Periaatteessa

Kun ikä on Kalle Päätalon sanoin "rottiutunu sille viekerille" kuin on itselläni, periaatteessa pitää viimeistään nyt tarkastella periaatteita. Jos nuorella ihmisellä aikanaan niitä on paljon, se on hyvä; onpahan siinä isossa joukossa ainakin jokunen juttu, josta elämän matkalla voi vaikka luopua.

 

 

Sademittari täyttyy ja sen sisällön voi helposti tyhjentää. Sanoilla voi täyttää ihmisten mieliä ja vaikkapa lehden sivuja. Niiden poistaminen ei ole helppoa. Siksi tarvitaan moraalia - ja periaatteita!

Periaatteet ja moraali ovat läheistä sukua toisilleen. Monien ratkaisujemme perusteina ovat moraaliset arvot, nehän perustuvat periaatteisiimme. Tässä elämän loppukymmeninä olen itsenikin yllättäen joutunut jonkinlaisen kirjurin rooliin. Siinä mielessä suurin aikaansaannokseni on Kiteenlahden kylähistoriakirja. Lähes, mutta en kuitenkaan täysin omavaltaisesti, uskaltauduin laittamaan aikakirjoihin painettuna sanana melkoisen pätkän kotikylämme historiaa. Toki kirjaa kirjoittaessani tukeuduin mahdollisimman paljon vielä elossa oleviin kylän ihmisiin. Toinen luotettava lähde olivat kylän järjestöjen hyvin säilytetyt kokouspöytäkirjat. Silti tunsin kantavani suurta vastuuta siinä, että asiat tulisivat kirjatuiksi kyläjistön yhteisen näkemyksen, "kollektiivisen muistimme", mukaan.

Toinen työsarka, sivutoiminen lehtijuttujen kirjoittaminen, toimittaminen ja niihin tarvittu valokuvaaminen, on oikeastaan jopa työllistänyt, kun ikä on vähentänyt voimia siinä "oikeassa työssä", fyysisen rehkimisen alueella. Puuhaan tuli ryhdyttyä vuonna 2002 ja vuosien varrella etenkin valtakunnallisia lehtiä avustettaessa freelance-työstä on saanut jopa rahallista korvausta. Kuten blogiani seuraavat tietävät, pääasiallinen foorumi on kuitenkin ollut oma paikallislehtemme.

Mutta palatkaamme niihin periaatteisiin - ja moraaliin: Hyvin usein tarinoiden aiheet koskettavat oman kotiseudun ihmisiä.  Oikeastaan voi sanoa, että ne jakautuvat kolmeen ryhmään. Kun oma ikä on jo loppusuoralla, olen joutunut kirjoittamaan lukuisia muistokirjoituksia rivistä poistuneista kanssavaeltajistamme. Tarve rehellisyyteen on käsin kosketeltava. Osapuoli josta kerrotaan, ei enää voi puolustautua tai oikoa vääriä tietoja. Moraalinen velvollisuus muistosanojen laatijalla on olla osaltaan lempeästi peittelemässä pehmoisiin multiin tuota joukostamme ajan rajan taakse siirtynyttä ystävää.

Olen tehnyt ja kirjoittanut julkaisuihin lukuisia merkkipäivä- ja muita henkilöhaastatteluja, se on toinen juttujen ryhmä. Silloin tarinan kohde on useimmiten läsnä ja istumme tavallisesti samassa pöydässä. Kontakti on hyvä, sanojen lisäksi voimme lukea myös toistemme kehonkieltä. Sitten kun juttu on jo paperilla, sitä voidaan vielä muokata ja mahdolliset väärinymmärrykset karsitaan pois. Jälleen on kyse periaatteista; tarinan kohdetta ei pidä loukata, mutta imelä mielistelykään ei tunnu hyvältä sen enempää jutun kohteesta kuin sen lukijastakaan. Hyvään moraaliin tai periaatteisiin eivät kuulu myöskään inhottavat ja yllättävät sivallukset "vyön alle", joita muuten niin suosittu Maria Veitola näkyy tv-ohjelmissaan harrastavan. Hyvän toimittajan moraaliin kuuluu  mielestäni rehellisyys, kohteliaisuus ja lämpö. Olemmehan useimmiten tekemisissä monelle lukijalle tutun kotiseutumme ihmisen kanssa.

Tässä puheena oleva toimittajan moraali-asia on omallakin kohdalla monesti ajatuksissa myös muissa henkilökuva-artikkeleissa. Silloin tulee pohdittua lähtökohtia hyvän haastattelun onnistumiselle. Etenkin kun kohteena oleva henkilö ei ole ihan sitä lähintä omaa kaveriporukkaa, menestyksellisen haastattelun alkuun pääseminen tarvitsee jonkinlaisen virittäytymisen. Monesti mieleen on tullut navigaattori, joka uudelle reitille lähdettäessä asennetaan toimintaan. Kuluu hetki aikaa ennen kuin satelliitit ovat löytyneet ja antennit suunnattu niitä kohti. Siksi tilanteeseen sopiikin pieni vapaan jutustelun tuokio, jossa näitä kuvitteellisia satelliitteja ja antenneja suunnataan.

Parhaimmillaan virittyy tilanne, jota voisi kutsua henkiseksi kohtaamiseksi. Kysymys on luottamuksesta. Jos haastateltavalle syntyy tuntemus jutuntekijän vilpittömyydestä ja  molemmat kokevat tilanteessa jopa jonkinlaisen "sielujen sympatian", ennuste työn hyvästä tuloksesta on vahva. Haastattelijan periaatteet ja moraali ovat taas tulilinjalla; kaikkea mitä tarinoidessa tuli esiin, ei ole sopivaa paperille painaa. Osa sisällöstä saa jäädä "tausta-aineistoksi" joka auttaa jutun kirjoittajaa ymmärtämään kerronnan kohdetta. Sellaiset asiat saattavat parhaimmillaan jäädä "työparin" yhteiseksi omaisuudeksi. Se voi olla siemen pitkällekin ystävyydelle, joka sai sai alkunsa juuri tuossa ensimmäisessä tapaamisessa. Kokemuksesta sanon: näin  on!

 

"Maailma on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille - ja mielen vapaus"!

Sitten vielä juttujen kolmas aihealue. Kun ikää on jo paljon, varsinkin oman kotiseudun lähihistoriaa tulee muisteltua usein ja sellaiset asiat ovat usein tarinoidenkin aihe. Vanhojen papparaisten porukoissa voi yhteisiä muistoja verrytellä. Kavereilla on laatikoissaan ja albumeissaan kiinnostavia valokuvia, jotka oivallisesti tukevat myöskin lehteen tarkoitettua tarinaa. Jos onnistuu rakentamaan toverillisen ilmapiiriin tähän samanhenkiseen ja usein liki saman ikäiseenkin porukkaan, on jälleen käytössä voimavara josta lopulta on hyötyä koko yhteisölle, kun sen lähihistoriaa yritetään tallentaa. Vanhat autot, moottoripyörät ja -koneet kiinnostavat varsinkin miespuolista lukijakuntaa. Omakin kiinnostus suuntautuu niihin. Siksi aihe on ollut mukana  jutuissani myös Koti-Karjalan sivuilla. Mutta ei sovi unohtaa moraalia eikä periaatteita!

 

Arkistojen aarteisiin kuuluva kuva löytyi Savikon Pekka Kankkuselta. Hänen länsisuomalaisen äitinsä Esterin sukulaisia oli mennyt 1900-luvun taitteessa Amerikkaan. Ilmeisesti ainakin eräs heistä oli valinnut ammatikseen olla farmari. Otos saattaa olla 1920-luvun lopulta tai 1930-luvun alun suuren laman vuosilta. Kaksi miestä työllistyi kun T-Fordista itsetehdyllä traktorilla vedettiin alkuaan hevosvetoiseksi tarkoitettua niittokonetta. Tyvestä sielläkin puuhun noustiin, vaikka toisin voisi luulla!