjestelyjen takia siirtämään entisestä kumparesijainnistaan etelämmäksi, tasaisemmalle paikalle. Noin parin kilometrin siirto merkitsi aseman siirtymistä toiseen pitäjään, jopa toiseen lääniin.

 

Tehdasyksikkö Kirkkosuolla on kohdannut vaikeuksia. Viran puolesta asialla olivat Viljo Salmelainen, Veikko Mönttinen ja Leo Rautava.

KARJALAN RATA toi kiteeläiset entiseen aikaan verrattuna paljon lähemmäksi "rintamaita". Niinpä jos vaikka Kiteenlahdessa hyppäsi polkupyörän selkään, jo tunnin kuluttua ajokin voi työnnältää leppäpöheikköön Matkaselän asemalla. Ja jos ennätti ostaa lipun ennen puolta päivää Viipuria kohti puuskuttavaan junaan, tuon Itä-Suomen "Eldoradon", moni-ilmeisen Viipurin, rautatieasemalla veturin pilli vislasi määränpään saavutetuksi noin klo 17.30.

 

Järjestyspartiossa Kiteen keskustassa. Pakkaspäivän puuhassa olivat Leo Rautava ja Viljo Salmelainen.

VIIPURISSA olivat Suomen XIII yleiset maatalousnäyttelyt juhannuksen seutuun 1932. Tapahtuma kesti reilun viikon. Kaksi kiteeläisnuorukaista, iät rippikoulun ja armeijan kutsunnan välivuosilta, päättivät lähteä katsomaan millaiselta Viipuri kaikkine näyttelyineen ja muine iloineen näytti. Kyseessä oli ilmeisesti nuorukaisten ensimmäinen irtiotto kotinurkkia loitommalle. Ehkä mielessä oli sekin, että pitkään maata piinannut kieltolaki oli kumottu muutama kuukausi sitten. Sehän tapahtui 5. huhtikuuta. Retki kaiketi onnistui muuten ihan hyvin, mutta jo ensimmäisen yön levähdyspaikka vaihtui suunnitellusta majatalosta Viipurin poliisilaitoksen pahnoille. Suuren maailman tarjoamien houkutusten voimaa eivät ensikertalaiset matkaajat osanneet riittävän tarkasti arvata.  

AAMULLA pojat laskettiin päät jo selvinneinä kaupungille. Saate oli, että olisi viisainta ostaa lippu seuraavaan junaan ja sitten Matkaselästä kotimatkaa jatkamaan. Kiteelle lähti asiasta kirje, mutta ei tällä kertaa nimismiehen kansliaan. Se oli osoitettu Kiteen sosiaalilautakunnalle. Viesti kuului jotenkin näin: "Pitäkää parempi huoli näistä pojistanne, jos lähetätte heitä tänne Viipuriin. Poliisilaitos edellyttää, että tieto näiden sankarien toilailuista välitetään heidän vanhemmilleen". Alaikäisiä poikia ei käsitelty poliisitapauksina, mikä selittää kirjeen osoitteen. Aikuistuneina molemmista nuorukaisista tuli toimekas isäntä taloonsa ja kumpikin osallistui myös sotiin. Tuskin tätä pientä hairahdusta poikien naapuritkaan koskaan tulivat tietämään.

 

TOINEN TAPAUS oli vakavampi. 1930-luvun alussa Kiteen poliiseille tuli Viipurista kirje. Kollegat varoittivat kiteeläisnaisesta, joka oli joutunut siellä syytteeseen toiminnasta "enkelintekijänä" ja oli juuri hakemassa muuttokirjaa takaisin Kiteelle. Varoitus ei ollut aiheeton: muutamaa vuotta myöhemmin sama henkilö sai täälläkin syytteen sikiönlähdetyksestä. Kihlakunnanoikeus katsoi näytön riittävän ja tuloksena oli usean kuukauden ehdoton vankeustuomio.

 

 Joskus 1960-luvulla poliisitoimi haki kontaktia yleisöön järjestämällä esittäytymisiä Poliisin päivä-nimellä. Tämä kuva otettiin Kesälahden tapahtumasta ja siinä on jo mukana nuorempiakin kiteeläiskonstaapeleita. Joukossa on helposti tunnistettavina takarivissä muun muassa Veikko Mönttinen, Heikki Kainulainen, Kauko Raekorpi, Onni Malinen, Aarne Parkkonen, Viljo Salmelainen, Veli Hakulinen ja Kesälahden Jalo Heikki Kainulainen. Nimismies Ilmari Havola poseeraa eturivissä.

 Vuosikymmeniä kiteeläisiä palvelivat nimismiehen kansliassa kälykset Kerttu Hämäläinen ja Anja Hämäläinen. Kertun virkauran pituus hakee vertaistaan eikä Anjastakaan juuri muuta voi sanoa.

KITEELLÄ vaikutti jo ennen sotia monta myönteisesti omalaatuiseksi persoonaksi kohonnutta kyläpoliisia. Sotien jälkeisistä konstaapeleista on useita meistä jokaisella mielessä. Heistä monet olivat virassa Ilmari Havolan vuosina. Ylävaaran "Ukko-Simo" olkikaton räystäitä muistuttavine kulmakarvoineen on heistä eräs. Oli Lauri Arola, Juho Näreharju, Leo Rautava, Viljo Salmelainen, Aarne Parkkonen, Veikko Mönttinen, Veli Hakulinen ja monta muuta. Mutta kuten luvattu, heihin palataan vielä.

 

Oorninki se olla pitää 1.

Lakia ja järjestystä kotiseudulla
Osa kansalaisten turvallisuudentunteesta perustuu vakaaseen yhteiskuntajärjestykseen. Sen ylläpitäminen on aina kuulunut kulloinkin valtaapitävälle hallitusvallalle monine virkamiehineen. Saattaa tuntua yllättävältä, että Kiteellä sellainen lainvalvoja kuin nimismies on ollut jo vuodesta 1698. Sitä ennen Kiteenkin asioita lienee hoideltu Tohmajärveltä käsin.

VUOSISATOJA hallinnossa oli maaherran ja tavallisen kansan välissä kihlakuntatasolla kruununvouti. Tehtäväkirjo ja velvollisuudet olivat hengästyttävän moninaiset. Toki hänellä oli apulaisena siltavouti tai -vouteja. Osa heidän tehtävistään muistutti nykyisten poliisikonstaapelien työtä. Lainmuutoksella vuonna 1892 voutien virat lakkautettiin ja ainakin maaseudulla tehtävät siirrettiin nyt uusille virkamiehille, poliisikonstaapeleille. Kitee sai aluksi kaksi konstaapelia ja  niillä pärjättiin seuraavat 25 vuotta, sillä kolmas virka tänne perustettiin vasta vuonna 1917.
 

Nimismies Tuomolan läksiäiset, loppuvuotta 1949. Takarivin konstaapelit alkaen vas: Toivo Lehti, Viljo Salmelainen, Simo Hakulinen, Pauli Kaljunen ja Juho Näreharju. Edessä Leo Rautava, kanslisti Kerttu Hämäläinen, silloin vielä Durchman. Sitten nimismies Alpo Tuomola ja Puhoksen konstaapeli Juho Kiiski.

NYT ESIMIEHINÄ olivat nimismiehet, joiden tehtävänä oli toimia sisäministeriön alaisina lainvalvojina maaherran valvovan silmän alla. "Vanhan ajan" nimismiehistä Kiteellä oli Wintereitä kahdessa polvessa. Ensin tehtävässä oli Anders Winter vuodet 1826-1863. Kymmenkunta vuotta myöhemmin virkaan nimitettiin hänen poikansa, sotakamreerin arvolla palkittu Knut Winter, jonka kausi kesti vuodesta 1874 aina vuoteen 1911. Jatkossa Kiteen nimismiesten virkakaudet olivat lyhyempiä, kunnes 1940-luvulla virkanimityksen saanut Ilmari Havola teki taas pitkän uran. Keväällä 1978 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseen mennessä virkavuosia oli kertynyt liki kolmekymmentä.

ALLE KYMMENEN vuotta meitä palvelleisiin nimismiehiin kuuluu muun muassa mies nimeltä Ilmari Pelkonen. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kansalaiset laativat kanteluita ja valituksia maaherralle. Toisaalta nimismiehetkin tekivät vastaavaa puuhaa ja vuosiraporteissaan saattoivat varsin reippaastikin suomia alaisiaan. Pelkosen virkauraa häiritsivät samat asiat. Hän joutui jättämään virkansa hieman ikävissä merkeissä, mutta ainakaan merkittävä virkavirhe ei liene ollut lähdön syy.

ILMARI PELKOSEN nimi pulpahti esiin muutamia vuosia sitten. Vanhojen moottoripyörien harrastajajoukko VMPK on koonnut arkistoihinsa vanhojen moottoriajoneuvojen kantakortteja. Tässä tapauksessa aineistoa oli Viipurin ja Kuopion lääneistä. Sain tiedustelun, olisiko Kiteeltä saatavissa lisävalaistusta Harley Davidson-moottoripyörän omistajasta nimismies Ilmari Pelkonen. Kantakortin kirjaamisajankohta läänissä oli vuosi 1927. Silloinhan Pelkonen oli lopettelemassa työuraansa Kiteellä. Valitettavasti emme täällä voineet auttaa kyselijöitä.

VANHEMMAT kiteeläiset muistavat nimismies Eero Mäntylän, joka oli virassa ajan 1933-1939. Muistille antaa tukea tieto hänen vaimostaan nimeltä Kyllikki Mäntylä. Lastenkamarinovelleilla ja näytelmäteksteillä uransa aloittanut daami kirjoitti ilmeisiä kiteeläisvaikutteita saaneen romaanin Kellonsoittaja, joka tuli painosta vuonna 1948. Se herätti keskustelua paikallisten esikuvien löytymisenä kirjan henkilögalleriasta. Kirjan nimenkin katsottiin viittaavan aikaisemman nimismiehen Knut Winterin poikaan Ewald Winteriin, joka toimi muun muassa kellonsoittajana ja urkujenpolkijana kivikirkossa. Sittemmin Kyllikki Mäntylästä sukeutui oivallinen karjalaisuuden tulkki. Hänen näytelmänsä ovat pysyvä osa suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja hänen tekstejään on tulkittu Kansallisteatterin näyttämön lisäksi lukemattomissa maakuntateattereissa ja seuranäyttämöillä. Elokuviksi asti niitä on myös päätynyt, kuten monien muistama karjalaismummosta lämmöllä kertova Opri.

 

 

Juho Näreharju jäi sydänongelmien takia sairauseläkkeelle jo 53-vuotiaana vuonna 1953. Silloin Havola oli jo nimismiehenä. Konstaapelit kuvassa alkaen ylärivistä vasemmalta: Veikko Mönttinen, Pauli Kaljunen, Leo Rautava, nimismies Ilmari Havola, Toivo Lamberg, Aarne Parkkonen ja Viljo Salmelainen. Eturivi: Kerttu Hämäläinen, Simo Hakulinen, muistolahjalla palkittu Juho Näreharju ja konstaapeli Juho Kiiski.

 

SOTAVUOSIEN jälkiselvittelyihin kuulunut asekätkentäepisodi kosketti osaltaan Kiteetä. Ilmari Havolan veli Antero oli operaatiossa valtakunnallisen huollon päällikkö. Hänen persoonansa kiinnosti myös silloista "punaista" Valpoa, mutta mies pääsi pakenemaan ensin Ruotsiin ja sitten Amerikkaan. Ilmari Havola oli saanut virkanimityksensä vuonna 1944 ja virallisesti jo ottanut tehtävän vastaan. Rintamalta paluun jälkeen häntäkin epäiltiin mukanaolosta asekätkennän suunnittelussa ja Ilmari sai ohjeen pidättäytyä toistaiseksi nimismiehen tehtävistä. Noin viiden vuoden ajan hän toimi yksityisenä asianajajana Kiteellä.

 

 

Ukko-Simon nimipäivät Ylävaaralla joskus 1950-luvulla. Vierasjoukossa on velimiehen ja Simon omaa perhettä sekä työkavereita poliisiasemalta. Vasemmalta lähtien: Alavaaran Viljo Hakulinen, sitten poikansa Jorma. Seuraavana on ylikonstaapeli Leo Rautava oikealla puolellaan Simon pojista Sakari. Sitten on Aarne Parkkonen, päivänsankari Simo ja Veikko Mönttinen. Seuraava, nimismies Havola, on hieman etualalla ja katsoo kohti kameraa. Hänestä oikealle istuu Erika Hakulisen (nimismies Havolan tytär) tunnistamana silmälasipäinen herra, Kiteen Säästöpankin silloinen johtaja Eero Rainisalo. Edelleen oikealle, Simon konstaapeli-poika Veli Hakulinen, jolla on sylissä yksi tyttäristään.

NIINÄ VUOSINA nimismiehenä oli Alpo Tuomola, virassa 1946-1949. Havola palasi virkaansa 1950 ja toimi siitä eteenpäin Kiteen nimismiehenä maaliskuun loppuun 1978. Sodanjälkeinen aika oli suuren kehityksen ajanjakso myös Kiteen nimismiespiirissä. Toiminta laajeni, paljon uusia konstaapeleita ja muuta virkakuntaa tuli Havolan alaisuuteen. Ajoneuvokannan voimakas lisääntyminen toi sekin paljon lisätehtäviä nimismiehen kansliaan. Ja konstaapelit olivat monesti mieleen jääneitä persoonia. Paljon muistoja heistäkin on jo 1930-luvulta lähtien. Mutta niihin palaamme uusissa tarinoissa.
Koti-Karjalan toimituksen saaman lukijapalautteen toivomusten perusteella ja toimituksen luvalla olen laatinut kokonaisuuden, jossa on kaikkiaan kolme artikkelia kiteeläisen lainvalvonnan muisteluna.
 

Tarinoitten lähteinä ovat kirjoittajan henkilökohtaiset arkistot. Eräitä vuosilukuja ja henkilönimiä on löytynyt Kiteen pitäjänhistoriakirjasta. Valokuvat ovat peräisin Havoloitten
kotiarkistosta.  

Eräs kujanjuoksu

 

Ettei kaikki pelkästään ikävää olisi, tässä näkymä erääseen kukka-asetelmaan Savonlinnan torilta. Pitihän siellä tänäkin kesänä käydä lörtsykahvit juomassa. 

 

Viimeisten neljän vuoden aikana on ennättänyt tulla "sydänteeman" alla monta uutta tuttavuutta. Lappeenrannassa oli tahdistinpotilaitten erikoiskurssi vajaat kolme vuotta sitten. Nyt on meneillään varsinainen sydänpotilaiden kolmiosainen kuntoutuskurssi Kelan kustantamana. Kaksi osiota on jo takana ja loppujakso on vielä tulevan lokakuun puolen välin tienoilla. Tämä tarina on kirjoitettu vertaistukimielessä ajatellen monia tuttuja ja ehkä tuntemattomiakin sydänongelmien kanssa painivia kanssakulkijoita. Ei siis tarkoitus ollut "avautua", sana, jonka nykyään niin monesti kuulee.

Monta aihetta vuosipäiviksi sisältyy meistä jokaisen vuodenkiertoon. Yksi omista oli ikäpaalun 80v. täyttyminen toukokuussa. Toinen paalu, 4 vuotta yhteiseloa tahdistimen kanssa, täyttyy elokuun lopulla. Oikeastaan vuosipäivä on jo aikaisemmin, sillä heinäkuun lopulla 2015 koetun sairaskohtauksen tuloksenahan tahdistimen asennukseen päädyttiinkin.

Lääkkeitä on kokeiltu samalla ajanjaksolla useammallakin arsenaalilla. Yksi kokeilu oli Cordarone (amiodaroni) -lääkitys eteisvärinän torjuntaan. Ehkä värinät saatiinkin ajakseen kuriin, mutta ikävä seuraus oli, että 30% keuhkorakkuloista menetettiin tuon vuoden kuluessa. Yhteinen johtopäätös potilaan ja lääkärien yhteisessä keskustelussa oli sen lääkityksen lopettaminen. Beettasalpaajat ovat olleet käytössä isoina annoksina, samoin nesteenpoisto, jopa digoksiini, joka on eräs vanhimmista sydänlääkkeistä. Eteisvärinä on ja pysyy, samoin Marevanin popsiminen.

Tahdistin on vaatinut toistuvasti säätöä. On kokeiltu monilla eri asetuksilla ja ajoittain etävalvonnan kardiologeille välittämä tieto on kertonut hyvästäkin toiminnasta. Ikävää on ollut, että joskus miltei sietämättömäksi yltynyttä hengenahdistusta ei ole saatu millään pois. Viiden kilometrin päivittäiset kävelylenkit talvella onnistuivat, mutta ahdistus saattoi tulla yllättäen päälle jopa kiikkutuolissa, kun olin päivän lehteä lukemassa.

Keväänkorvalla alkoi vaivata ammattipiireissä palleanykinänä tunnettu oire. Tahdistimen antama sähköpulssi ärsyttää johdon lähellä sijaitsevaa palleahermoa niin, että alkaa tuntua kuin sähköpaimenen iskuja pallean korkeudella. Minulla niitä tällejä alkoi tulla vasemman kylkikaaren alle. Keskussairaalassa yritettiin saada oire kuriin. Konstina oli tahdistinpulssien jännitteen alentaminen. Alkuun se tuntui auttavankin. Sitten taas vajaan kahden viikon kuluttua harmi palasi ja jälleen oli matka Joensuuhun. Lopulta todettiin, että jännitettä olisi pitänyt edelleen laskea aika paljon, jolloin tahdistus lakkaisikin jo toimimasta. Lääkärit päättivät nyt poistaa tahdistimesta sen alkuperäisen päätoiminnon, kammioitten välisen tahdistuksen. Vajaatoimintatahdistimeenhan oli päädytty jo talvella 2015 todetun vasenhaarakatkoksen takia. Nyt tahdistimella tehtävänä on enää huolehtia siitä, että liian matala ja toisaalta hyvin korkeaksi mahdollisesti nouseva syke saatetaan tahdistimen ojennuksella kuriin.

Vajaa kuukausi on menty oman sydämen kammiorytmien ja -eteisvärinän ohjaamalla sykkeellä. Olisi luullut olon muuttuvan kerrassaan kurjaksi. Kokemuksia ei ole siis kovin pitkältä ajalta, mutta tuskallinen hengenahdistus on ennättänyt lähes tyystin poistua. Yöuni on tullut levollisemmaksi, eivätkä tuskaisena heräämiset ja painajaisunet ole häirinneet lepoa. Tuntuu kuin olisi saanut ison lahjan, jota ei arvannut edes toivoa. Viimeisellä Tikkamäen reissulla tehdyssä ultrauksessa vaikutti, että paksuuntuneen kammioitten väliseinän joustavuus, siten myös pumppaus, olisi parantunut ja kammioitten välinen rytmivirhekin pienentynyt siitä arvosta joka mitattiin ennen tahdistimen asentamista. Olisiko vasenhaarakatkoksesta aiheutunut ongelma jotenkin pienentynyt? Onko sydän "oppinut" parempaan kammiorytmiin, kun tahdistin sitä sitkeästi siihen lähes neljä vuotta "koulutti"?

Nyt näyttää siis hyvältä. Luulen että aika harvoin vajaatoimintapotilaalle myönteisiä yllätyksiä tulee vastaan. Ja harvinaista lienee sekin, että tahdistin poistetaan päätehtävästään ja lääkitys pienennetään liki puoleen sillä seurauksella, että potilaan vointi vain paranee. Digoksiini jätettiin pois, beettasalpaaja-lääkitystä on pienennetty 60%, mikä sekin on katsottava myönteiseksi kehitykseksi. Elämään on tullut uutta toivoa, sillä tiedetäänhän sydämen vajaatoiminnan olevan pelättyä syöpääkin vaarallisemman sairauden, mikäli asiaa arvioidaan vaikkapa elinikäodotteen näkökulmasta.
Kesä jatkuu ja katsotaan pitemmällä jänteellä kuinka tässä käy!

 

Mansikka-aika on parhaillaan. Kotimökin puutarhasta näitä herkkuja on saatu poimia jo useamman viikon ajan. Kaunista kesää  ja hyviä marjastusmatkoja tarinoiden lukijoille!

Kyläparin Myllytetatterissa on vahva osaajien joukko

Vuosikymmenet Keski-Karjalassa on opittu odottamaan alueen monien kesäteattereiden esityksiä.  Jäntevää työtä on tehty myös Potoskavaarassa Kyläparin Myllyteatterissa. Kun esityksiä on kertynyt jo paljon, ongelmaksi on alkanut nousta hyvien käsikirjoitusten puute. Tämäkin teatteri on siinä pulassa joutunut turvautumaan jopa ohjaajaansa Tarja Jänikseen. Toki hänen kynällään on luotu onnistuneitakin juttuja.
 

 

Kehittämiskonsultti Hemmo Huitura (Hannu Väistö) esittelee kylän kehittämisnäkymiä tilanteessa, jossa näytelmän henkilöt ovat täysilukuisina paikalla.
 

KESÄ 2019 on menossa ja Myllyteatterin näytelmä Kesäkeikka oli ensi-illassa tiistaina 9. heinäkuuta. Sää oli sadepäivän jälkeen viileä ja se saattoi karsia osan katsojajoukosta. Silti 70-80 teatterinystävää sai nauttia jo ensi-illassa onnistuneesta esityksestä. Uimaharjulaisen harrastajakirjoittaja Liisa Heiskasen käsikirjoitus on mainio. Juonessa on käänteitä, replikointi sopivan iskevää ja tekstiin hyvällä maulla istutettu huumori sopii karjalaiseen "pirtaan".

JUONI on aiemminkin keksitty: etelän maalikylistä peräisin ollut epämääräinen pariskunta tulee olutbaarissa keksittyine tavoitteineen "sattumalta" tuohon pieneen syrjäkylään, jossa tosin on kaunis järvi rakentamattomine rantoineen ja poikamiesisäntä, jonka tukkimetsässä humisee julmasti komeita sahapuita. Tuota poikamiesisäntää tulee kirjeenvaihtoilmoituksen perusteella jahtaamaan muodokas daami, jota esittää mainiolla paneutumisella Myllyteatterin pitkäaikainen näyttelijä Liisa Purmonen. Huijariparin mies, siviilissä Hannu Väistö, on kehitellyt itselleen kehittämiskonsultin roolin saapuessaan hänkin omine suunnitelmineen samaan neitseelliseen kylään.

VÄLIAIKOINEEN yli kaksi tuntia kestävässä esityksessä roolihenkilöitä on kaikkiaan täysi tusina. Juonta ei sovi liikaa paljastaa, mutta monia hyviä osasuorituksia nähdään vaikkapa tuon kuvitteellisen kylän naisten roolitöissä. Nimistä voi mainita jo esillä olleen Liisa Purmosen lisäksi Arja Havukaisen kuntohoitajana, vauraan talon tytärtä esittäneen Marja Leinosen, leskiemäntänä näytelleen Kaisu Kiiskisen  ja myös mökin leskeä esittäneen Ulla Saarisen roolit. Tuppuran mummo, alias Sohvi Mikkonen on roolissaan näytelmän vanhin nainen ja jo kuoleman kielissä. Tosiasiassa henkilö on iältään gallerian nuorimmasta päästä. Asia ei varsinaisesti häiritse. Rooli on repliikkien määrältään näytelmän pienimpiä, mutta oiva paikka hankkia kokemusta tuleviin haasteisiin.

Kyösti Kukkura (Esko Juvonen) kahden naisen pyörityksessä. Vasemmalla etelän houkutin Satu Seppä (Liisa Purmonen) ja oikealla se "oikea", Armi Kantti, kuntohoitaja (Arja Havukainen). Niveliään poteva isä Kalle Kukkura (Timo Saukkonen) seuraa tilanteen kehittymistä (kuva: Mervi Venäläinen).

HYVÄ KÄSIKIRJOITUS ja oivaltava ohjaaja ovat pystyneet luomaan näytelmän sisälle monta hyvin onnistuneeksi sanottavaa kohtausta. Tavoiteltua poikamiesisäntää esittävä Esko Juvonen tekee vahvan näyttelijäsuorituksen. Hänen ja somaksi mielitietykseen nousevan Arja Havukaisen hellittelykohtaus näytelmän loppupuolella on hyvällä maulla toteutettu, jopa kauniiksi luonnehdittava detalji, joka jättää katsojalle hyvän mielen. Kesäteatteria voidaan tehdä muutenkin kuin navanalushuumoria viljelemällä.

VIELÄ PITÄÄ mainita puusepät, pienellä pick-upilla huristeleva Pertti Purmonen ja hänen oppipoikansa, napakalla otteella roolinsa läpi vienyt pikkupoika Iiro Rahunen. Hyviä näyttelijöitä molemmat.

Siitä vain Kyläparin Myllyteatterin tuleviin esityksiin, vakuutan ettette tule katumaan!

 

Muistoja vanhemman ajoneuvotekniikan piiristä

Kesän mittaan on taas monilla paikkakunnilla tapahtumia, joiden innoittajina ja hengissä pitäjinä ovat vanhat koneet ja laitteet. Kävijäjoukossa on kaikenikäisiä, mutta vahvimmat elämykset koetaan vanhimpia ikäluokkia edustavan porukan piirissä Nuoremmilla ei ole samanlaista kokemusta niiltä ajoilta, jolloin tekniikka oli vielä helpommin ymmärrettävää, korjattavaa ja ylläpidettävää kuin vaikkapa tämän ajan tietokoneohjatuissa autojen moottoreissa, jopa traktorien monimuotoisessa hallintatekniikassa.
Monissa alan "ropinoissa" on tullut käytyä. Satoa niistä löytyy Pajapellon nurkan blogeistakin, jos viitsii historiaa taaksepäin kahlata. Tuorein kokemus on Puhoksen perinnepäivistä viikonvaihteessa 6.-7. heinäkuuta. Itseäni puhuttelivat vanhan moottoripyörät, joita sinne tuotiin mm. VMPK:n Pohjois-Karjalan aluekerho Itämaankiitäjien toimesta. Myös muutamat vanhat autot toivat mieleen mukavia muistoja 1950-1960 luvuilta.

 

"Uusi" Ford Anglia taisi tulla markkinoille vuonna 1959. Se oli moottoriltaan edellistä Angliaa paljonkin nykyaikaisempi. Edeltäjän kone oli vielä sivuventtiilimallia. Tässä Anglia 1000-mallissa, jota kuva esittää, li siis 1000-kuutioinen nelisylinterinen moottori uskomattomilla sylinterinmitoilla. Iskunpituus oli vain 48,41 milliä! Porausta oli sentään 80,96 mm, mutta ymmärrettävästi vääntö näin lyhytiskuisessa moottorissa ei ollut sen vahvin ominaisuus. Tehoa oli tosin 40 hevosvoimaa, mutta vääntöä vain 75 Nm.

 

Sama Anglia-malli, mutta auto on eri yksilö, omistaja on Pentti Luukkainen. Moottori on nykyaikainen sen ajan katsojan silmällä. Siisti ja asiallinen konehuone on muutenkin. Myöhemmin tuli tarjolle malli Anglia 1200. Siinä oli iskunpituutta 10 milliä lisää, jotka avittivat koneelle entistä 1000-mallia selvästi paremman väännön. (Kuvat ylä- ja alapuolella).

Neuvostoliittolainen Pobeda oli tuttu näky suomalaisilla taksiasemilla 1950-luvulla. Samaa autoa valmistettiin Puolassa Warzava-nimellä. Niitäkin tuotiin Suomeen huomattavan paljon. Seuraajamalli neuvostoautona taksiin oli Volga, joka olikin linjoiltaan varsin onnistunut muuten niin parjatusta neuvostomuotoilusta puhuttaessa. Kuvan Pobeda nähtiin Puhoksessa tänäkin kesänä.

 

Varsinkin 1950-luvun loppupuoli oli moottoripyörien kulta-aikaa.. Monet suuret saksalaiset tehtaat suolsivat tuotantolinjoiltaan mitä hienoimpia ajokkeja. Vaikka Bemarit unohdettaisiin, oli Donau/DKW, NSU, Zyndapp ja monta muuta. Itäpyörien invaasio 1940-luvun lopusta lähtien Suomeenkin muistetaan, ja brittipyörät olivat 1950-luvun lopulla edelleen hyvässä kehitysvauhdissa. Itävallassa taas tehtiin upeita Puch-malleja. Niiden erikoisuus oli kaksitahtinen kaksoismäntämoottori, jonka käyntiääni oli kaksitahtiseksi harvinaisen "sivistynyt". Lopputuotannossa olivat SGS-mallit, jollainen on kuvassa yllä. Niitä valmistettiin 175- ja 250-kuutioisina. Erikoista on, että Tunturipyörä Oy Suomessa sai oikeuden koota SGS-malleja täällä. Sen tuotannon loppumisen syy lienee ollut kaksipyöräisten kaupan yleinen hiipuminen 1960-luvulle tultaessa.

 

Puch-tuoteperheeseen kuului myös Puch Roller, Suomeen tuotiin 150-kuutioista mallia. Tehdas halusi osansa suosiossa olleesta skootteri-buumista. Kuvassa on Puch-skootteri, joita niitäkin sivumennen sanoen koottiin pieni erä Tunturipyörä Oy:n tehtaalla.

 

Suomen MZ-kerho, tuttavallisemmin Mitsi-porukka, järjestää omia kokoontumisiaan jokaisena kesänä. 1950-luvulla olivat tuotannossa mm. 175-ja 250-mallit. Sitä aikaa edustaa tämä hieno sivuvaunullinen MZ. Omistaja on Itämaankiitäjien joukosta. Ellen aivan väärin muista, samaan runkoon tehtiin myös 300-kuutioista mallia.

 

 

Sunbeam S8 j S7 olivat eräitä hienoimpia brittipyöriä 1950-luvulla. Kiteellä sellainen oli Potoskavaarassa Juvosen veljeksillä. Erityisesti huomio kiintyi veljesten ajopelin muhkeaan rengaskokoon, joka merkinnöiltään oli 4.50-16" edessä ja 4.75-16" takana.

 

Ariel oli arvostettu malli brittiajokkina. Moottoreina oli 350- ja 500-kuutioisia malleja. Moottorin kokoa on muuten vaikea tunnistaa, mutta kun tietää 500-mallissa oleva sylinterissä kaksi jäähdytysripaa enemmän kuin pienemmässä, iskutilavuus on arvattavissa.

 

Edelleen Puhoksessa lauantaina 6. heinäkuuta. Etualalla on eräs hieno motskari, britti sekin. Kyseessä on BSA C15, jollaisesta löytyy vuosia sitten tehty laaja juttu tässä blogissa (Lue täältä: http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2016/10/nostalgiaa-bsa-c15-brittihelmi-1960.html ).Sytytys ei ollut enää magneetolla, vaan akku ja puola tuottivat tarpeelliset kipinät. Moottori-vaihteistopaketti oli nyt yhtenäinen, vaikka aikaisemmin britit käyttivät erillisiksi koteloituja vaihteistoja ja ensiövälityskin oli niissä rakenteissa purettavissa erillisenä osana.

Kun tarinan alussa oli kuva autosta Anglia 1000, sen moottorin ohutta vääntöä tuli arvosteltua. Laitetaan vastapainona tähän loppuun kuva kiteeläisen Pentti Luukkaisen toisestakin ajokista, Chevrolet Impalasta. Malli on 1975. Pentti Luukkainen omana persoonanaan oli jo esillä eräässä alkuvuoden 2019 Pajapellon nurkasta-blogijutussa. Letukoissa V8-koneiden iskutilavuudet olivat 5,7-litraisista 7,5-litraisiin. Tämän autoyksilön kone asettuu yli 6 litran iskutilavuudellaan noiden lukemien välimaastoon. Ainakaan väännön puutteesta tätäkään Impalan moottoria ei voi syyttää.
Juttu Pentistä löytyy kun klikkaat:
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2019/04/aktiivimallia-pentti-luukkaisen-tapaan.html