torstai 19. maaliskuuta 2020

Vanha Sampo 680 - kehittelyä koronaviruksen varjossa

Sampo 680 on pysynyt melko hyvin pinnalla rengastuksellaan 16.9R-30 /11.5-15.3. Kun näitä ilmastonmuutoksen juttuja ei osaa arvata, koronaviruskaranteenissa voi puuhata jopa hölmön töitä. Tässä tarina ja muutamia kuvia projektista säästöbudjetilla.

 
 Raju-levikepyörä kokona 12.4-36 supistusvanteella 30" pyörään on sopivan kokoinen alkuperäisen pyörän rinnalle. Ja kantopintaa tulee näin yhteensä jo yli 70 sentin leveydelle (kuvat ylä- ja alapuolella).



 
Puimuri on viimeisiä tehtaalta lähteneitä 680-malleja. Lieneekö kenelläkään lajitoverilla tätä vannemallia kuin on kyseisessä puimurissa. Aika harvinainen tuo kyllä on, kun muualla en ole moisia nähnyt. Kun mieleen tuli, kerrottakoon vielä tämä: Puimurin mukana tulleessa varaosakirjassa on lukuisia mainintoja: Muutos on otettu käyttöön alkaen valmistusnumerosta xxxxxx. Pientä identtisyyden suojaa, kun en laita numeroa näkyville. Asiassa on se kiinnostava seikka, että meille käytettynä ostettu puimuri on juuri se yksilö, jonka valmistusnumero on tuossa yhteydessä mainittu. Muutoksia on lueteltu varsin paljon.

 
Sampossa on vetopyörien levyissä pulttikehä noin 55 sm läpimittaisena. Pultit ovat kokoa M18x1.5. Pulttien levynpinnasta mitattu ulkoneva pituus on noin 18 milliä. Jos niiden alle laittaa 6 millin aineesta tehdyt Raju-kiinnityskorvakkeet, mutterille riittävä kierre jää 12-13 millin mittaiseksi. Lada Niva-maasturissa ja eräissä Fiat-automalleissa etuvedon nivelakselille on kiinnitys napaan tuolla samalla kierteellä olevalla mutterilla. Holkkimainen osa on kierteitetty ja ulkoläpimitaltaan  noin 21,5 milliä. Holkin pituus on ihanteellinen - 6 mm. Raju-kiinnikkeissä entinen reikä on 20-millinen. Avarsin sitä hieman, jolloin tuo mutterissa oleva "turpakappale" tuli juuri sopivasti läpi, tasaan korvakkeen takapinnan kanssa. Nyt kierrettä on käytössä kaikki se 18 milliä. Vaikka holkkiosassa seinämä on muuta mutteria ohuempi, aika paljon se antaa kiinnitykselle lisää lujuutta. Kuvassa olevat mutterit ovat viitteellliset. Oikeassa Lada-osassa seinämä on paksumpi, kuten alla olevassa kuvassa näkyy.

 
Mutteri tulee tässä virityksessä "alassuin" alkuperäiskäyttöönsä verrattuna. Kuvassa näkyy korvakkeen reikään sopivasti asettuneita muttereita. Näkyy myös ylimääräisiksi jääneitä muttereita, kun niitä on varattu kuudelle kiinnikkeelle. Alkuun on tarkoitus kokeilla riittääkö neljä kiinnitysketjua pyöräänsä. Vasenkätiset mutterit ovat kuskin puolella puimuria ja ne on tuossa merkitty punaisin nippusitein. Alkuperäisisä muttereissa on kartio joka kiristyy pyöränlevyyn, Ne on korvattu M18x1,5 jousiprikka-tyyppisillä irtokartoilla, jotka luonnollisesti ovat  pohjimmaisina korvakkeiden alla. Kasasin asennelmat eilen paikalleen ja hyvin näyttivät kiristyneen. Tutun asentajan arvioima ´Lada-mutterien lujuusluokka on vähintään 8.8. Se riittää varmasti, kun pultti on kuitenkin 18 millin paksuinen.


 
Jousiprikkatyyppinen irtokartio kiristyy tehokkaasti niin pulttiin kuin pyöränlevyynkin. Se vakauttaa kiinnitystä ja estää mutterien löystymistä. Tässä näkyy myös pari Raju-kiinnityskorvaketta.

Jousiprikkakartion muoto selviää kuvasta alla.

"Oon kolmekymppinen", mutta iskussa puintipellolla silti.
 
 
 Valmista kauraa ja hyvät puintisäät. Kuva on syksyltä 2018.
Tämän linkin takana videopätkä kauranpuinnista. Ajankohta oli syyskuu 2019:  https://youtu.be/Ox1N92G1HrU 
 
 
Nostalgiaa, ilta 30.6.2018. Taloa toistakymmentä vuotta uskollisesti palvellut Sampo 500 oli meillä jo kolmannella omistajalla. Neljäs puimurimies sille on tuntematon. Se vain tiedetään, että tässä peli on jo rekan päällä ja lähdössä kohti Tallinnan laivaa, osoitteenaan Latvia. 

Omaa muistia näistä puimurisyksyistä omalla puimurilla on vuodesta 1968. Yli viidenkymmenen vuoden aikana märkyys on haitannut puinteja kolmena vuotena. Saattaahan olla ettei Sampo tarvitse levikkeitä koskaan, mutta jos niin käy, olkoot koronakevään 2020 muistoina konehallin nurkassa!

maanantai 9. maaliskuuta 2020

Kiteen kirkkopitäjällä on historiaa pian 400 vuotta

 
Viimeinen puukirkko ikuistettiin vesiväripiirrokseen vuonna 1867. Pieni taulu on siis tehty kymmenisen vuotta ennen tulipaloa.

Keski-Karjala kuului historiansa alkuaikoina kahden uskon mielenkiintoiseen vaihtumisalueeseen. Ortodoksisuus oli ulottanut läntisimmät kouransa tänne viimeistään 1400-luvulla. Itäinen veronkantaja sai otteen alueesta vuonna 1500, jolloin tunnettu Vatjan viidenneksen veroluettelo tehtiin. Idän suunnasta katsoen Kitee kuului Sortavalan pogostaan ja täällä oli ainakin ortodoksinen tsasouna ja papinvirkakin täytetty diakonin tasoisella kirkonmiehellä.
ORTODOKSISEN tsasounan kerrotaan sijainneen Selkuella suunnilleen nykyisten isojen teollisuushallien tienoilla, paikalla josta oli hieno näkymä Kiteenjärvelle. Säilyneiden historialähteiden mukaan ortodoksiväestö Kiteellä oli 1500-luvun puolen välin tienoilla suurimmillaan. Erään lähteen kertomana lukumääränä se on 3200 henkeä. Tilanne muuttui ratkaisevasti 1580-luvulta lähtien. "Ruotsinuskon" paine alkoi vaikuttaa vallanpitäjän vaihtuessa ja vuoden 1617 rauhassa Käkisalmen lääni jäi Ruotsin puolelle. Ortodoksiväki lähti tunnetusti Moskovan suuntaan ja Tverin Karjalaan. Erityisesti Ruptuurisotana tunnettu vaihe 1650-luvun loppupuolella kiihdytti muuton äärimmilleen. Tuttua on sekin, että tyhjentyneisiin kyliin tulivat uudet asukkaat, pääasiassa Pien-Savon suunnasta. Tsasouna, ehkä kirkoksi luonnehdittava, oli pystyssä vielä ainakin 1650-luvulla ja historiamaininnoissa sanotaan jopa että se "hallitsi kylää". Rakennus ei siis ollut vähäpätöinen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Paljonko heitä todella oli?
Ehkä ei kovin paljon, mutta asia tarvitsee pohdintaa: Kiteen kirkkopitäjästä tehdyssä jutussa kerrottiin ortodokseja olleen täällä enimmin tuossa 1550-luvun paikkeilla. Sille antaa perusteen tieto, että suuri muuttoliike ei ollut vielä vaikuttanut ortodoksien ja "ruotsinuskoisten" keskinäiseen asemaan. Lehtijutun erään lähteen perusteella luvuksi oletettiin noin 3200. Ilmeisesti se on liian suuri.

Professori Heikki Kirkinen on jo vuonna 1970 tehnyt ansiokkaan tutkimuksen, joka on julkaistu myös kirjana "Karjala idän ja lännen välissä" osa 1. Alaotsikko on Venäjän Karjala renessanssiajalla (1478-1617). Hänen arvionsa mukaan Käkisalmen läänissä olisi ollut vuonna 1570 kaikkiaan noin 37000 henkeä. Läänin pohjoiset pogostat Kurkijoki, Sortavala, Ilomantsi ja Salmi olivat elinvoimaisimmat alueet ja niissä asui 2/3 koko läänin asukkaista. Siitä saisimme neljän pohjoisen pogostan yhteiseksi asukasluvuksi noin 24000 henkeä. Siihen aikaan ortodoksisuus oli alueella vallitseva uskonto. Kiteen seutu oli idän verotusalueenakin 1600-luvulle asti ollut rajoiltaan vaihteleva, mikä osaltaan vaikeuttaa asujaimiston määrän arvioita.

 Käkisalmen läänin pohjoiset alueet kehittyivät sen eteläiseen osaan verrattuna hyvin ripeästi 1500-luvun alkupuoliskolla. Osaksi läntisen muuton ansiosta väestön määrä Pohjois-Laatokan rannoilla ja myös Keski-Karjalassa olevien järvien läheisyydessä suunnilleen kaksinkertaistui 50 vuoden kuluessa. Kiteen seutu siihen silloin laskettuine ympäristöineen sai  tietenkin osansa. Jos ihan hatusta jonkin luvun ottaisi, melkein uskaltaa arvella tuon luvun 3200 tilalle realistisen "joustavan" määrän: yli 2000 ortodoksia. Kirkinen kertoo Kiteen alueelle vuoden 1637 lukuna 2800-3200 asukasta. Se on paljon, kun tiedetään suuren poismuuton itään siinä vaiheessa olleen jo käynnissä ja korvaavaa asutusta ei vielä ennättänyt tulla tilalle.
 
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

RUOTSINUSKO tarvitsi oman kirkkonsa Kiteelläkin. Kun ruotsalaiseen hallintoon perustuva pitäjä oli perustettu 1630-luvun alussa, se toi pitäjän ensimmäisen kirkon Suorlahdelle, kerrotusti niemenkärkeen. Jokunen kymmenen vuotta myöhemmin se siirrettiin niemen tyviosaan. Vaikka alueella vallitsikin periaatteessa rauhantila, sotaiset ryöstelyretket olivat kuitenkin käynnissä. Eräässä ruptuurin kahakassa silloinen luterilainen kirkkokin poltettiin. Siinä vaiheessa kirkon paikka tuli uuteen harkintaan ja se suunniteltiin rakennettavaksi lähelle nykyisen kivikirkon paikkaa.

YLEMMÄN kirkollishallinnon taholta kiteeläisiä kovisteltiin pikaisesti rakentamaan uusi kirkko. Noin vuonna 1670 valmistuneen kirkon kokonaisuuteen kuului myöhemmin myös tapuli, kellotorniosa. Vajaat sata vuotta myöhemmin kirkon todettiin tulleen huonokuntoiseksi ja jälleen oli esillä uuden kirkon rakentaminen. Töihin päästiin vuonna 1757 ja kirkko valmistui vuonna 1760. Uusi tapuli tosin oli jouduttu rakentaman jo kirkkoa aikaisemmin, vuonna 1748.

ULRIIKA ELEONORA-nimen saaneessa uudessa kirkossa oli 950 istuinpaikkaa ja kaikkiaan tilaa noin 1400 hengelle. Lisäksi sakaristossa oli kokoustila, jonka istuimille mahtui vaikkapa pitäjänkokouksissa 100 ihmistä. Komea puurakenteinen kirkko ennätti palvella seurakuntaa noin 115 vuotta. Oli suuri onnettomuus, kun se juhannusyönä vuonna 1876 tuhoutui rajussa tulipalossa. Syttymissyy jäi hämärän peittoon. Todennäköisesti palon aiheutti "pohu", joka noitamenojen avulla yritti parantaa sairasta tyttöä. Kuolinvuoteella kerrotun tunnustuksen mukaan hän vei tytön sakariston alle mukanaan palava kynttilä. Parhaan kesän aikaan ruutikuivat rakenteet jalustassa saivat kirkon syttymään miltei räjähdysmäisesti. Vain pieni määrä esineistöä ennätettiin saada talteen. Kiteeläisten maine kirkonpolttajina oli kovassa nosteessa.

AJAN MITTAAN monia harmeja ja kustannuksia aiheuttanut vanha tapuli saatiin monivaiheisen remontin jälkeen kuntoon vuonna 1819. Sitten salamanisku vaurioitti sitä jo vuonna 1824, jonka jälkeen tehtiin tilapäiskorjaus. Tapuli kunnostettiin perusteellisesti vuonna 1826. Siitä alkaen kivikirkon rakentamiseen asti ulottuneella ajanjaksolla se ei maalikerrosten sivelyn lisäksi enää
aiheuttanut ongelmia.
 
 
 F.A. Sjöströmin alkuperäispiirustuksesta otettu valokuva ei ole teknisesti täydellinen, mutta antaa kuvan arkkitehdin näkemyksestä.
 
SILLOIN MAANTIE Kiteen kirkolle kulki suunnilleen samaa linjaa kuin nykyinen kirkkoaidan sisällä oleva polku ison pappilan suunnasta kirkonkylän puoleiselle portille. Kirkonmäen aluekin oli huomattavasti nykyistä leveämpi. Onnea oli siinä, että aikoinaan hyvin peruskorjattu tapuli säilyi tulipalossa ehjänä. Kirkko oli sijainnut kivikirkkoomme verraten suunnilleen nykyisen pysäköintialueen paikkeilla. Tapulikin oli lähellä sitä. Kiteeläisiä talonpoikia kirkon palaminen pahimmin rasitti. Uutta puista kirkkoa ei enää hyväksynyt senaattikaan, jolla asiasta oli lopullinen päätäntävalta. Vääntöä käytiin vuosia, mutta velvoite kivikirkosta pysyi.

 
Alkuperäispiirustuksen kopio, poikkileikkauksia.
 

Alkuperäispiirustuksista on tämäkin kuva. Frans Anatolius Sjöströmin suunnitelmat ovat detaljeja myöten tarkkoja.
 
SEKIN PITÄÄ muistaa, että Kiteen seurakunnalla oli rasitteinaan tai tulonlähteinään useita kappeleita. Rääkkylä ja Ruskeala kuuluivat niihin, kuten noin 150 vuotta myös Savonranta. Kun Uudenkaupungin rauha vuonna 1721 halkoi Itä-Suomea, Kerimäki jäi Venäjän puolelle mutta sen kappeli Savonranta Ruotsille. Siksi se alistetiin Kiteen kappeliksi ja vaikka vuonna 1809 raja taas muuttui ja Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta, Savonranta jäi "roikkumaan" kiisteltynä Kiteen kappelina aina 1880-luvulle asti.
 
 
Kivikirkon porrasrakenteita.

 
Pääsisäänkäynnin eteisestä parvekkeelle menevä kiertoporras.

 
Osa Toivo Tuomelan vuonna 1909 piirtämästä kartasta, kirkonkylän keskusta. Maantie on siirretty huomattavan kauas kirkosta.
 
KIVIKIRKON rakentaminen 1880-luvun lopulla on jo miltei lähihistoriaa. Se oli kova ponnistus, etenkin kun vajaa vuosi kirkon vihkimisen jälkeen, joka juhla oli joulun alla 1886, puiset rakenteet syksyllä 1887 tuhoutuivat tulipalossa. Takuuajan korjausta tehneitten katonpaikkaajien hiilipata kuumensi peltikaton alusrakenteena ollutta lautaista kattopohjaa niin, että katto ja samalla koko kirkko leimahtivat liekkeihin seuraavana yönä. Tuho tuntui maksajista lähes musertavalta. Asiasta käytiin oikeutta käräjillä ja valituksia jatkettiin ylimpiin oikeusasteisiin asti. Syttymissyyn näyttöä moitittiin puutteelliseksi, samoin palon jälkeen tuoreeltaan tehtyä poliisitutkintaa. Lopulta urakoitsijat vapautuivat vastuusta ja uuden rakennustyön maksajaksi jäi jälleen kiteeläinen rahvas, lähinnä talonpojat. Kivuliaasti uudelleen rakennettu kirkko vihittiin käyttöönsä syyskuussa 1890.
SEURAKUNTAA oli palvellut puukirkon palamisesta lähtien silloin hätäisesti kyhätty pahainen "lautakirkko" tapulin vieressä. Sekin tuhoutui kivikirkon palossa. Väliaikaiseksi kirkoksi kunnostettiin isonpappilan sali. Kun kivikirkko otettiin uudelleenrakennettuna käyttöön, tapulikin viimein purettiin. Ensi syksynä tulee täyteen 130 vuotta, kun arkkitehti F.A.Sjöströmin piirtämä temppeli on yhtäjaksoisesti kaunistanut Kiteen kirkonkylää. Kaksi muutakin kirkkoa on hänen arkkitehtitöitään. Lapinlahden puinen kirkko on yhä pystyssä, mutta rajan taakse jäänyt Kurkijoen puukirkko tuhoutui kesken jo aloitettujen kunnostustöiden 1990-luvun alussa. Mies ei ennättänyt nähdä Kiteen kirkkoa valmiina. Hän kuoli noin vuosi ennen sen ensimmäistä valmistumista vuonna 1885.

Muutamia vuosia sitten kirjoitin blogikirjoituksen, jonka teemana oli F.A.Sjöströmin elämä ja arkkitehtityöt. Tämän linkin takaa se löytyy luettavaksi nytkin, mikäli asia kiinnostaa:  http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2014/12/fasjostrom-nuorena-nukkunut-muotojen.html

Kivikirkon "kotimaisuusaste" on huomattavan korkea
 
Kiteelle rakennettava kivikirkko oli paikkakunnalla ensimmäinen suurikokoinen kivirakennus. Materiaalia tarvittiin paljon eikä kivirakentamisen osaamistakaan näin vaativaa kohdetta ajatellen ollut omasta takaa. Rakennustyön urakoitsijoiksi valikoituivat eri vaiheitten jälkeen Matkaselän maakauppias Tuomas Laurikainen ja hänen valitsemanaan kumppanina alkuaan erillisenä tarjoajana ollut rakennusmestari Anders Viklund. Laurikaisen nimiin tehty sopimus oli summaltaan noin 220.000 markkaa.

OMALTA paikkakunnalta saatiin rakennusmateriaalia ja vieläpä lyhyitten matkojen takaa. Kiteenkylässä Savikon Kankkusen mailla sijaitsivat Komolin kalliot. Seinäkivien louhinta aloitettiin siellä porapoikien, meisseli- ja kiilamiesten voimin. Vajaan viiden kilometrin siirtomatka ei ollut kovin pitkä, mutta silti haaste hevoskuljetuksille, kun suurimmat järkäleet painoivat noin tonnin. Kirkon pielikoristelut ja ulkoseinien holvikaaret oli suunniteltu tehtäviksi poltetuista tiilistä. Kiteenlahdessa Kiteenjärven rannalla oli oivallista savea. Tiilet lyötiin ja poltettiin savipaikan vieressä. Tie kirkonkylään oli huonossa kunnossa. Siksi suurin osa tiilistä kuljetettiin talvista jäätietä myöten kirkkorakennukselle. Nytkin matkaa oli vain se viitisen kilometriä. Tiilimestari Halttunen lienee ollut kylässä edelleen asuvien ja samaa nimeä kantavien ihmisten esi-isä.

HARVINAISTA siihen aikaan oli sekin, että paikkakunnalla toimi niin monipuolinen konepaja kuin oli Puhoksessa. Siellä taottiin tulipalosta johtuen kahteenkin kertaan kaikki rakentamisessa tarvitut naulat. Määrä ei ollut vähäinen. Niin ikään kiviseinien sitomiseen tarvitut teräshaat valmistettiin Puhoksessa, samoin kuin saranat ja monet valamalla valmistetut erikoisosat. Puhoksen konepajan taidevalua on vielä nykyään nähtävissä kirkon vieressä olevina hautaristeinä ja -aitauksina. Ilmolan hautausmaalla niitä on vielä lisää.


Arkkitehti Sjöströmin valinnoista voi ajatella, että harmaa graniitti edustaa ikuisuutta. Kauneuselementti tuodaan pielirakenteiden värityksenä sekä niiden koristelussa olevina hienoina yksityiskohtina (kuvat ylä- ja alapuolella).


RAKENTAMISEN lieveilmiöinä työmaa houkutteli paikalle viinantrokaajia ja ajan termein muitakin irtolaisuuteen liittyviä puuhaajia. Juopottelu alkoi haitata työn edistymistä. Pitkäksi venähtäneen viikonlopun jälkeen vasta tiistaina työmaalle sonnustautunut rakentaja saattoi olla edelleen huonossa kunnossa. Pahimmat häiriköt jouduttiin sanomaan irti ja joskus uusien miehien löytyminen ei ainakaan ammattityöhön ollut kädenkäänteen juttu. Vaikeudet ovat tarkoitetut voitettaviksi ja onkin sanottava, että Tuomas Laurikainen kumppaneineen sai rakennetuksi kiteeläisille kelpo kirkon, vieläpä kohtuullisen lyhyessä ajassa.

KIRKKOA lämmitettiin suurilla valurautakamiinoilla, joita kirkkosalissa oli muistin mukaan neljä tai viisi ja sakaristossa vielä omansa. Niitatut peltihormit menivät ullakkotilan läpi katolle ja saivat tukea parvekkeen reunasta tulevilla teräksisillä sangoilla. Ymmärrettävästi savuhormi ullakkotilassa oli merkittävä paloturvallisuusriski. Pyöreistä valurautaelementeistä kootut kamiinat olivat varustettu korkeilla pystysuuntaisilla rivoituksilla joiden päällä oli pienillä ristinmuotoisilla lävistyksillä koristeltu pelti. Reikäkuosi auttoi myös lämmön säteilyä ympäristöön ja pakkasaikaan kamiinoitten lähellä olevat istuinpaikat täyttyivätkin ensimmäisinä.
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 



 
Konepaja Weljekset Friis Kokkolassa oli 1880-luvulta yli vuosisadan vaihteen Suomen luterilaisten kirkkojen hovihankkija lämmityslaitteissa. Todennäköisesti se oli alalla vahva markkinajohtaja. Ruotsalaisperäinen sukunimi oli vaikea taivuttaa ja puhuttiinkin Weljekset Friisein kamiinoista. Punaisena hehkuva kamiina oli tuttu näky jouluaamuisin Kiteen kirkossakin.
 
OLIN MUKANA vuonna 1967 kun kivikirkkoon rakennettiin nykyaikainen ilmalämmitys. Kirkkotarhassa maan alle sijoitettu lämpökeskus tuottaa nykyäänkin tarpeellisen lämmön. Kun lämmityskanavat rakennettiin lämpökeskuksesta kirkkoon, piti muun muassa saada viedyksi kaksi päällekkäin asennettua ja noin 1,5 metrin levyistä lämmön meno- ja paluuilmakanavaa kirkon ulkoseinän alitse sisälle. Vaikka seinänalitus oli suunniteltu huolella, kyseessä oli ison riskin sisältänyt työ. Olihan kymmeniä tonneja painavan seinän alle tehtävä tuentaa varten noin 2,5 metrin levyinen aukko. Käytössä oli järein mahdollinen välineistö ja seinän alle laitettiin erittäin suurella seinämävahvuudella olevat korkeat I-palkit. Nekin kiilattiin teräskiiloilla todella tiukkaan ennen kuin väliaikainen kannatuslaitteisto purettiin. Rakennusliike A.Taskisen kirkkotyömaasta vastannut rakennusmestari voi katsoa voitokseen, kun pienintäkään hiushalkeamaa seinäkivien saumoihin ei ilmaantunut kun rakennuksen paino oli laskettu uuden teräsperustuksen varaan.

KIRKKO ON pysynyt kiteeläisenä maamerkkinä uudelleenrakennuksenkin jälkeen jo 130 vuotta. Se alkaa olla paikkakunnan vanhin rakennus ja etumatka ikäkisassa edelleen jatkuu.

Alkuperäinen artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran Koti-Karjala-lehdessä perjantaina 6. maaliskuuta. Lisävärillä tehostetut kappaleet on otettu uusina tähän blogitekstiin.

torstai 20. helmikuuta 2020

Yhteiskonsertti "Musiikki ei tunne rajoja", Sortavala 16.2.2020

Sortavalan kaupungin ja sen ympäristön kyläneuvostojen sekä Suomen puolelta Keski-Karjalan kuntien kesken vuonna 1989 tehty ystävyyssopimus on ajanoloon saanut uusia muotoja. Yleistäen voi kuitenkin sanoa, että nykytilanteessa se organisaationa on tullut miltei tarpeettomaksi. Neuvostoliiton romahtaminen, uusi maantie Värtsilästä Sortavalaan ja noin miljoona rajanylittäjää vuodessa ovat muuttaneet ympärillä olevaa infraakin suuresti. Tavallisen kansan omatoiminen matkustaminen on mutkatonta ja helppo rajanylitys saa ihmiset hakemaan palveluita tai hyödykkeitä molemmin puolin rajaa, sieltä mistä katsoo niitä edullisimmin löytävänsä

YSTÄVYYSSOPIMUKSESTA alkunsa saanut rajan ylittävä kulttuuriyhteistyö on vakiintunut parhaiten Kiteen mieskuoron ja Sortavalan Akateemisen naiskuoron välille. Ensimmäinen tapaaminen oli 25. helmikuuta 1990 ja toiminta on jatkunut jäntevänä tähän päivään asti. Tuloksina sopii mainita ne kymmenet konsertit, jotka on tuotettu yhteistyönä ja sitten esitetty arvokkaina saavutuksina rajan molemmilla puolilla.
 
 

Juhlassa oli salintäyteinen yleisö. Edessä oikealla istuu konsertin juontaja ja juonnoissaan venäläisyleisölle suomalaislaulujen taustoja laajasti avannut kirjaston kotiseutuosaston johtaja Natalia Zaitseva.
 
Otsikon teemalla järjestetty 30-vuotisen kulttuuriyhteistyön konsertti Sortavalan kaupunginkirjaston juhlasalissa sunnuntaina 16.2. oli menestys. Sali oli viimeistä paikkaa myöten täysi ja niin Sortavalan kuin Kiteenkin kaupunginjohtajat kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan. Sortavalan Akateeminen naiskuoro avasi konsertin omalla kahdeksan laulun setillään.
TAPAHTUMA eteni naiskuoron johtaja Valentina Voronetskajan kahdella soolokappaleella. Kiteeläistä soololaulua esitti oma kuoronjohtajamme Hannu-Heikki Hakulinen Reppurin laulu-tulkinnallaan. Solistisen osuuden päätteeksi molemmat kuoronjohtajat lauloivat duettona Oskar Merikannon laulun Onnelliset.
 
 
Kuorojen johtajat, Valentina Voronetskaja ja Hannu-Heikki Hakulinen esittivät yhdessä duettona Oskar Merikannon laulun onnelliset.
 
KUN KITEEN miehet astuivat yleisön eteen, kuultiin jälleen kahdeksan laulun esiintymiskokonaisuus. Ajallisina ääripäinä voisi mainita säveltäjät Frans Lehar tai W.A. Mozart  ja nykyajassa Jukka Kuoppamäki. Leharin Volga-laulun soolon lauloi Jukka Pirhonen. Toinen kiteeläiskuorolainen, kakkosbasso Eino Virtanen, oli solistina Vladimir Vysotskin Ystävän laulussa.
 
 

Hannu-Heikki Hakulinen johtaa suurkuoroa konsertin lopussa.

Konsertin upeana päätöksenä olivat yhdistettyjen kuorojen kaksi laulua. Venäläinen laulu Krutsitsa, Päärynäpuu, laulettiin venäjäksi. Toinen laulu, tuttu Karjalan kunnailla, kuultiin tietenkin suomenkielisenä esityksenä.

MUSIIKKIOSUUDEN päätyttyä oli tervehdysten vuoro. Molempien ystävyyskaupunkien johtajat, Sortavalan Sergei Krupin ja Kiteen Eeva-Liisa Auvinen, lausuivat tervehdyksissään myönteisiä arvioita jo 30 vuotta jäntevästi jatkuneesta rajanylittävästä toiminnasta. Sen todettiin merkittävällä tavalla rakentaneen ja parantaneen kahden kulttuurin välistä toistensa ymmärtämistä. Yhteistyön kautta on syntynyt myös lukuisa määrä ystävyyssuhteita, joiden arvo niin yhteisöjen kuin yksityishenkilöittenkin toiminnan ja elämän kannalta on merkinnyt ja edelleen merkitsee paljon.
 
 
Kiteen kaupunginjohtaja Eeva-Liisa Auvinen toi tervehdyksen Suomesta ja arvioi yhteistyön suotuisia vaikutuksia.
 

 Tervehdysten lausujat ja muistoahjojen tuojat samassa potretissa. Hannu-Heikin edessä seisoo Sortavalan kaupungin virallinen tulkki Elena Svitsinskaja, keskellä kaupunginjohtaja Sergei Krupin ja kuvan oikealla reunalla Kiteen kaupunginjohtaja Eeva-Liisa Auvinen. Mukana on myös Sortavalan kaupungin kulttuuriosaston väkeä.

KIITOLLINEN yleisö jakoi kukkia solisteille ja kuoronjohtajille. Pieniä lahjaesineitä vaihdettiin Kiteen kaupungin ja Sortavalan edustajien kesken, joten kotiinviemisiä kertyi molemmille esiintyjäryhmille ja heidän taustajoukoilleen. Konsertin jälkeiseen iltaohjelmaan kuului vielä juhlapäivälliset-osa. Kaikkiaan yli 60 osallistujaa sai ateriatarjoilun lisäksi kokea vielä yhden tapahtumaelämyksen, jonka spontaaneina tuottajina olivat molemmat kuorot ja niiden laulajiin kuuluvat ohjelmansuorittajat.

Internetissä on tietoja Sortavalan Akateemisen naiskuoron toiminnasta eikä Kiteen mieskuorokaan ole kerronnassa unohtunut. Tämän linkin takaakin asiaa löytyy:
 http://dk-sortavala.ru/choir/
 
 
Tunnelma juhlaillallisilta. Keskellä istuvan kaupunginjohtaja Krupinin kuvassa vasemmalla puolella on Elena-tulkki. Sergein oikealla puolella istuvat Kiteen kaupunginjohtaja Eeva-Liisa ja hänen aviomiehensä Seppo Auvinen. 
 
 
Juhlaillallisten illanvietossa edelleen. Vasemmalta alkaen kuvassa ovat Sortavalan naiskuorossa kuluneen 30 vuoden ajan laulanut Jevgenia Sopunova, sitten Kiteen mieskuoron puheenjohtaja Matti Majoinen ja naiskuoron pianisti Olga Lugovskaja. Vielä kuvaan ovat tallentuneet konsertin juontanut Natalia Zaitseva ja naiskuoron laulaja Marina Kudlai.
 
 
Yhdistetyt kuorot esiintyivät vielä illanvietossakin. Erityisen hienosti soi sekakuorokokoonpanossa laulettu Suomen laulu. Vuosikymmenten aikana pidettyihin yhteisiin konsertteihin ja muihin esityksiin ovat Sortavalan naiskuorolaiset opetelleet lukuisia suomalaisen kuoromusiikin helmiä ja vieläpä laulavat ne suomenkielisinä. Asia on vahva osoitus sitoutumisesta yhteisen musiikkikulttuurin tuomiseen Venäjälle, nyt jo 30-vuotisen rajanylittävän ystävyyden tuloksena.
 
 


 
 

sunnuntai 12. tammikuuta 2020

Muistoja kesästä 2019, matkailu tuo sykettä Sortavalan seudulle




Niikkananlahdessa on tilaa isoillekin aluksille.

Pitkäaikainen hiljaiselo lähellä rajaa sijaitsevassa Sortavalan pikkukaupungissa on vaihtunut isojen turistimäärien tuomaan vilkkauteen. Majoituspaikkoja on tullut lisää, mutta varsinkin kuumimman lomasesongin aikaan hotellit ovat buukattu täyteen. Hyvään kuntoon saatu luostari Valamon saarella on suurin vetovoimatekijä noin 30.000 asukkaan kaupungille.

RUSKEALAN entisen marmorilouhoksen alueesta on kehittynyt kiinnostava retkikohde, jonne tämän kesän aikana on päässyt myös höyryveturin vetämällä "retro"-junalla Sortavalasta. Sinne on kehitetty toistuva kesäinen musiikkitapahtuma, jossa esiintyvät Venäjällä maankuulut solistit, jopa upeat orkesterit. Alueelle on syntynyt palveluita, kuten viihtyisiä kahviloita ja matkamuistomyymälöitä. Vedellä täyttyneissä kaivoskuiluissa voi soudella veneillä tai meloa kanooteilla. Sukelluksen harrastajatkin ovat paikan löytäneet.

PIENI RYTYN kylä Sortavalaan vievän maantien varressa  on saanut osansa matkailurakentamisesta. Useita hotelleja Karjalassa omistava ketju rakensi sinne tasokkaan kokonaisuuden, johon kuuluu päätien varrella sijaitseva ravintola ja majoittujien vastaanottorakennus. Puolen kilometrin päässä tiestä lammen rannalla sijaitsevat rivitalotyyppiset majoitustilat. Nykyisellään puhutaan 60 huoneen kapasiteetista.

 
Oman ryhmämme oppaana oli neitonen, joka juuri tämän vuoden kesäkuussa oli saanut maisterinpaperit Petroskoin yliopistosta. Suomen- ja karjalankielten opiskelu kiinnostaa edelleen ja suunnitelmissa on päästä yliopistoon Joensuussa. Täällä on kuulemma ainoa hänen tarpeisiinsa sopiva ylempien jatko-opintojen ohjelma Euroopassa.
 
VALAMOON mennään kantosiipialuksilla. Sortavalasta lähtee joka toinen tunti kaksi alusta, jotka palaavat samalla rytmillä saarelta takaisin. Näin voidaan hallita turistivirtaa, joka näiden kahden aluksen kuljettamana on noin 1250 matkustajaa päivässä. Parhaan sesongin aikaan reitillä kulkee muitakin nopeita aluksia. Muutamia vuosia sitten saarella toimi siistiin kuntoon ehostettu entinen Talvihotelli. Valitettavasti se tuhoutui tulipalossa nelisen vuotta sitten. Nyt majoitustarvetta palvelee pääluostarin satamaan tuotu hotellilaiva, joka kaksikerroksisena pystyy tarjoamaan yösijan arviolta 300-400 matkustajalle.

NIIKKANANLAHDESSA on saaren toinen satama. Se on luonnon muovaama syväsatama, jonne mahtuu kerralla viisikin venäläistä kanavaristeilijää. Sitä kautta saarelle tuleva turistivirta on Sortavalan suuntaa suurempikin, sillä 125-metrisiin aluksiin mahtuu paljon väkeä. Heidän majoitusasiansa ovat kunnossa laivan tarjoamina. Jalankulkuetäisyydellä Niikkanan satamalaiturista on useita ortodoksiskiittoja, mikä sekin lisää rantautumispaikan käyttöarvoa.
 
HEINÄKUUN viimeisen viikonlopun tienoilla Keski-Karjalalla oli Valamossa vahva edustus. Samalla kantosiipialuksen vuorolla sinne matkusti ainakin kaksi toisistaan riippumatonta ryhmää. Ajankohtaan sattuivat kesän kuumimmat päivät, mutta hyvin siellä pärjättiin. Kesäisen hehkeä luonto oli parhaimmillaan. Luostarisaari sai monta uutta ystävää, jotka jo paluumatkalla puhuivat seuraavista retkistä tähän hienoon kohteeseen.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lisäämme vielä tarinan loppuun muutaman kuvamuiston näistä kahdesta aurinkoisesta heinäkuun päivästä. Näkemistä oli paljon, mutta jo nämäkin otokset tuonevat pienen väläyksen reissussa koetusta:
 
 
Majoituimme Sortavalassa jo matkaa edeltäneen yön.
 Yhteinen illanvietto ystävyyskuoron kanssa pidettiin juuri avatussa ravintolassa lähellä satamaa. Kun Pajapellon ukkona olin täyttänyt sen 80 vuotta toukokuussa, sain Sortavalan naiskuorolta leikkimielisenä lahjana ihan Harrikan. Tosin se on valmistettu puusta.
 
 
Illanvieton tarjoilu oli järjestetty pitkiin pöytiin.

 
Valamossa saimme opastusta monessa pisteessä. Tämä paikka on ihan rantautumislaiturin lähellä.
 

Aika monta matkalaista meidänkin ryhmäämme kuului. Tästä kuvasta sen havaitsee.

 
Kuten pohjoisella Laatokalla yleensä, Valamossakin nähdään jylhiä vuonoja ja kalliorinteitä.


Pääluostarin kirkon tornit kohoavat kaikkien muitten alueen rakennusten yläpuolelle.
 

 
Eri puolille saarta on sijoitettu useita pienempiä kirkkoja, skiittoja. Nekin ovat nykyään varsin hyvässä kunnossa. 
 


 
Sinne jäi upea Valamonsaari tällä kertaa. Mutta emme hyvästele, sanomme näkemiin. "Jos ikää ja terveyttä riittää, tänne palataan vielä" - Näin kuulimme monilla suilla sanottavan.

 

lauantai 11. tammikuuta 2020

Enklaavi, podvori, huuttori - mitä ihmettä?

,

Leikkaus peruskartasta vuodelta 1971. Selkeämuotoisen Kiteenlahden enklaavin nimi on Salovaara.

Etenkin vanhoja tekstejä tai käännöskirjoja lukeva saattaa törmätä sanoihin tai nimityksiin, jotka ovat nykykielestä miltei tyystin unohtuneet. Otsikossa olevia kolmea nimitystä yhdistävänä käsitteenä on, että ne kaikki jollakin tavalla, usein alueena tai omistuksina, eroavat muusta ympäristöstään. Puhutaan siis erillisalueista, saarekkeista itselle jotenkin vieraan tai muuten etäisen alueen sisällä.

TÄMÄN PÄIVÄN Euroopassa eräs nimeltä tutuimmista enklaaveista  (myös kirjoitusmuodossa enkslaavi) on Kaliningrad, entinen saksalainen Königsberg, joka sijaitsee Liettuan ja Puolan kainalossa Itämeren rannalla. Aikaisemman Neuvostoliiton perintönä se on osa Venäjää ja vapaakauppa-alueen statuksensa ansiosta nykyään kehittyy emämaata huomattavasti ripeämmin. Venäjältä Valko-Venäjän kautta ja edelleen Liettuan läpi hoidettavat liikenneyhteydet ovat poliittisestikin hankalat, mutta toisaalta Kaliningradissa sijaitseva ydinvoimala tuottaa vastapalveluna liettualaisten kipeästi tarvitsemaa sähköä maan kantaverkkoon.
 
 
Kaliningrad on niin poliittisesti kuin maantieteellisestikin huomionarvoinen enklaavi.
 
ENKLAAVEJA olivat ja edelleen ovat venäläisten ortodoksiluostarien podvorit, tosin nimi useimmin suunnilleen padvÓr-muodossa äännettynä. Suomalainen nimi on kaupunkikirkko. Enklaaviluonne tulee siitä, että ne sijaitsevat luostarialueen ulkopuolella, monesti lähikaupungeissa. Siellä saattaa olla pappismunkki ja siellä voi harjoittaa uskontoon liittyviä menoja. Podvoriin voivat majoittua luostarin henkilökunnasta tulevat munkit ja sen muut henkilöt. Joskus niissä toimii pieni ravintola, ja jopa luotettava ulkopuolinen tulokaskin saattoi aikoinaan löytää sieltä yösijan. Valamon luostarilla kerrotaan loistonsa aikoina olleen jopa 18 podvoria. Nytkin sellainen on ainakin Käkisalmessa ja joittenkin tietojen mukaan myös Sortavalassa.

Huuttori mikä huuttori!
ITÄRAJAN takaisessa suunnassa tunnetaan myös omistuksellinen enklaavimuoto, hutor. Sana kääntyy suomeksi muotoina lohkotila, ulkotila. Maaorjuusajan Venäjällä ja sitä seuranneena aikanakin "huuttori" saattoi olla ison tilan erään isäntärengin tai omistajan pojan hallinnassa ja sen tuotto ohjautui isännälle. Kyseessä voi olla myös mökkiläinen, "datšnik", joka asiana ei ole meillekään vieras ajoilta ennen torpparivapautusta. Nykyään hutor-nimitys Venäjällä arkipuheessa saattaa monesti tarkoittaa mitä tahansa mökkiä tutun datša-sanan korvaajana. Sanana hutor näkyy esimerkiksi Sortavalantien varressa olevan opasteen tekstissä. Heti Ruskealanmäen takana pikkutielle oikealla ohjaa viitta, Хутор Ёлки, joka kertoo tien päässä sijaitsevan leirintäalueen ja kotieläintilan nimen. Harrastajasuomennuksena siellä voisi olla Kuusikko-tila, vielä kotoisemmin; Kuusikkola! Kohde löytyy helposti, joten se sopii ottaa ensi kesän erääksi tutustumiskohteeksi.
 

 
Leirintäpaikka uinuu talviunta, meno-opaste odottaa tulevaa kesää.

SUOMESSA maanomistus oli varsin pirstoontunutta ennen 1800-luvun taitteessa aloitettua isojakoa. Kaskialueet, nurmipalstat ja muu nautinta saattoivat olla jakaantuneina laajalle alueelle, useasti moniin kyliin. Suurin osa hajaantuneesta omistuksesta saatiin isojaon järjestelyissä ojennukseen. Asia vaati paljon neuvottelemista ja joissakin tapauksissa vaikutusvaltainen ja tiukasti niskuroiva isäntä saattoi saada tahtonsa päätökseksi. Jopa sillä perusteella isojaon läpi pujahti muutamia enklaavialueita, jotka ovat säilyneet tähän päivään.

KALASTUSALUEINA tunnetaan Kiteelläkin Heinoniemen ja Savonrannan välillä Orivedessä oleva Kuhakivenselkä ja Heinäluodon kalastusalue. Siellä on ollut ja yhäkin on kiistelty "enklaavi", Heinäluoto. Sattumalta olen johtanut yhden asiaa koskeneen ja erimielisenä päättyneen neuvottelun talvella 1977. Siitä on aikaa jo yli 42 vuotta, mutta äsken kuullun mukaan asia on edelleen "vaiheessa".

MIELENKIINTOINEN ja edelleen kartoissa oleva noin 150-hehtaarinen enklaavi on Korkeakankaasta muutama kilometri Järventauksen kylän suuntaan. Alue tunnetaan Salovaara-nimellä. Peruskartoissa olevana erillisraja-merkintänä sieltä löytyy sana Kiteenlahti. Lähteen mukaan nuo Kiteenlahteen kuuluvat, alkuaan kaksi tilaa Kantosyrjän maarekisterikylän sisällä, ovat alussa yhtenä tilana ollut tila 26, joka nyt on kahtena: Muhola 26:8 ja Vaaranpää 26:10. Sen vierellä sijaitsevat Salovaara 11:1 ja Salovaara 11:2.

JÄLKIMMÄISTEN osalta rekisterinumero kertoo, että kyseessä on alue, johon on isojaossa perustettu uusi maarekisteritila, jolle sen jälkeen on tehty maanjakotoimitus, halkominen, vain kerran. Sekin on melko harvinaista, sillä isojako Kiteenlahden alueella sentään päättyi virallisesti jo vuonna 1826. Salovaara-tiloilla asuu nykyään kaksi Hakulinen-nimistä perhekuntaa. Siellä se kuitenkin kartassa olevana kylänimenä jo etukäteen "ilmoittaa" Tohmajärven suunnan tulijoille, että upeaan maisemakylään ollaan matkalla.

TUORE KESKUSTELU professori Saloheimon kanssa avasi jutuntekijälle uutta tietoa: Kiteenlahden salolla rajanpinnassa on myös enklaavin tapainen alue, joka kuuluu Loukunvaaran kylään. Tosin se rajoittuu itäreunaltaan Venäjän rajaan, joten ihan saarimainen enklaavi Kiteenlahden kylän sisällä ei ole kyseessä. Isojaon peruina  enklaavi-nimitykseen oikeuttavia saarekkeita on myös Tohmajärven kylissä, useampikin. Kun Veijo Saloheimo aikoinaan tutki 1600-luvun suomalaismuuton jälkiä Tverin Karjalassa, hän koki hutor-sanan olevan yhä elävänä terminä. Siellä se useimmiten oli vakiintunut tarkoittamaan hiipuvaa syrjäkylää, joita siellä syntyi "perspektiivittömien" alueitten jäädessä tyhjilleen, kun vähemmistöjä neuvostohallinnon toimin sulautettiin pääväestöön.

TUO MUHOLA-tilan liittäminen Kiteenlahden enklaaviin jää perusteiltaan myöhemmän tutkimisen varaan. Salovaaraa koskien professori Veijo Saloheimon kirjoittamassa artikkelissa Kiteenlahti-kylähistoriaan on esimerkiksi sivulla 15 tieto, että ainakin jo vuonna 1699 sen omisti kiteenlahtelainen lautamies Yrjö Timonen. Omistus lienee jatkunut siitä eteenpäin suvun jälkipolvien nimissä. Heissä on monta saman etunimen kantajaa, eräänä vuodet 1765-66 valtiopäivämiehenä toiminut Yrjö. Ainakin paikallisesti hän varmaan vaikutti asioihin lähelle 1800-luvun taitetta. Olisiko eräs selitys tämän enklaavin synnylle suvussa periytynyt arvovalta, joka silloin kumosi isojaon tavoitteet ja Salovaara-alue jäi osaksi Kiteenlahden kylää?  
 

sunnuntai 5. tammikuuta 2020

Kiteen lentokenttä jatkosodan vuosina Haarajärvellä.

Kiteellä toimi jatkosodan alkuvuotena yksi varsinainen lentokenttä. Se oli Haarajärvellä Kalle Virtasen suopellolla. Sarkojen pituus oli 1060 metriä ja kentältä todella operoitiin. Toinen kenttä oli oikeammin varalaskeutumispaikka. Se taas sijaitsi Selkuenmäellä samalla ylänköpellolla, jossa ovat tätä nykyä vielä muun muassa Kidex Oy:n, entisen Marimekon ja Karhu-suksitehtaan kiinteistöt. Tasankopelto oli aikaisemmin suurelta osin Kiteen kunnan omistamaa maatilaa.

 
Ford-Ferguson -traktori sotilaskäytössä Kiteen Haarajärvellä. Lentokoneitten polttoainetta siirrellään kentällä jalasreen varassa.
Välirauhan aikaan ainoa käytettävissä ollut meritie Suomeen suuntautui Petsamon Liinahamariin. Satamasta alkanut maantiereitti Ivaloon, Sodankylään ja edelleen Rovaniemelle oli käytössä ainakin kesäkuun alkuun 1941. Petsamon kautta tulivat Suomeen myös ensimmäiset Ford-Ferguson traktorit. Todennäköisesti kaikki ohjattiin SA-käyttöön. Ne olivat vielä sen ajan ulkomaankauppaa, kun Suomi oli normaaleissa suhteissa USA:n kanssa. Liittoutuneitten tultua mukaan Neuvostoliiton rinnalle sodassa Saksaa vastaan, Suomesta tuli jenkkien vihollisvaltio.

 
Sama Ford-Ferguson tässäkin. Niin kuin kuva kertoo, Haarajärven kentällä oli lähtövalmiina kokonainen laivue hävittäjiä. Molemmat kuvat on otettu elokuun alussa 1941. (Muistithan että kuvat saat avautumaan isommassa koossa klikkaamalla hiirellä jotakin kuvista).
 
 
Virtasen pitkät "suokapaleet" toimivat hyvin lentokenttänäkin. Siihen aikaan oli käytössä avo-ojitus, joka tietenkin piti tässä käytössään väliaikaisesti tukkia.

 
Sama kuvaussuunta kuin edellisessä kuvassa, talosta poispäin siis. Suuremmaksi klikatussa kuvassa näkyvät hyvin myös metsänreunaan oikealle kätkeytyvät lentokoneet.

 
Vielä kolmaskin kuva lentokentästä Kalle Virtasen pellolla. Nyt suunta on kohti talouskeskusta, joka on pienellä kumpareella.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤