Oorninki se olla pitää 1.

Lakia ja järjestystä kotiseudulla
Osa kansalaisten turvallisuudentunteesta perustuu vakaaseen yhteiskuntajärjestykseen. Sen ylläpitäminen on aina kuulunut kulloinkin valtaapitävälle hallitusvallalle monine virkamiehineen. Saattaa tuntua yllättävältä, että Kiteellä sellainen lainvalvoja kuin nimismies on ollut jo vuodesta 1698. Sitä ennen Kiteenkin asioita lienee hoideltu Tohmajärveltä käsin.

VUOSISATOJA hallinnossa oli maaherran ja tavallisen kansan välissä kihlakuntatasolla kruununvouti. Tehtäväkirjo ja velvollisuudet olivat hengästyttävän moninaiset. Toki hänellä oli apulaisena siltavouti tai -vouteja. Osa heidän tehtävistään muistutti nykyisten poliisikonstaapelien työtä. Lainmuutoksella vuonna 1892 voutien virat lakkautettiin ja ainakin maaseudulla tehtävät siirrettiin nyt uusille virkamiehille, poliisikonstaapeleille. Kitee sai aluksi kaksi konstaapelia ja  niillä pärjättiin seuraavat 25 vuotta, sillä kolmas virka tänne perustettiin vasta vuonna 1917.
 

Nimismies Tuomolan läksiäiset, loppuvuotta 1949. Takarivin konstaapelit alkaen vas: Toivo Lehti, Viljo Salmelainen, Simo Hakulinen, Pauli Kaljunen ja Juho Näreharju. Edessä Leo Rautava, kanslisti Kerttu Hämäläinen, silloin vielä Durchman. Sitten nimismies Alpo Tuomola ja Puhoksen konstaapeli Juho Kiiski.

NYT ESIMIEHINÄ olivat nimismiehet, joiden tehtävänä oli toimia sisäministeriön alaisina lainvalvojina maaherran valvovan silmän alla. "Vanhan ajan" nimismiehistä Kiteellä oli Wintereitä kahdessa polvessa. Ensin tehtävässä oli Anders Winter vuodet 1826-1863. Kymmenkunta vuotta myöhemmin virkaan nimitettiin hänen poikansa, sotakamreerin arvolla palkittu Knut Winter, jonka kausi kesti vuodesta 1874 aina vuoteen 1911. Jatkossa Kiteen nimismiesten virkakaudet olivat lyhyempiä, kunnes 1940-luvulla virkanimityksen saanut Ilmari Havola teki taas pitkän uran. Keväällä 1978 tapahtuneeseen eläkkeelle siirtymiseen mennessä virkavuosia oli kertynyt liki kolmekymmentä.

ALLE KYMMENEN vuotta meitä palvelleisiin nimismiehiin kuuluu muun muassa mies nimeltä Ilmari Pelkonen. Siihen aikaan ei ollut harvinaista, että kansalaiset laativat kanteluita ja valituksia maaherralle. Toisaalta nimismiehetkin tekivät vastaavaa puuhaa ja vuosiraporteissaan saattoivat varsin reippaastikin suomia alaisiaan. Pelkosen virkauraa häiritsivät samat asiat. Hän joutui jättämään virkansa hieman ikävissä merkeissä, mutta ainakaan merkittävä virkavirhe ei liene ollut lähdön syy.

ILMARI PELKOSEN nimi pulpahti esiin muutamia vuosia sitten. Vanhojen moottoripyörien harrastajajoukko VMPK on koonnut arkistoihinsa vanhojen moottoriajoneuvojen kantakortteja. Tässä tapauksessa aineistoa oli Viipurin ja Kuopion lääneistä. Sain tiedustelun, olisiko Kiteeltä saatavissa lisävalaistusta Harley Davidson-moottoripyörän omistajasta nimismies Ilmari Pelkonen. Kantakortin kirjaamisajankohta läänissä oli vuosi 1927. Silloinhan Pelkonen oli lopettelemassa työuraansa Kiteellä. Valitettavasti emme täällä voineet auttaa kyselijöitä.

VANHEMMAT kiteeläiset muistavat nimismies Eero Mäntylän, joka oli virassa ajan 1933-1939. Muistille antaa tukea tieto hänen vaimostaan nimeltä Kyllikki Mäntylä. Lastenkamarinovelleilla ja näytelmäteksteillä uransa aloittanut daami kirjoitti ilmeisiä kiteeläisvaikutteita saaneen romaanin Kellonsoittaja, joka tuli painosta vuonna 1948. Se herätti keskustelua paikallisten esikuvien löytymisenä kirjan henkilögalleriasta. Kirjan nimenkin katsottiin viittaavan aikaisemman nimismiehen Knut Winterin poikaan Ewald Winteriin, joka toimi muun muassa kellonsoittajana ja urkujenpolkijana kivikirkossa. Sittemmin Kyllikki Mäntylästä sukeutui oivallinen karjalaisuuden tulkki. Hänen näytelmänsä ovat pysyvä osa suomalaista näytelmäkirjallisuutta ja hänen tekstejään on tulkittu Kansallisteatterin näyttämön lisäksi lukemattomissa maakuntateattereissa ja seuranäyttämöillä. Elokuviksi asti niitä on myös päätynyt, kuten monien muistama karjalaismummosta lämmöllä kertova Opri.

 

 

Juho Näreharju jäi sydänongelmien takia sairauseläkkeelle jo 53-vuotiaana vuonna 1953. Silloin Havola oli jo nimismiehenä. Konstaapelit kuvassa alkaen ylärivistä vasemmalta: Veikko Mönttinen, Pauli Kaljunen, Leo Rautava, nimismies Ilmari Havola, Toivo Lamberg, Aarne Parkkonen ja Viljo Salmelainen. Eturivi: Kerttu Hämäläinen, Simo Hakulinen, muistolahjalla palkittu Juho Näreharju ja konstaapeli Juho Kiiski.

 

SOTAVUOSIEN jälkiselvittelyihin kuulunut asekätkentäepisodi kosketti osaltaan Kiteetä. Ilmari Havolan veli Antero oli operaatiossa valtakunnallisen huollon päällikkö. Hänen persoonansa kiinnosti myös silloista "punaista" Valpoa, mutta mies pääsi pakenemaan ensin Ruotsiin ja sitten Amerikkaan. Ilmari Havola oli saanut virkanimityksensä vuonna 1944 ja virallisesti jo ottanut tehtävän vastaan. Rintamalta paluun jälkeen häntäkin epäiltiin mukanaolosta asekätkennän suunnittelussa ja Ilmari sai ohjeen pidättäytyä toistaiseksi nimismiehen tehtävistä. Noin viiden vuoden ajan hän toimi yksityisenä asianajajana Kiteellä.

 

 

Ukko-Simon nimipäivät Ylävaaralla joskus 1950-luvulla. Vierasjoukossa on velimiehen ja Simon omaa perhettä sekä työkavereita poliisiasemalta. Vasemmalta lähtien: Alavaaran Viljo Hakulinen, sitten poikansa Jorma. Seuraavana on ylikonstaapeli Leo Rautava oikealla puolellaan Simon pojista Sakari. Sitten on Aarne Parkkonen, päivänsankari Simo ja Veikko Mönttinen. Seuraava, nimismies Havola, on hieman etualalla ja katsoo kohti kameraa. Hänestä oikealle istuu Erika Hakulisen (nimismies Havolan tytär) tunnistamana silmälasipäinen herra, Kiteen Säästöpankin silloinen johtaja Eero Rainisalo. Edelleen oikealle, Simon konstaapeli-poika Veli Hakulinen, jolla on sylissä yksi tyttäristään.

NIINÄ VUOSINA nimismiehenä oli Alpo Tuomola, virassa 1946-1949. Havola palasi virkaansa 1950 ja toimi siitä eteenpäin Kiteen nimismiehenä maaliskuun loppuun 1978. Sodanjälkeinen aika oli suuren kehityksen ajanjakso myös Kiteen nimismiespiirissä. Toiminta laajeni, paljon uusia konstaapeleita ja muuta virkakuntaa tuli Havolan alaisuuteen. Ajoneuvokannan voimakas lisääntyminen toi sekin paljon lisätehtäviä nimismiehen kansliaan. Ja konstaapelit olivat monesti mieleen jääneitä persoonia. Paljon muistoja heistäkin on jo 1930-luvulta lähtien. Mutta niihin palaamme uusissa tarinoissa.
Koti-Karjalan toimituksen saaman lukijapalautteen toivomusten perusteella ja toimituksen luvalla olen laatinut kokonaisuuden, jossa on kaikkiaan kolme artikkelia kiteeläisen lainvalvonnan muisteluna.
 

Tarinoitten lähteinä ovat kirjoittajan henkilökohtaiset arkistot. Eräitä vuosilukuja ja henkilönimiä on löytynyt Kiteen pitäjänhistoriakirjasta. Valokuvat ovat peräisin Havoloitten
kotiarkistosta.  

Eräs kujanjuoksu

 

Ettei kaikki pelkästään ikävää olisi, tässä näkymä erääseen kukka-asetelmaan Savonlinnan torilta. Pitihän siellä tänäkin kesänä käydä lörtsykahvit juomassa. 

 

Viimeisten neljän vuoden aikana on ennättänyt tulla "sydänteeman" alla monta uutta tuttavuutta. Lappeenrannassa oli tahdistinpotilaitten erikoiskurssi vajaat kolme vuotta sitten. Nyt on meneillään varsinainen sydänpotilaiden kolmiosainen kuntoutuskurssi Kelan kustantamana. Kaksi osiota on jo takana ja loppujakso on vielä tulevan lokakuun puolen välin tienoilla. Tämä tarina on kirjoitettu vertaistukimielessä ajatellen monia tuttuja ja ehkä tuntemattomiakin sydänongelmien kanssa painivia kanssakulkijoita. Ei siis tarkoitus ollut "avautua", sana, jonka nykyään niin monesti kuulee.

Monta aihetta vuosipäiviksi sisältyy meistä jokaisen vuodenkiertoon. Yksi omista oli ikäpaalun 80v. täyttyminen toukokuussa. Toinen paalu, 4 vuotta yhteiseloa tahdistimen kanssa, täyttyy elokuun lopulla. Oikeastaan vuosipäivä on jo aikaisemmin, sillä heinäkuun lopulla 2015 koetun sairaskohtauksen tuloksenahan tahdistimen asennukseen päädyttiinkin.

Lääkkeitä on kokeiltu samalla ajanjaksolla useammallakin arsenaalilla. Yksi kokeilu oli Cordarone (amiodaroni) -lääkitys eteisvärinän torjuntaan. Ehkä värinät saatiinkin ajakseen kuriin, mutta ikävä seuraus oli, että 30% keuhkorakkuloista menetettiin tuon vuoden kuluessa. Yhteinen johtopäätös potilaan ja lääkärien yhteisessä keskustelussa oli sen lääkityksen lopettaminen. Beettasalpaajat ovat olleet käytössä isoina annoksina, samoin nesteenpoisto, jopa digoksiini, joka on eräs vanhimmista sydänlääkkeistä. Eteisvärinä on ja pysyy, samoin Marevanin popsiminen.

Tahdistin on vaatinut toistuvasti säätöä. On kokeiltu monilla eri asetuksilla ja ajoittain etävalvonnan kardiologeille välittämä tieto on kertonut hyvästäkin toiminnasta. Ikävää on ollut, että joskus miltei sietämättömäksi yltynyttä hengenahdistusta ei ole saatu millään pois. Viiden kilometrin päivittäiset kävelylenkit talvella onnistuivat, mutta ahdistus saattoi tulla yllättäen päälle jopa kiikkutuolissa, kun olin päivän lehteä lukemassa.

Keväänkorvalla alkoi vaivata ammattipiireissä palleanykinänä tunnettu oire. Tahdistimen antama sähköpulssi ärsyttää johdon lähellä sijaitsevaa palleahermoa niin, että alkaa tuntua kuin sähköpaimenen iskuja pallean korkeudella. Minulla niitä tällejä alkoi tulla vasemman kylkikaaren alle. Keskussairaalassa yritettiin saada oire kuriin. Konstina oli tahdistinpulssien jännitteen alentaminen. Alkuun se tuntui auttavankin. Sitten taas vajaan kahden viikon kuluttua harmi palasi ja jälleen oli matka Joensuuhun. Lopulta todettiin, että jännitettä olisi pitänyt edelleen laskea aika paljon, jolloin tahdistus lakkaisikin jo toimimasta. Lääkärit päättivät nyt poistaa tahdistimesta sen alkuperäisen päätoiminnon, kammioitten välisen tahdistuksen. Vajaatoimintatahdistimeenhan oli päädytty jo talvella 2015 todetun vasenhaarakatkoksen takia. Nyt tahdistimella tehtävänä on enää huolehtia siitä, että liian matala ja toisaalta hyvin korkeaksi mahdollisesti nouseva syke saatetaan tahdistimen ojennuksella kuriin.

Vajaa kuukausi on menty oman sydämen kammiorytmien ja -eteisvärinän ohjaamalla sykkeellä. Olisi luullut olon muuttuvan kerrassaan kurjaksi. Kokemuksia ei ole siis kovin pitkältä ajalta, mutta tuskallinen hengenahdistus on ennättänyt lähes tyystin poistua. Yöuni on tullut levollisemmaksi, eivätkä tuskaisena heräämiset ja painajaisunet ole häirinneet lepoa. Tuntuu kuin olisi saanut ison lahjan, jota ei arvannut edes toivoa. Viimeisellä Tikkamäen reissulla tehdyssä ultrauksessa vaikutti, että paksuuntuneen kammioitten väliseinän joustavuus, siten myös pumppaus, olisi parantunut ja kammioitten välinen rytmivirhekin pienentynyt siitä arvosta joka mitattiin ennen tahdistimen asentamista. Olisiko vasenhaarakatkoksesta aiheutunut ongelma jotenkin pienentynyt? Onko sydän "oppinut" parempaan kammiorytmiin, kun tahdistin sitä sitkeästi siihen lähes neljä vuotta "koulutti"?

Nyt näyttää siis hyvältä. Luulen että aika harvoin vajaatoimintapotilaalle myönteisiä yllätyksiä tulee vastaan. Ja harvinaista lienee sekin, että tahdistin poistetaan päätehtävästään ja lääkitys pienennetään liki puoleen sillä seurauksella, että potilaan vointi vain paranee. Digoksiini jätettiin pois, beettasalpaaja-lääkitystä on pienennetty 60%, mikä sekin on katsottava myönteiseksi kehitykseksi. Elämään on tullut uutta toivoa, sillä tiedetäänhän sydämen vajaatoiminnan olevan pelättyä syöpääkin vaarallisemman sairauden, mikäli asiaa arvioidaan vaikkapa elinikäodotteen näkökulmasta.
Kesä jatkuu ja katsotaan pitemmällä jänteellä kuinka tässä käy!

 

Mansikka-aika on parhaillaan. Kotimökin puutarhasta näitä herkkuja on saatu poimia jo useamman viikon ajan. Kaunista kesää  ja hyviä marjastusmatkoja tarinoiden lukijoille!

Kyläparin Myllytetatterissa on vahva osaajien joukko

Vuosikymmenet Keski-Karjalassa on opittu odottamaan alueen monien kesäteattereiden esityksiä.  Jäntevää työtä on tehty myös Potoskavaarassa Kyläparin Myllyteatterissa. Kun esityksiä on kertynyt jo paljon, ongelmaksi on alkanut nousta hyvien käsikirjoitusten puute. Tämäkin teatteri on siinä pulassa joutunut turvautumaan jopa ohjaajaansa Tarja Jänikseen. Toki hänen kynällään on luotu onnistuneitakin juttuja.
 

 

Kehittämiskonsultti Hemmo Huitura (Hannu Väistö) esittelee kylän kehittämisnäkymiä tilanteessa, jossa näytelmän henkilöt ovat täysilukuisina paikalla.
 

KESÄ 2019 on menossa ja Myllyteatterin näytelmä Kesäkeikka oli ensi-illassa tiistaina 9. heinäkuuta. Sää oli sadepäivän jälkeen viileä ja se saattoi karsia osan katsojajoukosta. Silti 70-80 teatterinystävää sai nauttia jo ensi-illassa onnistuneesta esityksestä. Uimaharjulaisen harrastajakirjoittaja Liisa Heiskasen käsikirjoitus on mainio. Juonessa on käänteitä, replikointi sopivan iskevää ja tekstiin hyvällä maulla istutettu huumori sopii karjalaiseen "pirtaan".

JUONI on aiemminkin keksitty: etelän maalikylistä peräisin ollut epämääräinen pariskunta tulee olutbaarissa keksittyine tavoitteineen "sattumalta" tuohon pieneen syrjäkylään, jossa tosin on kaunis järvi rakentamattomine rantoineen ja poikamiesisäntä, jonka tukkimetsässä humisee julmasti komeita sahapuita. Tuota poikamiesisäntää tulee kirjeenvaihtoilmoituksen perusteella jahtaamaan muodokas daami, jota esittää mainiolla paneutumisella Myllyteatterin pitkäaikainen näyttelijä Liisa Purmonen. Huijariparin mies, siviilissä Hannu Väistö, on kehitellyt itselleen kehittämiskonsultin roolin saapuessaan hänkin omine suunnitelmineen samaan neitseelliseen kylään.

VÄLIAIKOINEEN yli kaksi tuntia kestävässä esityksessä roolihenkilöitä on kaikkiaan täysi tusina. Juonta ei sovi liikaa paljastaa, mutta monia hyviä osasuorituksia nähdään vaikkapa tuon kuvitteellisen kylän naisten roolitöissä. Nimistä voi mainita jo esillä olleen Liisa Purmosen lisäksi Arja Havukaisen kuntohoitajana, vauraan talon tytärtä esittäneen Marja Leinosen, leskiemäntänä näytelleen Kaisu Kiiskisen  ja myös mökin leskeä esittäneen Ulla Saarisen roolit. Tuppuran mummo, alias Sohvi Mikkonen on roolissaan näytelmän vanhin nainen ja jo kuoleman kielissä. Tosiasiassa henkilö on iältään gallerian nuorimmasta päästä. Asia ei varsinaisesti häiritse. Rooli on repliikkien määrältään näytelmän pienimpiä, mutta oiva paikka hankkia kokemusta tuleviin haasteisiin.

Kyösti Kukkura (Esko Juvonen) kahden naisen pyörityksessä. Vasemmalla etelän houkutin Satu Seppä (Liisa Purmonen) ja oikealla se "oikea", Armi Kantti, kuntohoitaja (Arja Havukainen). Niveliään poteva isä Kalle Kukkura (Timo Saukkonen) seuraa tilanteen kehittymistä (kuva: Mervi Venäläinen).

HYVÄ KÄSIKIRJOITUS ja oivaltava ohjaaja ovat pystyneet luomaan näytelmän sisälle monta hyvin onnistuneeksi sanottavaa kohtausta. Tavoiteltua poikamiesisäntää esittävä Esko Juvonen tekee vahvan näyttelijäsuorituksen. Hänen ja somaksi mielitietykseen nousevan Arja Havukaisen hellittelykohtaus näytelmän loppupuolella on hyvällä maulla toteutettu, jopa kauniiksi luonnehdittava detalji, joka jättää katsojalle hyvän mielen. Kesäteatteria voidaan tehdä muutenkin kuin navanalushuumoria viljelemällä.

VIELÄ PITÄÄ mainita puusepät, pienellä pick-upilla huristeleva Pertti Purmonen ja hänen oppipoikansa, napakalla otteella roolinsa läpi vienyt pikkupoika Iiro Rahunen. Hyviä näyttelijöitä molemmat.

Siitä vain Kyläparin Myllyteatterin tuleviin esityksiin, vakuutan ettette tule katumaan!

 

Muistoja vanhemman ajoneuvotekniikan piiristä

Kesän mittaan on taas monilla paikkakunnilla tapahtumia, joiden innoittajina ja hengissä pitäjinä ovat vanhat koneet ja laitteet. Kävijäjoukossa on kaikenikäisiä, mutta vahvimmat elämykset koetaan vanhimpia ikäluokkia edustavan porukan piirissä Nuoremmilla ei ole samanlaista kokemusta niiltä ajoilta, jolloin tekniikka oli vielä helpommin ymmärrettävää, korjattavaa ja ylläpidettävää kuin vaikkapa tämän ajan tietokoneohjatuissa autojen moottoreissa, jopa traktorien monimuotoisessa hallintatekniikassa.
Monissa alan "ropinoissa" on tullut käytyä. Satoa niistä löytyy Pajapellon nurkan blogeistakin, jos viitsii historiaa taaksepäin kahlata. Tuorein kokemus on Puhoksen perinnepäivistä viikonvaihteessa 6.-7. heinäkuuta. Itseäni puhuttelivat vanhan moottoripyörät, joita sinne tuotiin mm. VMPK:n Pohjois-Karjalan aluekerho Itämaankiitäjien toimesta. Myös muutamat vanhat autot toivat mieleen mukavia muistoja 1950-1960 luvuilta.

 

"Uusi" Ford Anglia taisi tulla markkinoille vuonna 1959. Se oli moottoriltaan edellistä Angliaa paljonkin nykyaikaisempi. Edeltäjän kone oli vielä sivuventtiilimallia. Tässä Anglia 1000-mallissa, jota kuva esittää, li siis 1000-kuutioinen nelisylinterinen moottori uskomattomilla sylinterinmitoilla. Iskunpituus oli vain 48,41 milliä! Porausta oli sentään 80,96 mm, mutta ymmärrettävästi vääntö näin lyhytiskuisessa moottorissa ei ollut sen vahvin ominaisuus. Tehoa oli tosin 40 hevosvoimaa, mutta vääntöä vain 75 Nm.

 

Sama Anglia-malli, mutta auto on eri yksilö, omistaja on Pentti Luukkainen. Moottori on nykyaikainen sen ajan katsojan silmällä. Siisti ja asiallinen konehuone on muutenkin. Myöhemmin tuli tarjolle malli Anglia 1200. Siinä oli iskunpituutta 10 milliä lisää, jotka avittivat koneelle entistä 1000-mallia selvästi paremman väännön. (Kuvat ylä- ja alapuolella).

Neuvostoliittolainen Pobeda oli tuttu näky suomalaisilla taksiasemilla 1950-luvulla. Samaa autoa valmistettiin Puolassa Warzava-nimellä. Niitäkin tuotiin Suomeen huomattavan paljon. Seuraajamalli neuvostoautona taksiin oli Volga, joka olikin linjoiltaan varsin onnistunut muuten niin parjatusta neuvostomuotoilusta puhuttaessa. Kuvan Pobeda nähtiin Puhoksessa tänäkin kesänä.

 

Varsinkin 1950-luvun loppupuoli oli moottoripyörien kulta-aikaa.. Monet suuret saksalaiset tehtaat suolsivat tuotantolinjoiltaan mitä hienoimpia ajokkeja. Vaikka Bemarit unohdettaisiin, oli Donau/DKW, NSU, Zyndapp ja monta muuta. Itäpyörien invaasio 1940-luvun lopusta lähtien Suomeenkin muistetaan, ja brittipyörät olivat 1950-luvun lopulla edelleen hyvässä kehitysvauhdissa. Itävallassa taas tehtiin upeita Puch-malleja. Niiden erikoisuus oli kaksitahtinen kaksoismäntämoottori, jonka käyntiääni oli kaksitahtiseksi harvinaisen "sivistynyt". Lopputuotannossa olivat SGS-mallit, jollainen on kuvassa yllä. Niitä valmistettiin 175- ja 250-kuutioisina. Erikoista on, että Tunturipyörä Oy Suomessa sai oikeuden koota SGS-malleja täällä. Sen tuotannon loppumisen syy lienee ollut kaksipyöräisten kaupan yleinen hiipuminen 1960-luvulle tultaessa.

 

Puch-tuoteperheeseen kuului myös Puch Roller, Suomeen tuotiin 150-kuutioista mallia. Tehdas halusi osansa suosiossa olleesta skootteri-buumista. Kuvassa on Puch-skootteri, joita niitäkin sivumennen sanoen koottiin pieni erä Tunturipyörä Oy:n tehtaalla.

 

Suomen MZ-kerho, tuttavallisemmin Mitsi-porukka, järjestää omia kokoontumisiaan jokaisena kesänä. 1950-luvulla olivat tuotannossa mm. 175-ja 250-mallit. Sitä aikaa edustaa tämä hieno sivuvaunullinen MZ. Omistaja on Itämaankiitäjien joukosta. Ellen aivan väärin muista, samaan runkoon tehtiin myös 300-kuutioista mallia.

 

 

Sunbeam S8 j S7 olivat eräitä hienoimpia brittipyöriä 1950-luvulla. Kiteellä sellainen oli Potoskavaarassa Juvosen veljeksillä. Erityisesti huomio kiintyi veljesten ajopelin muhkeaan rengaskokoon, joka merkinnöiltään oli 4.50-16" edessä ja 4.75-16" takana.

 

Ariel oli arvostettu malli brittiajokkina. Moottoreina oli 350- ja 500-kuutioisia malleja. Moottorin kokoa on muuten vaikea tunnistaa, mutta kun tietää 500-mallissa oleva sylinterissä kaksi jäähdytysripaa enemmän kuin pienemmässä, iskutilavuus on arvattavissa.

 

Edelleen Puhoksessa lauantaina 6. heinäkuuta. Etualalla on eräs hieno motskari, britti sekin. Kyseessä on BSA C15, jollaisesta löytyy vuosia sitten tehty laaja juttu tässä blogissa (Lue täältä: http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2016/10/nostalgiaa-bsa-c15-brittihelmi-1960.html ).Sytytys ei ollut enää magneetolla, vaan akku ja puola tuottivat tarpeelliset kipinät. Moottori-vaihteistopaketti oli nyt yhtenäinen, vaikka aikaisemmin britit käyttivät erillisiksi koteloituja vaihteistoja ja ensiövälityskin oli niissä rakenteissa purettavissa erillisenä osana.

Kun tarinan alussa oli kuva autosta Anglia 1000, sen moottorin ohutta vääntöä tuli arvosteltua. Laitetaan vastapainona tähän loppuun kuva kiteeläisen Pentti Luukkaisen toisestakin ajokista, Chevrolet Impalasta. Malli on 1975. Pentti Luukkainen omana persoonanaan oli jo esillä eräässä alkuvuoden 2019 Pajapellon nurkasta-blogijutussa. Letukoissa V8-koneiden iskutilavuudet olivat 5,7-litraisista 7,5-litraisiin. Tämän autoyksilön kone asettuu yli 6 litran iskutilavuudellaan noiden lukemien välimaastoon. Ainakaan väännön puutteesta tätäkään Impalan moottoria ei voi syyttää.
Juttu Pentistä löytyy kun klikkaat:
http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2019/04/aktiivimallia-pentti-luukkaisen-tapaan.html

 

Muista Havukaisten sukukokous 3.8.2019 !!

 

Kokouskutsu

Havukaisten sukuseuran varsinainen sukukokous pidetään

lauantaina 3. päivänä elokuuta 2019 alkaen lounaalla klo 12.00

Kokouspaikka on Okkolan Lomamökit, Ravintola Niinipuu, osoite Puumala, Niinisaari. Postiosoite on Ylössaarentie 35, 52200 Puumala

Kokouksen alussa on yhteinen lounas, jonka jälkeen pidämme kokouksen samassa huonetilassa. Tapahtuma päättyy kakkukahveihin.

Omakustanteinen kokoustarjoilu, lounas ja kakkukahvit, maksavat
20 euroa/osallistuja. Kiteeltä lähtevä bussikuljetus ja kiertoajelu on
sukuseuran jäsenille maksuton.
Tarjoilun mitoitusta varten kokoukseen ja ruokailuun tulevilta pyydetään

ennakkoilmoittautumista 15.7.2019 mennessä.
Yhteyshenkilö on sukuseuran vpj. Leena Väistö p. 040-514 5926.

Kauempaa saapuvat voivat halutessaan tiedustella majoitusta Okkolan matkailutilan mökkitarjonnasta. Yhteystiedot löytyvät netistä.

Sukukokous alkaa noin klo 13.00 ja käsiteltävinä ovat säännöissä määrätyt asiat.
Niihin kuuluvat mm. hallituksen jäsenten vaali
(sääntöjen mukaan kaikki ovat samanaikaisesti erovuorossa),
tiliasiat sekä jäsenmaksun määrääminen seuraavalle tilikaudelle.
Hallitus odottaa jäseniltä vireää keskustelua ja ohjeita tulevan
2-vuotisjakson toiminnalle.

Tervetuloa kokoukseen!
Havukaisten sukuseura ry
 

Sukuseuralla olevia myyntiesineitä voi ostaa kokouspaikalla ja jos sukuseuran jäsenillä on sopivaa esineistöä näyttelyyn ja myyntiin, ne ovat tervetulleita. Kokoustilan yhteyteen järjestetään sopiva paikka niiden esillepanoon.
Sukuseuralla on myynnissä uusi sukutuote, laadukas T-paita Havukaisten vaakunapainatuksella, Näytepaidat ovat esiteltävinä kokouksessa, jolloin voi jättää myös tilauksen. Värivalikoimassa on useita vaihtoehtoja. Sovituspaitasarja on myös mukana oikean koon määrittelemistä varten. Hinnoittelu on maltillinen.

 

Kuvanäytteissä on valkoinen ja musta T-paita. Värit toistuvat aidoimmin valkoisesta paidasta otetussa kuvassa. Vaakuna on sopivan kokoinen ja paikka oletetun rintataskun kohdalla. Painatuksen laatu on hyvä.

 

 

Päivän muu ohjelma, menokuljetus Kiteeltä ja kiertoajelu kokouksen jälkeen:

Sukuseura järjestää kuljetuksen sukukokoukseen. Bussi lähtee Kiteen ABC:ltä 3.8. aamulla klo 8.30. Menomatkalla on tauko Savonlinnan ABC:llä noin klo 10.00 ja myös sieltä voi nousta bussiin.

Kokouksen päätyttyä lähdemme Puumala-kiertoajelulle, jossa meillä on paikallisena oppaana sukuseuramme jäsen Pertti Havukainen. Kohteena on ensin Puumalan saaristoreitti, joka jatkuu kokouspaikaltamme Lintusaloon, Nestori Miikkulaisen maisemiin.

Palaamme sitten Puumalan komean sillan yli kirkonkylään ja otamme kurssin Ristiinan suuntaan. Siellä ovat maisemiltaan kuuluisat Lietveden silta, tanssipaikka Pistohiekka ja harvinaisen kaunis järvikannaksilla kaarteleva Lietveden maisematie. Kaikkiaan kiertoajelu kestää noin puolitoista tuntia.

Sitten alkaa jo paluumatkamme kohti Savonlinnaa ja Kiteetä. Tavoitteena on ehtiä kotimaisemiin pian klo 18.00 jälkeen.

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Turvaohjaamopakko Suomessa 50 vuotta 1.7.2019

 Uusi tilanne asetti ison kehittämishaasteen niin traktorin kuin työkoneidenkin hallintalaitteille

Vuonna 1967 annetunvaltioneuvoston päätöksen mukainen turvaohjaamopakko astui Suomessa voimaan heinäkuun alusta 1969. Ainakaan heti se ei merkinnyt työergonomian paranemista. Suunnittelun painopiste oli kuljettajan turvaaminen traktorin kaatuessa. Ohjaamon melu, kuskin työskentelytilat ja eritoten työkoneiden kätevä hallinta ohjaamosta huolimatta, jäivät alussa vähemmälle huomiolle.

 

 

Ford 5000 mallia 1975. Tämän ajan Hara-ohjaamo edustaa jo kehittynyttä alihankkijan valmistetta.

Alkuongelmien jälkeen hyvät ohjaamot

Ongelmat olivat yhteisiä liki jokaiselle traktorimerkille. Turvaohjaamon tai -kehyksen valmistajat olivat tavallisimmin tehtaan tai maahantuojan alihankkijoita. Vasta Valmet 502-malli syksyllä 1971 ja sitten tehtaan isommat 02-versiot toivat uuden ergonomiakäsitteen alan keskusteluun. Kehitys eteni nopeasti tehdasasenteisiin, jopa traktorivalmistajan omaa tuotantoa oleviin ohjaamoihin. Ergonomia harppoi nyt pitkin askelin eteenpäin. Länsitraktoreista Fordin Q-ohjaamo, IH:n XL-ohjaamo sekä niin alihankkijatehdas Sekuran kaarevalasinen hytti, kuin Pininfarinan Fiatille muotoilema cabiini, jättivät Valmetin niin tiloissa kuin ääneneristyksessäkin useimmiten jälkisijoille.

Tuorerehunkorjuu oli luku sinänsä

Korjuumenelmien kehittyessä nautakarjan ruokinta muuttui tuorerehuvaltaiseksi. Turvaohjaamopakon kanssa samaan aikaan tuorerehun korjuu oli nopeasti siirtymässä kelasilppuri-yleisperävaunuyhdistelmille. Sen ajan kelasilppureiden rehusuihkua ohjattiin putkesta taivuttaen valmistetulla kääntövarrella. Kuski yritti tätä vartta käännellen saada mahdollisimman suuren osan rehuistaan osumaan kärrynlaitojen sisäpuolelle. Puuha ei onnistunut ilman hytin sivuikkunoiden poistamista. Joskus traktorimiehen käsi saattoi katketa tai kämmenen luut vaurioitua jäädessään ohjaamon sivun väliputken ja koukkumaisen säätövarren väliin. Silppuri kun keikkui pellon epätasaisuuksien takia joskus villistikin. Kuljettajan, traktorin ja työkoneen yhteistyö toimi huonosti.

Rehuhommissa, kesä 1994. Tehoa on, Fordin Q-ohjaamo, kun ilmastointia ei ole, kuski kärsii kuumuudesta.

Omaa luovuutta apulaitteissa

Monet sepäntaitoja omaavat viljelijät rakentelivat silppuriinsa hydrauliset ohjauslaitteet, jotka oli kytketty traktorin hydrauliikkaan, sen valmiina oleville käyttövivuille. Sopivankokoisia sylintereitä voi vaikka valmistuttaa ja jos traktorissa sattui olemaan yksi kaksitoiminen ja yksi yksitoiminen hydrauliikan ulosotto, homman sai onnistumaan. Virtauskuristimet toki tarvittiin jokaiseen letkuun, sillä pienten sylinterien tarvitsema öljymääräkin on pieni.

Silppurivalmistajat tulivat apuun sunnittelemalla kaapeliohjauslaitteita, mutta sekään ei ongelmaa täysin ratkaissut. Sitten kehitys toi tarjolle kevyen, kelassilppureita varten kehitetyn erillishydrauliikan, joka sai voimansa silppuriin lisätystä kiilahihnapyörästä. Torven liikkeitä voitiin nyt ohjata ohuitten nailonputkien mukana ohjaamoon tuotujen hallintavipujen avulla. Työnteon melukin väheni. Ikkunat voitiin pitää paikoillaan - ja jos kesän kuumuus ei haitannut - myös suljettuina. Moni ”kelasilppuriajan” viljelijä oli tähän torven ja lipan hallintatapaan tyytyväinen. Konekanta on järeytynyt, nyt hydrauliikka tai sähköiset karamoottorit ovat yleisimmin apuna kuormanteon ohjailussa.

Viimeistään siinä vaiheessa kun traktoreihin tuli hydraulinen nostolaite, aurojen kannatinpyörät vähenivät yhteen ja lopulta sekin saattoi jäädä pois. Säädöt tehtiin nyt traktorin ja työkoneen väliseen kytkentään kuuluvilla laitteilla. Tyypillisesti oikean vetovarren nostotankoon rakennettiin  laite, jolla tangon pituutta muuttamalla auran ja traktorin välistä kaltevuuseroa voitiin säätää, vaikkapa monisiipiauran viilujen kyntösyvyyttä aseteltaessa.

Vielä niinkin myöhään kuin lähelle 1980-luvun puolta väliä muun muassa Fordin ohjaamotarjonnassa oli Suomessa valmistettu T. Syväsen konepajan hytti. Silloin oli jo liki 10 vuotta ollut tarjolla Fordin omakin Q-ohjaamo. 4100-sarjaan  Syväsen ohjaamo valikoitui luultavasti siksi, että kun se asennettiin tehdasohjaamon asemasta sitä halvempana, saatiin edes jonkinlainen hintaporrastus 4100- ja 4600-mallien välille.

 

Ford 4100 vuosimallia 1981. Teuvo Syväseen ohjaamossa lämmityslaite ja radiokin ovat kattopaneelien etuosassa.

 

Edelleen Syväsen valmistama hytti. Ikkunapinta-alaa on paljon, mikä oikeuttaakin valmisteen kantamaan nimitykseen "panoraama-ohjaamo".

 

 

 Vielä vuonna 1984 kotimaisella Syväsen turvaohjaamolla varustetussa Fordissa säätö oli alkuperäistä tekniikkaa.
 

Ergonomian hengessä

Kun ergonomiaan oli herätty, tuo oikean vetovarren korkeussäätömekanismikin nousi esiin. Hieman insinööritaitoa uhraten työkoneen kaltevuussäätö tuotiin ohjaamon sisälle ja helposti toimivaksi. Alussa ratkaisuna oli sopivaan kohtaan rakennettu luukku. Siitä kurkotellen puuha jotenkuten onnistuikin. Valmetin 02-sarjan ohjaamollinen traktori oli kokonaisuutena samaan aikaan piirustuspöydällä. Siksi niissä ohjaamon ja itse traktorin yhteensopivuus oli aikansa mittareilla melko hyvin kunnossa.

 

Ford  ja Hara-ohjaamo. Säätölaitteena alkuperäinen kampi takalasin kautta kurkotellen.

 

 Ford-kymppisarjan MK2-versioissa nostotangon säätökampi oli tämän näköinen.

 

 

Järeä ja kunnollisilla lukkoventtiileillä varustettu hydraulisylinteri on vaivattomin tapa säätää traktorin ja työkoneen välisiä kaltevuuksia.
 

Kun Fordin 10-sarja esiteltiin vuonna 1981, niihin oli tehty tämäkin ergonominen parannus: Kaltevuussäätimen kampi oli korkeusasemaltaan hyvässä paikassa istuimen takakulman vieressä. Oikeassa nostovarressa olevan hammaspyörävälityksen lähdössä oli pieni nivelristikko ja teleskooppirakenteinen välitanko muodosti yhteyden säätökampeen. XL-ohjaamollisissa Natikoissa kaltevuussäädintä hallittiin niin ikään ohjaamosta.

Osa 1980-luvun hienouksista on karsiutunut pois

Hydraulinen sylinteri voi olla ratkaisu, jolla oikean vetovarren korkeusasemaa voidaan muutella. Sellainen löytyykin nykyään monen viljelijän uusimmasta traktorista. Tosin se on saattanut päätyä varaston hyllylle. Varsinkin isojen paluuaurojen käyttäjät eivät pidä sylinterin ohivirtauksista, jotka saattavat häiritä tarkan säädön pysymistä arvoissaan. Kunnollisilla lukkoventtiileillä varustettu riittävän kookas sylinteri on kuitenkin hyvä keino pitää vaikkapa auran ja traktorin välinen yhteistyö kunnossa. Silti jo vanhan kansan tuntema vanttiruuvi ei petä, sen muunnelmat nostovarreksi ovatkin yleisiä raskaissa traktoreissa.

Viisi vuosikymmentä ovat riittäneet poistamaan useimmat hytillisen traktorin ja kymmenien erilaisten työkoneiden kommunikaatio-ongelmat. On pitkälle kehittynyttä hydrauliikkaa ja viisaita sähköisiä järjestelmiä. Nykyään  jopa satelliitit saattavat ohjata traktorin, kuljettajan ja työvälineen hyvää yhteistyötä. Ja jos lopuksi yhden neuvon voisi antaa, se kuuluisi näin: Jos traktorissa ei ole ilmastointia, kahden hengen matka viikoksi Teneriffalle maksaa enemmän kuin laadukkaan ilmastoinnin rakentaminen isännän traktoriin. Iloa siitä sijoituksesta piisaa yhden viikon asemesta traktorin jäljellä olevaksi käyttöiän ajaksi!

 Historian siipien havinaa: vuoden 1960 mallia olevassa Fahrissa nostotangon säädössä olivat avoimet hammaspyörät.

 

 

Lukitusholkillinen vanttiruuvimuunnelma on nykyään yleisin ratkaisu nostotangon rakenteena. Valtran ratkaisu kuvattiin tammikuisena pakkasaamuna 2019.

 

Maaseudun väen äksiisi vaatii asentoa ja ojennusta.

Elämme "viimeisiä aikoja". Tuon nimikkeen takana oleva kirkkokunta on sentään toinen juttu ja sen oppeja ei tässä tarkastella. Kyseessä on yhteiskunnan asettama määräaika, joka dokumenttien mukaan päättyy 31.10.2019. Siihen mennessä pohjavesialueilla ja yleensä haja-asutusalueen asumuksissa pitäisi jätevesilaitosten olla säädetyssä kunnossa. Niitä joitten velvoitteena on vaativamman puhdistamon rakentaminen, on arvioitten mukaan noin satatuhatta kattilakuntaa. Asian vuosia kestänyt vatvominen on ollut osaltaan pitämässä yllä epätietoisuutta. Se taas on aiheuttanut hankkeitten siirtymistä ja moni "uhanalaiseksi" joutunut on perustellisesti tympääntynyt koko juttuun. Sekään ei ole edistänyt asian tilaa.

Laki oli useamman hallituksen työpöydillä. Kansan parista tullut ankara arvostelu pakotti päättäjiä tarkastelemaan myös vähemmän kalliita ja helpommin toteutettavia ratkaisuvaihtoehtoja. Myös  erilaisia "porsaanreikiä" tehtiin jopa eduskunnan päätöksillä. Eräs sellainen on, että jos ruokakunnan molemmat puolisot olivat tilanteessa 7.3.2011 vähintään 68-vuotiaita, jätevesijärjestelmän uusiminen kiinteistöllä ei näille asukkaille ole pakollinen. Siinä tapauksessa, että kiinteistö myöhemmin siirtyy uusille omistajille, rakentamisvelvoite astuu voimaan.

Kiteenlahdessa asian kanssa on painittu jo liki kymmenen vuotta. Paikallinen tahto jopa jätevesihuollosta vastaavan osuuskunnan perustamiseen oli olemassa. Tahto, eikä edes tiedossa oleva rahoituskaan riittäneet. Kapuloita rattaisiin kun aseteltiin ehkä kateustaustaisin perustein. Mutta nyt ollaan tosipaikan edessä. On alkanut tapahtua omatoimisia ratkaisuja, kun rakennetaan kiinteistökohtaisia puhdistamoja. Tässä on päivitystä alati muuttuvaan tilanteeseen ajankohtana viikko ennen juhannusta 2019:

Maisemakylän status jätevesiasioissa paranee

 

 

Tässä eräs kylän uusista jätevesipuhdistamoista. Pieni punainen koppero kätkee sisäänsä hienoa tekniikkaa. On sähkökeskus pumppujen ohjauslaitteineen, puhdistamokemikaalit ja niiden annostelijat. Myös ilmastuspumppu siellä on eräs osa prosessin hallintaa.

Kiteenlahden perinnemaisemakylä on kohdannut samat haasteet kuin lukemattomat muutkin maaseudun asuinseudut. Vuosia vatvottu jätevesiasia on tuonut kylien ihmiset määräajan päättymisen kynnykselle. Loppusyksystä 2019 jätevesien nykyaikainen puhdistamo pitäisi olla toiminnassa kymmenissä Kiteenlahdenkin asumuksissa.

Muutamia vuosia sitten oli tarjolla iso yhteiskunnan rahoituspaketti juuri tälle alueelle. Ne joille päätäntävalta rahoituksen vastaanottamisesta oli annettu, eivät nähneet suurta yhteistä etua, vaan asian annettiin päätöksiä vitkuttelemalla liukua käsistä ja rahat menivät muuanne, sinne missä tarjous paremmin oivallettiin.

Siihen aikaan Kiteenlahdesta löytyi yli 40 taloutta, jotka olivat valmiit lähtemään osuuskuntamuotoisen jätevesipuhdistamon osakkaiksi. Nyt sitten ollaan kiinteistökohtaisten laitosten rakentamisvelvoitteen viimeisten kuukausien puristuksessa. Kun jätevesilakia oli vuosikausia pyöritelty, siihen tarttui monenlaisia byrokraattisia tarkennuksia. Määräykset ovat määräyksiä. Kylässä on tapauksia, että jos jonkin talon emäntä olisi sattunut olemaan kolme kuukautta vanhempi, ikäperustainen rakentamisvelvoite olisi vapauttanut ruokakunnan isolta investoinnilta. Toisen perheen asuinmökki taas sattui nelisenkymmentä metriä pohjavesialueen puolelle, mikä merkitsi tavallista kalliimman puhdistamolaitoksen rakentamista.

Kuuliainen kansa maisemakylässä on nyt lähtenyt saattamaan yhteiskuntamme erästä kipukohtaa lakivelvoitteen tasolle. Niemenpuolen viisi pohjavesialueella sijaitsevaa naapurustaloutta teki kevättalvella 2019 erään laitetoimittajan kanssa sopimuksen panospuhdistamotyyppisten laitosten asentamisesta alkaneen kesän aikana.

 

 

 

Sähköjohto kohteessa saatiin vedetyksi maahan traktorin perään asennetulla "myyrä"-auralla, joten pihanurmikon vauriot jäivät vähäisiksi. Pientä tasoittelua ja paikkausta toki tarvitaan. Tämän puhdistamon rakentamistyö saatiin valmiiksi yhden kesäisen päivän kuluessa.

Ensimmäiset asennukset tehtiin kesäkuun toisella viikolla ja juhannukseen mennessä ainakin kolme uutta ruokakuntaa on saanut jätevesiasiansa  kuntoon. 1990-luvulla ja siitä eteenpäin kiinteistöjen likakaivot rakennettiin jo pohjallisilla renkailla ja saumat tiivistettiin asianmukaisin keinoin. Nyt siitä on hyötyä sikäli, että puhdistamotekniikka voidaan rakentaa entisiin kaivoihin. Kylän muillakin kulmilla asiaan on herätty. Arvion mukaan nykyaikaiset puhdistussysteemit on ottanut käyttöön jo kymmenkunta kiteenlahtelaista taloutta.