Suomalaisen joulunvieton perinteet tulevat isolta osalta vuosisatojen takaa. Kirjassa Seitsemän veljestä Aleksis Kivi kuvaa vanhaa joulunviettoa lattialle levitettyine olkineen. Se joulunvietto tosin päättyi katastrofiin. Periaatteessa joulumme on rauhan, perhekeskeisyyden ja hiljaisuuden juhla.
KUN KYSEESSÄ on eräs vuoden tärkeimmistä juhla-ajoista, siihen on aina varauduttu ennakkoon. Jo se, että kesällä lähes mökissä kuin mökissä laitettiin jouluporsas kasvamaan, oli osa tuota varautumista. Jouluna ei saanut olla puutetta ruoasta ja sanottiin, että jouluna sai syödä yölläkin. Sellaiset ruokalajit jotka yleensä kuuluivat suomalaiseen pitopöytätarjoiluun, saivat paikkansa jouluaaton aterialla. Niihin kuuluivat esimerkiksi rosollit, maksa- ja lanttulaatikot, tietenkin kinkku, täyteläinen kotikalja, karjalanpaisti sekä -piirakat. Ulkomaantuontina riisi korvasi osittain jo 1930-luvulla ohraryynit joulupuurossa ja jälkiruokaherkku, luumuista keitetty "väskynäsoppa", usein rusinoilla höystettynä, oli sekin ulkomaan herkkua.
VIELÄ 1930-LUVULLA joululahjoja saivat useimmiten vain lapset. Ne olivat tavallisimmin kotona tehtyjä. Tytöt saattoivat saada "molla-maijan", äidin tekemän räsynuken, ja pojille pukin kontissa voi olla kotona nikkaroitu kelkka mäenlaskuun. Varakkaissa virkamiesperheissä aikuisten välisinä lahjoina saattoi olla arvokkaita korujakin, mutta vasta sotien jälkeen yhteisen kansan pukinkontteihin ilmaantuivat esimerkiksi kirjauutuudet. Kustantajat tähtäsivät niiden julkaisun joulun alle ja sen ajan muistoina monissa kirjahyllyissä onkin vaikkapa Mika Waltarin ja Lempi Jääskeläisen teoksia.
KANSAKOULUT Suomessa ovat olleet osa yhteistä perintöämme 1800-luvun loppuvuosista asti. Koulun joulujuhla oli eräs tärkeä tapahtuma kun alettiin valmistautua jouluun. Vielä 1950-luvulla hevoskyyti oli maaseudulla tavallisin tapa liikkumiseen. Koulujen pihoissa oli harvoin riittävästi puomeja hevosten kiinnittämiseen, joten tilapäisenä apuna joutuivat toimimaan jopa pihapuut. Sota-ajoilta periytynyt elintarvikepula alkoi hellittää. Jo vuonna 1948 osa hyödykkeistä vapautettiin korttisäännöstelystä. Asia näkyi myös koulun joulujuhlan pienessä lahjapussissa. Kun aikaisemmin siinä oli ollut voipullan ja piparkakun lisäksi pari paperikaramellia, nyt siellä oli mukana iso tanskalainen omena.
Väskynäsoppa on edelleen yksi tavallisimpia joulupöydän jälkiruokia.
SUOMESSA TOIMI kylissäkin aina 1960-luvun vuosiin asti lukuisia seuroja ja järjestöjä. Myös niiden piirissä järjestettiin pikkujouluja. Eräs tapa siellä oli, että pukinkonttiin voi laittaa joulukortteja paikalla oleville tovereille. Jaettavia kortteja saattoi kertyä jopa satoja kappaleita. Oli pientä jännitystä katsella keneltä oli kortteja saanut. Kortin lähettäminen oli hienovarainen tapa ja mahdollisuus vaikkapa ottaa yhteyttä kiinnostuksen kohteeseen, kasvojaan menettämättä. Ujous oli siihen aikaan ainakin naisen kaunistus. Kerrotaankin usean seurustelusuhteen alkaneen juuri pikkujoulussa saadusta kortista. Unohtunut ilmiö on myös koululaisten puuha, joulukorttien kauppaaminen. Lehti-ilmoituksissa sellaisia tarjottiin monenkokoisina ja -asuisina tilattaviksi. Lapset saattoivat kulkea talosta taloon niitä myymässä ja näin saivat pientä joulurahaa omiin tarpeisiin. Suurin näiden korttien käyttökohde olivat sen ajan monet pikkujoulutapahtumat.
KOMEAA PERINNETTÄ oli joulukirkkoon meneminen hevoskyydissä ajoreellä. Paluumatkasta saattoi tulla hyvien hevosten keskeinen kilpa-ajo. Tapaninpäivän aamun saunanlämmitys on sekin vanha tapa. Alkuun siihen kuului, että lämmitettävänä oli naapurin sauna ja puuhaan mentiin varhain aamulla ja salaa, talonväen vielä nukkuessa. Sittemmin asumisen muodot ovat muuttuneet ja useimmat ulkosaunat kadonneet, mutta edelleen elää Keski-Karjalassakin tuo perinne. Nykyisin tosin saunotaan vain perheen tai lähiystävien kesken.
Tapoja on unohtunut, mutta paljon säilyttämisen arvoista
perinnettä jouluihimme edelleen kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti