Harrastekirjoittajan pienet onnistumiset

Pajapellon ukon muistoista: tutkivan journalismin ihmeellisiä sattumuksia

Matkan varrella voi kohdata arvaamattomia tärppejä.

 

Haapsalussa 2009

Olimme maaliskuussa 2009 Haapsalussa. Katselin hautausmaalla  olleita muistopaasia ja kiinnitin huomion yhteen kiveen, jossa oli lukuisia nimiä. Arvailtunakin tekstit näyttivät kertovan vankileireillä surmansa  saaneista ihmisistä. Yksi nimi oli kuitenkin sellainen, että kiveen oli hakattu vain tämän henkilön syntymäaika.

 

Kuin pyhiinvaelluksella Olaf Tarun haudalla tulee pistäydyttyä aina kun matka suuntautuu Haapsaluun. Viimeinen käynti sinne tuli tehtyä huhtikuun lopulla 2019.

    Kiinnostuin asiasta ja monien mutkien kautta löysin nimen omistajan, kovia kokeneen sotaveteraanin tämän kotoa. Muutamia kertoja tapasimme ja syntyi luottamus, jonka perusteella mies kertoi uskomattoman elämäntarinansa. Hän kertoi useista ulkomailta tulleista lehtimiehistä, joiden tavoite oli ollut saada haastattelu mieheltä, joka oli taistellut toisen maailmansodan vuodet Wehrmachtin riveissä, kärsinyt sotavangiksi jouduttuaan pitkän vankeustuomion Siperiassa ja lopulta päässyt takaisin Viroon. Hän kertoi minun olevan ensimmäinen ulkomailta tullut henkilö, jolle hän tarinansa suostuu kertomaan. Tämä Olaf Taru kouluttautui vankeudesta vapauduttuaan koneteknikoksi ja oli teollisuudessa työnjohdossa Neuvosto-Virossa. Itsenäistymisen jälkeen hän ennätti vielä palata Viron puolustusvoimiin. Siellä hän palveli koulutusupseerin vakanssilla 70-vuotiaaksi.

    Haastattelumuistiinpanojen lisäksi otin hänen kotimuseostaan paljon kuvia ja  kokosin aineistosta laajan lehtiartikkelin, joka julkaistiin Karjalan Maa-lehdessä kahtena osana huhtikuussa 2009. Se on julkaistu eri versioina myös blogissani Pajapellon nurkasta, viimeksi elokuussa 2013. Olaf Taru kuoli vielä samana vuotena ja hänet saatettiin viimeiseen lepoonsa joulun alla 2009. Virossa toimii entistä suomalaista suojeluskuntajärjestöä muistuttava Kaiseliit-organisaatio. Lupaukseni mukaan toimitin kappaleet sanotuista Karjalan Maa-lehden numeroista myös heidän arkistoihinsa.

Olaf Taru-teema on ollut viimeksi esillä blogissani elokuussa 2013. Tässä alla on linkki siihen tarinaan: 
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2013/08/viela-kerran-olaf-taru-rankan-elaman.html

 

Kymmenen vuoden haudutteluaika

Toinen asia on maantieteellisesti edellistä kauempana. Olin käsitellyt lehtijutuissa brittien dieselmoottorimaailmaa noin kymmenen vuotta sitten. Silloin löysin erään Manchesterista insinööriksi valmistuneen miehen lopputyön aineistoa. Osoittautui, että Perkinsin, erään maailman tunnetuimman dieselmoottorimerkin todellinen suunnittelijanero olikin samassa yrityksessä työskennellyt Charles Chapman. Frank Perkins otti hänet vuonna 1932 Frank Perkins Ltd-yritystä perustettaessa kumppanikseen. Aloitettu tuotanto perustui tuon kumppanin patentteihin, jotka Frank häikäilemättömästi siirsi ilman kunnon korvausta käytännössä omalle firmalleen. Asia jäi sikseen.

 

    Sen verran sain aikaiseksi, että kun olin saanut tietooni Charles Chapmanin viimeisen leposijan sijaitsevan Winchelsean pikkukaupungissa, etsin netin kautta tuon kaupungin hautausmaakartan. Sitkeästä etsinnästä huolimatta haetun henkilön hautapaikkaa ei löytynyt. Yritin hakea sähköpostilla kontaktia sikäläiseen seurakuntaan ja kaupunginhallintoon. Vastausta ei silloin tullut. Myöhemmin tulin tietämään että tuossa nykyään vain 500 asukkaan kaupungissa on ainakin kolme eri uskontokuntien seurakuntaa ja luultavasti kaikilla on oma hautausmaansa. Kokonaisuudessaan tuo Chapman-aihe kuitenkin oli minusta niin kiinnostava, että tarjosin siitä tehtävää juttua johtavaan suomalaiseen konelehteen. Sillä kertaa toimitus ei syttynyt ajatukseen.

Uusilla eväillä matkaan

Keväällä 2018 sanotun lehden toimituspäällikkö otti yhteyttä, kun sattumalta oli muistanut tuon vanhan juttuaiheen. Innostuin asiasta itsekin ja otin teeman uudelleen tutkittavaksi.  Nyt sainkin nettihakuja hyväksi käyttäen sähköpostiyhteyden tuohon pieneen Winchelsean kaupunkiin East-Sussexissa. Kuten jo sanottu, Chapman vaimoineen asui siellä vanhuutensa vuodet. Kaksi sikäläistä ihmistä, kirkkoherra ja paikallishistoriaa tutkinut rouva, auttoivat minua saamaan lisää tietoja tästä dieselmaailman uranuurtajasta. Aihe oli kiinnostava ja siitä laatimani artikkeli julkaistiin Koneviestissä kesäkuussa 2018 Suuresta vaivannäöstä huolimatta kuvaa tarinan päähenkilöstä ei löytynyt, ei edes Perkins-museosta Peterboroughissa.

    Tarina Charles Chapmanista julkaistiin myös blogissani syksyllä 2018. Kyseessä on lehtijuttua laajempi versio. Sen jälkeen on tullut uutta tietoa pojantyttären Clare-Marie Wallace-Chapmanin välittämän aineiston ansiosta. Aikaisemmin kerrottuun tarinaan nyt tulevien muutamien oikaisujen takiakin  kannattaa odotella Koneviestin numeroa 18. Kun uusimman jutun siitä lukee, on asiasta melko hyvin informoitu.

Tässä siis juttu vuodelta 2018:
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2018/10/eras-britti-insinoori-jota-ei-juuri.html

    Jälleen astui ihmeellinen sattuma peliin. Winchelsean kirkkoherranvirastoon soitti joulun alla sieltä 200 mailin takana Ross on Wyessä asuva nainen. Asiana oli tietojen saanti miehestä nimeltä Charles Chapman. Soittaja kertoi, että kysytty henkilö oli hänen isoisänsä. Kirkkoherra muisti siinä tilanteessa minulta pari päivää aikaisemmin saamansa joulutervehdyksen. Samalla hän muisti huhtikuussa 2018 tapahtuneen yhteydenpitomme. Hän kertoi Suomessa laaditusta artikkelista, jonka aiheena tuo Chapman oli ollut. Kaksi kappaletta kyseistä lehden numeroa kun oli postitettu myös Winchelsean ystävieni arkistoihin.

 

Silloin 21-vuotias Chapmanin pojantytär Clare-Marie valokuvassa vuonna 1985.  



    Tämä Charles Chapmanin pojantytär innostui asiasta ja pyysi kirkkoherralta meiliosoitteeni. Vähän ennen joulua sain todella yllättävän yhteydenoton häneltä. Jatkokirjeenvaihdossa tämä 55-vuotias daami on lähettänyt sähköpostien liitteinä kymmeniä valokuvia, asiakirjaskannauksia  ja lehtileikkeitä Charles Chapmanin henkilökohtaisesta arkistosta. Aineisto oli suvussa tapahtuneiden kuolemantapausten jälkeen siirtynyt hänen hallintaansa. Esimerkiksi kuvissa on oman kiinnostukseni kannalta todella arvokkaita otoksia tästä dieselpioneerista. Jo viime keväänä sain kutsun tulla kesällä 2019 paikanpäälle Winchelseaan. Tämä uusi meilituttavuus haluaisi tutustuttaa tutkijan paremmin hänellä olevaan arkistomateriaaliin. Minulla olikin vakavassa harkinnassa tehdä tuo matka, mutta Brexit-, lentoyhtiön konkurssiuhat, sun muut esteet, saivat aikaan sen, että matka ei toteutunut.

 

 

Elämä toteutuu suurimmaksi osaksi muualla kuin hautausmailla. Tarinaa voi kuitenkin perustellusti täydentää tällä tuoreella kuvalla Winchelsasta. Menneenä kesänä kirjeessäni Englantiin pahoittelin huonoon kuntoon päässyttä Charles Chapmanin ja hänen vaimonsa muistokiveä. Nyt on menossa eräänlainen merkkivuosi, kun diesel-insinöörin kuolemasta 25. marraskuuta 2019 tuli kuluneeksi tasan 40 vuotta. Omaisten toimesta hautakivi kunnostettiin menneenä syksynä

 

    Nyt tuota kirjeenvaihtoa on jatkunut liki vuosi. Aihe on vaatinut paljon työtä siksikin, kun briteistä saamani aineisto on vielä pitänyt kääntää suomenkielelle. Toisaalta olen kokenut olevani etuoikeutettu, kun tiedän ettei kenelläkään muulla Chapman-suvun edustajan lisäksi ole ollut mahdollisuutta tutustua tähän hienoon materiaaliin.

 

     Koneviestin toimituksen kanssa olemme tehneet yhteistyötä viime kevään ja nyt myöhäissyksyn kuukausina. Tuloksena on melko laaja artikkeli, joka viimein tulee julkisuuteen 12.12.2019 ilmestyvässä Weteraanit-teemanumerossa. Oman tyttäreni kanssa sattumalta saman ikäisestä Chapmanin pojantyttärestä on vuoden kuluessa tullut hyvä tuttu. Varsinaisen juttuaiheen lisäksi olemme oppineet tuntemaan toisemme perheoloja ja -asioita myöten. Vaikka teema tarinan tultua julkaistuksi onkin jossain muodossa loppuun käsitelty, matkasuunnitelmat East-Sussexiin ovat yhä mielessä. Jälleen voi sanoa, että ihmeellisiä ovat elämän tiet!