tiistai 16. heinäkuuta 2019

Eräs kujanjuoksu

 
Ettei kaikki pelkästään ikävää olisi, tässä näkymä erääseen kukka-asetelmaan Savonlinnan torilta. Pitihän siellä tänäkin kesänä käydä lörtsykahvit juomassa. 
 
Viimeisten neljän vuoden aikana on ennättänyt tulla "sydänteeman" alla monta uutta tuttavuutta. Lappeenrannassa oli tahdistinpotilaitten erikoiskurssi vajaat kolme vuotta sitten. Nyt on meneillään varsinainen sydänpotilaiden kolmiosainen kuntoutuskurssi Kelan kustantamana. Kaksi osiota on jo takana ja loppujakso on vielä tulevan lokakuun puolen välin tienoilla. Tämä tarina on kirjoitettu vertaistukimielessä ajatellen monia tuttuja ja ehkä tuntemattomiakin sydänongelmien kanssa painivia kanssakulkijoita. Ei siis tarkoitus ollut "avautua", sana, jonka nykyään niin monesti kuulee.

Monta aihetta vuosipäiviksi sisältyy meistä jokaisen vuodenkiertoon. Yksi omista oli ikäpaalun 80v. täyttyminen toukokuussa. Toinen paalu, 4 vuotta yhteiseloa tahdistimen kanssa, täyttyy elokuun lopulla. Oikeastaan vuosipäivä on jo aikaisemmin, sillä heinäkuun lopulla 2015 koetun sairaskohtauksen tuloksenahan tahdistimen asennukseen päädyttiinkin.

Lääkkeitä on kokeiltu samalla ajanjaksolla useammallakin arsenaalilla. Yksi kokeilu oli Cordarone (amiodaroni) -lääkitys eteisvärinän torjuntaan. Ehkä värinät saatiinkin ajakseen kuriin, mutta ikävä seuraus oli, että 30% keuhkorakkuloista menetettiin tuon vuoden kuluessa. Yhteinen johtopäätös potilaan ja lääkärien yhteisessä keskustelussa oli sen lääkityksen lopettaminen. Beettasalpaajat ovat olleet käytössä isoina annoksina, samoin nesteenpoisto, jopa digoksiini, joka on eräs vanhimmista sydänlääkkeistä. Eteisvärinä on ja pysyy, samoin Marevanin popsiminen.

Tahdistin on vaatinut toistuvasti säätöä. On kokeiltu monilla eri asetuksilla ja ajoittain etävalvonnan kardiologeille välittämä tieto on kertonut hyvästäkin toiminnasta. Ikävää on ollut, että joskus miltei sietämättömäksi yltynyttä hengenahdistusta ei ole saatu millään pois. Viiden kilometrin päivittäiset kävelylenkit talvella onnistuivat, mutta ahdistus saattoi tulla yllättäen päälle jopa kiikkutuolissa, kun olin päivän lehteä lukemassa.

Keväänkorvalla alkoi vaivata ammattipiireissä palleanykinänä tunnettu oire. Tahdistimen antama sähköpulssi ärsyttää johdon lähellä sijaitsevaa palleahermoa niin, että alkaa tuntua kuin sähköpaimenen iskuja pallean korkeudella. Minulla niitä tällejä alkoi tulla vasemman kylkikaaren alle. Keskussairaalassa yritettiin saada oire kuriin. Konstina oli tahdistinpulssien jännitteen alentaminen. Alkuun se tuntui auttavankin. Sitten taas vajaan kahden viikon kuluttua harmi palasi ja jälleen oli matka Joensuuhun. Lopulta todettiin, että jännitettä olisi pitänyt edelleen laskea aika paljon, jolloin tahdistus lakkaisikin jo toimimasta. Lääkärit päättivät nyt poistaa tahdistimesta sen alkuperäisen päätoiminnon, kammioitten välisen tahdistuksen. Vajaatoimintatahdistimeenhan oli päädytty jo talvella 2015 todetun vasenhaarakatkoksen takia. Nyt tahdistimella tehtävänä on enää huolehtia siitä, että liian matala ja toisaalta hyvin korkeaksi mahdollisesti nouseva syke saatetaan tahdistimen ojennuksella kuriin.

Vajaa kuukausi on menty oman sydämen kammiorytmien ja -eteisvärinän ohjaamalla sykkeellä. Olisi luullut olon muuttuvan kerrassaan kurjaksi. Kokemuksia ei ole siis kovin pitkältä ajalta, mutta tuskallinen hengenahdistus on ennättänyt lähes tyystin poistua. Yöuni on tullut levollisemmaksi, eivätkä tuskaisena heräämiset ja painajaisunet ole häirinneet lepoa. Tuntuu kuin olisi saanut ison lahjan, jota ei arvannut edes toivoa. Viimeisellä Tikkamäen reissulla tehdyssä ultrauksessa vaikutti, että paksuuntuneen kammioitten väliseinän joustavuus, siten myös pumppaus, olisi parantunut ja kammioitten välinen rytmivirhekin pienentynyt siitä arvosta joka mitattiin ennen tahdistimen asentamista. Olisiko vasenhaarakatkoksesta aiheutunut ongelma jotenkin pienentynyt? Onko sydän "oppinut" parempaan kammiorytmiin, kun tahdistin sitä sitkeästi siihen lähes neljä vuotta "koulutti"?

Nyt näyttää siis hyvältä. Luulen että aika harvoin vajaatoimintapotilaalle myönteisiä yllätyksiä tulee vastaan. Ja harvinaista lienee sekin, että tahdistin poistetaan päätehtävästään ja lääkitys pienennetään liki puoleen sillä seurauksella, että potilaan vointi vain paranee. Digoksiini jätettiin pois, beettasalpaaja-lääkitystä on pienennetty 60%, mikä sekin on katsottava myönteiseksi kehitykseksi. Elämään on tullut uutta toivoa, sillä tiedetäänhän sydämen vajaatoiminnan olevan pelättyä syöpääkin vaarallisemman sairauden, mikäli asiaa arvioidaan vaikkapa elinikäodotteen näkökulmasta.
Kesä jatkuu ja katsotaan pitemmällä jänteellä kuinka tässä käy!


 
Mansikka-aika on parhaillaan. Kotimökin puutarhasta näitä herkkuja on saatu poimia jo useamman viikon ajan. Kaunista kesää  ja hyviä marjastusmatkoja tarinoiden lukijoille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti