Muistojen helminauha

 

Suomalaisen joulunvieton kohokohtiin kuuluu aattoillan ateria. Tässä on erään  joulun tarjoilu Pajapellon nurkan mökissä.
 

Elämänsä ehtoossa taivaltavalle on ennättänyt kertyä lukuisa määrä jouluunkin kuuluvia muistoja. Joulun juhlaan liittyy jo lapsuudessa suuria tunteita ja juuri ne ovat kannatelleet mielikuvien säilymistä vuosikymmenten ajan. Selkeät muistot Pajapellon ukon jouluista alkavat vuodesta 1944. Sota oli päättynyt vain kolmisen kuukautta aikaisemmin.

EPÄVARMAA oli monen siirtolaisen elämä tilapäisissä majoituspaikoissa. Kankaalassa oli silloin siirtolaisia kolmesta perheestä. Oma väki, siirtolaiset ja heidän jouluvieraansa mukaan lukien ensimmäistä rauhanajan joulua vietettiin noin viidentoista hengen voimin. Sen ajan oloissa lukumäärä oli pikemminkin pieni kuin iso.

NIUKKUUS oli asia joka leimasi niitä aikoja. Maalaistaloissa ei sentään kärsitty nälkää, etenkin kun omasta karsinasta oli nitistetty jouluporsas. Se takasi pöytään kinkun lisäksi paljon muutakin samasta saaliista jalostettua särvintä. Siihen aikaan rukiit puitiin monessa talossa varstojen, itäsuomalaisittain "mutkien" avulla, vielä riihessä.  Siksi riihenkorsuissa oli kymmenittäin isoja olkikupoja odottamassa tehtäväänsä talonväen jouluisten yöunien parantajina.

ENSI ALKUUN vuoden kuluessa silpuiksi potkiutuneet pehkut pöläytettiin "olkiposteleista" karsinakuivikkeiksi. Sitten tyhjät, useimmiten kotikutoiset patjapussit - postelit - vietiin riihelle ja tungettiin mahdollisimman täyteen pitkiä ja suoria rukiinolkia, niitä jotka olisivat olleet mainiota raaka-ainetta vaikka olkihimmelien tekoon. Hyvin oljet toimivat alkeellisissa patjoissakin.

JOULUNALUSVIIKKOJEN muutenkin väreilevää jännitystä lisäsi se, kuinka hyvin onnistui pysyttelemään ensimmäisten öitten yli vielä muotoutumattoman postelin päällä. Sehän muistutti alkuun niitä pyöreitä olkikupoja joilla postelisäkki oli riihellä täytetty. Raikkaasti riihensavulta tuoksahteleva ja lopulta tarkoitettuun muotoonsa oloutunut olkipatja oli muutamien hankalien öitten jälkeen mitä mainioin nukkumisalusta. Se antoi sen ajan vielä ruumiillisissa töissä itsensä väsyttäneelle maalaiskansalle makoisat unet. Lapsuusajan muistot niiltäkin vuosilta ovat mieluisia vielä vanhuudessa, vaikka eivät edustakaan isolla rahalla hankittua komeutta.

TUONNE 75 vuoden taakse ulottuviin muistoihin sijoittuu joulukuusen hakumatka joulun alla 1944. Hevonen tarpoi paksussa hangessa ja istuin isän kanssa heinäsäkillä, työreen kaplailla olleen liisteen päällä. Kirves oli reen kaustapuussa omassa lovessaan. Isä oli sen verran laulumiehiä, että joululauluja meillä laulettiin kotona perheen voimin. Tuon joulun aikaan sisarellani oli ikää vasta kolme vuotta ja itsellä vuosia oli kokonaiset viisi. Kuusenhakumatkalla isä ajankohdasta poiketen tempaisi ilmoille sotien aikaan lauletun valssin. "Vain hetken haaveilulla tyttöni jäi siviiliin". Säe on pysynyt mielessä 75 vuotta, vaikka tuon laulun sanoja kokonaisuudessaan ei ole tullut etsityksi.

ELINTASO kohosi hiljalleen ja säännöstelystä huolimatta hyödykkeitä alkoi riittää vapaaseen kauppaankin. Saattoi olla joulukuun alkua vuonna 1948, kun kuulimme isän kertovan että "joku mies näkyi Durchmannilta ostaneen kokonaisen laatikon rusinoita". Epäilykset heräsivät ja muutamaa päivää myöhemmin isän ja äidin ollessa navettatöissä pistimme pystyyn salapoliisityöt. Kylmänä olleen nurkkakamarin hetekan alta se kymmenkiloinen paketti löytyi.

PIDIMME asian visusti omina tietoinamme ja sopivan tilaisuuden tullen suunnistimme aarteelle. Koneellisesti tiukkaan prässätyt rusinat eivät helpolla irtautuneet, avuksi tarvittiin puukonkärki, vähintään haarukka. Sitten lähempänä joulua äitikin muisti talteen pannun laatikon. Hiiret eivät olleet tehneet vahinkoa, mutta omien lasten suihin etelän herkkuja oli huvennut jo kolmisen kiloa. Selkäsaunalta vältyttiin osana joulumieltä. Ja olihan joulupuuron höysteeksi tarkoitettuun soppaan varattuja, siihen aikaan korintti-nimelläkin tunnettuja rusinoita, jäljellä vielä ne kaksi kolmannesta.

SUURI MÄÄRÄ vuosia ja jouluja on soljunut elämänvirrassa. Ei ohi, vaan isossa määrin elettyinä ja koettuina. Lapsuus vaihtui nuoruudeksi. Sitten oma perhe on tuonut paljon sisältöä ja muistoja lukemattoman moniin jouluihin. Lapset ovat perheellistyneet ja on saatu katras suloisia lastenlapsia. Aikojen kuluessa perheyhteisön sisällä on vietetty kymmeniä kokoontumisia, jouluisiakin pikkujoulunimillä. Näin varsinaiset joulun päivät on voitu rauhoittaa lasten ja lastenlasten omille perheille. Aineellinen hyvinvointi on noussut ja harpponut uskomattomin mitoin. Mikään ei kuitenkaan korvaa muistojen helminauhaa, sitä joka meillä jokaisella onneksi on matkassamme.

 

 

Amaryllikset kaunistavat myös Pajapellon nurkan joulua. Kuva otettiin muutamia vuosia sitten.