Kotoinen puu - jalostamista paikanpäällä

Kirves on ollut ensimmäisiä työvälineitä jolla kaupallisiin tarkoituksiin menevää puutavaraa on jalostettu. Egyptinparrut - kaivoksiin ja jopa savirakennuksiin tarkoitetut - veistettiin aikoinaan "laanissa", korjuumetsän välittömässä tuntumassa. Toinen hyödyke, "liipetit", paremmin ratapölkkyinä tunnetut, tulivat tarpeellisiksi 1860-luvulta lähtien. Kymmeniä vuosia nekin valmistettiin kirveellä veistäen. Höyrykoneiden ja moottorivoiman tultua maaseudullekin kenttäsirkkelistä tuli yksi tärkeimmistä apuvälineistä, kun kotoista puutavaraa alettiin jalostaa myyntiin tai omiin tarpeisiin.

 

Hannu Väistö Kantosyrjästä on tämän ajan sahureita. Nyt halkaisuun on menossa mahtipölli, johon saattaa tarvita sahaan kuuluvaa yläterääkin (tämä ja seuraava kuva, Hannu Pirinen).

 

 

Nykyisillä sahauspaikoilla on usein paljon kalustoa. Tämä talvinen kuva Hannu Väistön sahaustyömaalta on otettu jokunen vuosi sitten.

 

KITEELLÄ tiedetään olleen lukuisia sahureita 1920-luvulta lähtien. Teollisessa mittakaavassa oli Puhoksessa sahattu jo lähes sata vuotta aikaisemmin ja 1910-luvulta eteenpäin myös osuusmeijerin sahalla. Pienempi koskivoimalla toimiva raamisaha oli muun muassa Kiteenlahden Metsäkoskella. Ajanoloon nähtiin, että kenttäsirkkeli oli kätevin tapa tuottaa sahatavaraa etenkin maatilarakentamisen tarpeisiin. Höyrykonetta kevyempi maamoottori ja myöhemmin voimakoneeksi saatu traktori tekivät sahauslaitteista helpommin siirrettäviä. Varsinkin sodanjälkeinen jälleenrakentaminen oli kenttäsahan omistajille kiireistä työn aikaa.

 

Kylän ensimmäinen traktori, Eemil Silvennoinen Kiteenlahti. Sirkkelisahaa Losolan Onni Havukaisella pyöritti piikkipyörä-Fordson. 

VIELÄ 1950-luvulla ja siitä parikymmentä vuotta eteenpäin Kiteellä toimi yksityisiä liikemiehiä, jotka harjoittivat puutavaran vientiä myös ulkomaille. Koivua osti ja sahautti muun muassa Aarne Virsunen. Toinen koivunostaja oli Kiteelle siirtolaisena tullut Felix Kanninen. Hän tarvitsi puutavaraa omassa huonekalutehtaassaan, mutta välitti sahattua puuta eteenpäinkin. Nykyisen Kupiaisen marketin omistajien varhaisempiin liiketoimiin kuului kauppiastoiminnan lisäksi puutavaran osto. Erikseen näihin tehtäviin oli palkattu työnjohtoa ja omat kuorma-autot olivat osa toimintaa. Hankintaohjelmassa olleiden kuitupuun ja pylväitten lisäksi ostettiin ratapölkkyjä. Ratapölkkyjen pääasiallinen hankkija tosin oli Valtion Polttoainetoimisto VAPO, mutta Kupiaisten puutavaralajeissa oli ainakin 1940-luvun loppuvuosina niidenkin sahauttaminen ja toimitukset Vapon kautta VR:lle.

 

 

Vuolurauta apuna. Liipettien viimeistelyä ja taaplausta Kupiaisten liiketoimissa.

 

 

Kankaalan veljesten höyrysaha. Työporukka noin v.1930.

PIENET YRITTÄJÄT puutavaranostajina karsiutuivat pois. Osuusmeijerin vanhaa sahalaitosta hyödynsi viimeisenä Aarne Virsunen. Sirkkelimiehinä hänellä olivat olleet veljekset Eino ja Veikko Björn Loukunvaarasta sekä niin ikään veljekset Leo ja Paavo Valonen Kiteenlahdesta. Valosten naapuri Auvo Silvennoinenkin ennätti puuhaan mukaan. Vuoteen 1970 tullessa Virsusen toiminta meijerinrannassa päättyi lopullisesti. Kansainvälinen puutavarakauppa siirtyi suurille toimijoille, yleensä valtakunnan tason yrityksille.  Sirkkelisahureita tarvittiin edelleen. Yksi syistä oli uusi sodanjälkeisen ajan rakennus-"buumi", joka alkoi 1960-luvulta jatkuen pitkään seuraavalla vuosikymmenellä. Kyseessä oli jo toisen polven maatilarakentaminen sotien jälkeen. Silloin Kiteellekin nousi kymmenittäin nykyaikaisia tuotantorakennuksia ja tilan päärakennus oli useasti vuorossa muutamaa vuotta myöhemmin.

 

 

Leo ja Paavo Valonen sahauspuuhissa. Kiteenlahti, Alatupa 1960.

 

Ratapöllejä tehdään Loukunvaarassa. Etualalla sahuri Eino Björn seuranaan sahauttaja Heikki Kettunen.

 

Sahurina tässäkin kuvassa on Eino Björn, työmaa on nytkin Loukunvaarassa.

VUOSIEN MITTAAN omiin kokoelmiin on kertynyt monia valokuvaotoksia myös naapurikylissä tehdyistä sahaustöistä. Talviajan lisäksi kevään viikot ovat olleet suosiossa kun sahuria on taloon odotettu. Niistä ajoista kuvat kertovat osan tarinaa. Nykyisin kenttäsahat ovat kehittyneet niin, että erilaisten apulaitteiden ansiosta työ onnistuu tarvittaessa yhden miehen voimin. Muutama apumies on silti tarpeen, kun tavoitellaan sujuvuutta. Vanhaan aikaan verrattuna muutos on suuri. Ennen sotia oli tapana sanoa, että niin puinti- kuin sahaushommissakin sopiva työporukka oli reilun tusinan verran väkeä. Niinhän on asia tarinan vanhimmassa sahaustyömaakuvassa vuodelta 1930.

 

 

Vuosi 1984, sahurina Auvo Silvennoinen. Seurakunnan nikkaripiirin puita sahataan Kankaanperällä. 

 

Hännisessä rakennetaan ensi kesänä. Loukunvaara, Rasila, keväänkorvalla 1970. 

 

Voimakoneena Fordson Major. Vuosi on 1979, työmaalla Auvo Silvennoisen kalusto. Sahaaminen on hetkeksi keskeytynyt terän kunnostuksen takia. Viilarina on Auvo itse.

 

 

Metsästysmajatalkoot. Olavi Huhtilainen ja Veikko Timonen sahureina Kiteenlahden salolla.

 

Kiteenlahteen rakennettiin 1980-luvun alussa useita uusia omakotitaloja. Kuva on Kauko Väkeväisen hirsitalkoista, joihin osallistui lukuisa määrä naapureita. Ajankohta oli talvi 1981-1982. Sirkkelimiehet tulivat paikalle myöhemmin.

 

Koukussa taas!

Piti olla hyvä ratkaisu tuleville Puhoksen perinnepäiville. Oikein hienoon näyttelykuntoon fiksailin Fiskarsin "isomman" raivauskoukun mallia RK300/SE. Kun koukku oli otettu oman Ford 4100-traktorin perään, huomasin yhtälön vaikeaksi. Siksi tämä on nyt tarjolla sellaiselle harrastajalle jonka oman kaluston järeys vaatii vahvaa kiven- tai kannonraivauskoukkua. Alla on muutama kuva laitteesta:

 

Ikänsä katoksessa pidetty koukku oli peruskunnossaan täysi peli. Työn touhuissa maalit olivat tietysti kuluneet vähiin, mutta ruosteessa tämä ei ollut. Kuva on otettu tilanteessa, kun  rälläkän kuppiteräsharjalla oli irrotettu pois kaikki hilseillyt maali (kuvia klikkaamalla ne saa avautumaan isossa koossa).

 

Tyyppikilvestä ilmenee malliversio ja valmistusvuosi.

 

Toukokuinen kevätahava on mainiota maalauskeliä. Ei ole hyönteisiä tarttumassa tuoreeseen maaliin eivätkä ilmassa leijailevat pölytkään ole pilaamassa jopa kiiltäväksi onnistunutta pintaa. Maalaus tehtiin Fiskarsin alkuperäissävyä vastaavalla alkydiemalilla kahteen kertaan. Pinta on hyvä.

 

Siinä se nyt on, lähtövalmiina töihin tai vaikka esille pantavaksi johonkin kesän tapahtumista. Toki tällä kummasti raivaa kannokkoa, laikuttaa istutuspohjia tai möyrii isojakin kiviä pois pellosta. Tarjouksia sopii tehdä, mikäli kiinnostaa.

Liinat kiinni

Liinat kiinni - tuttu ilmaisu ainakin raskaan liikenteen kuskeilta. Näin sanotaan kun tiukan ajotilanteen vaatiessa joskus joutuu tallaamaan jarrua tavallista topakammin. Tämä koronakevät on sellainen, että "liinat" ovat olleet kiinni koko suomenmaassa. Yksilötasolle siirtyneenä tuntuu joskus kuin aivommekin olisivat  täysin "narikassa". Helppo aasinsiltahan tämä on, kun edes blogijuttuja ei Pajapellon ukon sylttytehtaasta ole kuukauteen syntynyt. Nyt kun aurinko alkaa jo lämmittää, vanhan sanonnan mukaan "täi korvallisella" alkaa osoittaa elonmerkkejä. Olisiko moinen herätellyt viimein ukkoakin?

 

Seitsemän kevättä sitten, 2014, oli potkua vielä sen verran että kuvaan päässyt pilkontakone tuli värkättyä. Sen jälkeen polttopuiden teko on ollut helppoa, kun vain saa ensin hommatuksi rankakasan pihan tuntumaan. Liiterin nurkan takana pressun alla kapine odotteli taas yhden vuoden, eikä tällä kertaa ollut edes lumien lapiointia työnä, kun se traktorin perään laitettiin.

 

Siinä työ on käynnissä. Julmettu kuusi ei kelvannut kuiduksi. Niin kuin näkyy, sydänpuu on aivan lahoa. Pieni kerros kovaa puuta pinnalla antaa sille sentään polttopuun arvon.

Pilkkeiksi lohkottua uunintäytettä ensi talvelle. Ainakin se osa pinosta, joka kohta syntyy pystyyn kuivuneista puista lähteneenä, sopii poltettavaksi jo kesän mentyä.

 

Jäät lähtivät Hyypiistä tänä vuonna ennätysaikaisin, reilusti ennen huhtikuun puolta väliä. Uimaan olisi päässyt  aikaa sitten. Ei kuitenkaan ollut niin paljoa urheilumieltä, että asia olisi tullut hyödynnettyä. Mökki vaatii pientä kunnossapitoa vuosittain. Se ei ole ihme, onhan tuo ollut kesäisenä virkistäytymispaikkanamme vuodesta 1981 tähän kevääseen laskettuna jo 39 vuotta. Pieni ja vaatimaton kyllä, mutta tärkeäksi se on meille muodostunut.

 

Laiturin porras on palvellut toistakymmentä kesää. Nyt se vaati pienen vahvisteluremontin lisäksi kunnostusmaalausta. Saattaa näillä eväillä kestää kunnossa vielä pari- kolme vuotta.

 

 

Vesijohto menee laiturin alitse järveen ja laituriin ankkuroituna sopeutuu vedenkorkeuden muutoksiin automaattisesti.

 

Kesämökin "laillinen" mukavuusvarustelu. Sininen pömpeli on ostoksena itäperäinen käsienpesuautomaatti kuivikekäymälästä palaavalle. Nira-pumppu vapauttaa saunavesien täysimittaisesta ämpärikannosta järvestä asti. Toki sitä puuhaa tarvittava määrä näinkin jää, kuten lainlaatija on  hyväksi on nähnyt.

 

Emännän koronaterapian tulos Pajapellon nurkasta. Paksu kudepunos on virkkukoukkua ja virkkaajaa kuormittavaa materiaalia. Lisäksi kyseessä oli niukkuusartikkeli, mutta kude riitti sentään  kesämökin keinutuoliin, joka onneksi ei suurinta mahdollista kokoa olekaan.

 

Mikä se mökillä on olennaisinta? No tietenkin sauna! Ensimmäiset lauteet palvelivat noin 35 vuotta, samoin uuni. Kun lauteet uusittiin, niiden "arkkitehtuuri" muutettiin kahdelle seinälle. Yksi tavoite oli parantaa löylynlyöjän työergonomiaa. Tällä ratkaisulla kiponheittäjästä kiukaalle on  matkaa vain reilusti puoli metriä. 

 

 

Kesäisen rantasaunan jälkeen on vilvoittelu paikallaan. Kuva otettiin pian kymmenen vuotta sitten ja kuvassa oikealla istuva kesäajan pitkäaikainen naapurimme Tuomo Piironen poistui joukostamme yli 90-vuotiaana muutamia vuosia sitten. Otos on julkaistu jo aikaisemmin, mutta sopii tässäkin esille pantavaksi.

 

Matkamme Korona-viruksen kourissa jatkuu. Toivottavasti silti saamme elää kauniin ja lämpimän kesän - vieläpä terveinä. Kokemuksena tämä asia on kaikille uusi, silti ei kannata vaipua epätoivoon. Käytännön asioista monet ovat muuttuneessa tilassa, mutta eiköhän tästäkin selvittäne. Muuta vaihtoehtoa ei oikeastaan olekaan. Hyvää kesää kaikille! Pajapellon nurkan blogissa jatkunee lähikuukausien ajan jonkinasteinen hiljaiselo. 

Ihmeellinen sattuma toi lisää tietoa Charles Chapmanista

Sotien jälkeen diesel-insinöörille alkoi uusi ja erilainen elämä:

 

Mitä sen jälkeen on tapahtunut ja millaisen uuden työmaan sekä teoksen tuo vuonna 2018 alkanut yhteydenpito Englantiin sai vuonna 2021 ajoiksi.  Pieni paluu teemaan, kun dieselit-kirjan painos on jo likipitäen myyty loppuun.

Kesäkuussa 2018 Koneviestissä julkaistiin tarina Charles Chapmanista, miehestä Frank Perkinsin takana. Silti tämä oli Frank Perkins Ltd:n tekninen johtaja, pääsuunnittelija ja talousjohtaja kymmenvuotisjaksona tehtaan perustamisesta vuonna 1932 aina vuoteen 1942, jolloin Chapman sanoutui irti tehtävistään. Eräs syy oli hänen komennuksensa brittiarmeijaan upseeriksi, mutta painavin asia olivat erimielisyydet Frank Perkinsin kanssa. Toisen maailmansodan alkaessa Chapman kehitteli dieselsovelluksia armeijan laivaston ja ilmavoimien tarpeisiin vielä Perkinsin tiloissa. Sittemmin, jo insinööriupseerina, tehtävät jatkuivat Royal Air Forcen ja sen meripelastusosaston tuotekehittelyn piirissä.

 

    Artikkelin taustana oli se, että nettilöydön innoittamana olin tutkinut miehen elämänhistoriaa jo liki kymmenen vuoden aikana. Lisää potkua asiaan sain, kun onnistuin löytämään muutamia ihmisiä Englannista, East- Sussexissa sijaitsevasta Winchelsean pikkukaupungista. Siellä mies Eleanor-puolisoineen eli elämänsä viimeiset vuosikymmenet.

    Juttu tuli kootuksi, mutta oikeastaan siinä kerrottuihin asioihin päättyikin täydelliseltä nimeltään Charles Wallace Chapmanin julkisissa lähteissä kerrottu karriääri. Kun vuonna 1897 syntynyt mies oli sodan päättyessä vasta 48-vuotias, oli syytä olettaa ettei lahjakkaan insinöörin ura päättynyt tähän. Tie tietojen saantiin tuntui olevan tukossa. Apua ei löytynyt edes Perkins-museosta Peterboroughista, vaikka lehden toimittaja Jussi Laukkanen kävi tietoja sieltäkin peräämässä.

( Mikäli tuo tarina on unohtunut tai vielä lukematta, kannattaa vilkaista sitä alla olevan linkin takaa, niin saa tarpeelliset taustatiedot jatko-osankin lukemiselle: http://kankaalanpekalta.blogspot.com/2018/10/eras-britti-insinoori-jota-ei-juuri.html )

 

 

 

Charles Wallace Chapman brittiupseerin univormussa vuonna 1943.

.                                     

Frank Perkins puolisoineen ja Charles Chapman joskus 1930-luvun alun vuosina.

Yhteydenotto Chapmanin lähipiiristä.

Joulun alla 2018 sain yllättävää sähköpostia Ross on Wyestä. Se on pikkukaupunki Herefordshiren kreivikunnassa. Postin lähettäjä oli ystävämme Charles Chapmanin pojantytär. Suvussa vuosikymmenten kuluessa sattuneiden kuolemantapausten jälkeen Chapmanin henkilökohtainen arkisto oli perimisjärjestyksessä tullut hänelle. Muita sukulaisia  miehen suoraan alenevassa polvessa ei hänen lisäkseen ole. Tällä viimeisellä perilliselläkän ei ole koskaan ollut perhettä. Sähköpostiosoitteeni hän oli saanut oman sukunsa tutkijana Winchelsean kirkkoherralta, johon keväällä 2018 olin ollut yhteydessä tutkiessani Chapmanin pariskunnan siellä asumia elämän loppuvuosia. Oli aika joulun alla 2018, ja olin lähettänyt Winchelseasta löytämilleni yhteistyökumppaneille kiitokset ja joulutervehdyksen pari päivää ennen pojantyttären soittamista kirkkoherralle. Ehkä siksi asia oli mielessä, kun hän muisti kertoa edelliskesäisestä yhteydenpidostamme Clare-Marie Chapmanille, dieselpioneerin pojantyttärelle.

    Talvella 2019 tuo kirjeen kirjoittanut pojantytär täytti iän 55 vuotta. Hän kertoi ilahtuneensa siitä, että hänen briteissä miltei tuntemattomaksi unohdettu isoisänsä oli yllättäen nostettu kunniaan Suomessa. Tämä Chapmanin perillinen tarjosi apuaan, mikäli edelleen haluaisin jatkaa aiheen tutkimista. Jatkossa hän on toimittanut käyttööni kymmeniä sivuja asiakirja-skannauksia, valokuvia ja skannauksia lehtiartikkeleista, joita Charles Chapman oli tallettanut arkistoihinsa. Aineisto on arvokas, ja kun materiaalista eräs kiinnostava osa näin pääsee julkisuuteen, enää ei voida puhua täysin tuntemattomasta nerosta.

 

Charles ja hänen vuoden 1953 Ford Fairlanensa kotipihalla Winchelseassa.

 

Eleanor ja Charles P6-dieselin vierellä Perkins-museossa 1978.

Uudessa yrityksessä

Heti sodan päätyttyä Charles Chapman perusti uuden yrityksen nimeltä Compression Ignition Limited Company vuonna 1946. Kumppanina oli eräs hänen tuttavansa, A.W. Nicolle. Muutamia kuukausia myöhemmin tuo dieseleihin viitannut nimi muutettiin muotoon Twiflex Couplings Ltd. Kerrotaan, että Chapman oli rikkoontunutta puutarhakonetta kotonaan korjaillessaan keksinyt uuden tavan rakentaa joustavasti toimiva kytkinlaite. Pian hän oivalsi keksinnön merkityksen sovellettaessa sitä erityisesti raskaan käytön laitteisiin, kuten massiivisten siltojen vaijerikäyttöisiin nostokoneistoihin, laivojen rantautumiskytkimiin, kaivosteollisuuteen ja myös rautateille. Myöhemmin sen pohjalta kehitettiin ratkaisuja kevyemmille tarpeille. Uutena kehitelmänä Twiflex Couplings suunnitteli ajoneuvokäyttöä varten levyjarrut, silloin rengasvalmistaja Dunlopin toimeksiannosta.

Iso projekti Fordille

Aiemmin Perkinsillä ollessaan Charles Chapman oli tehnyt yhteistyötä Ford-yhtymän kanssa. Silloin Perkins-dieseleitä sovitettiin jo N-mallin Fordson traktoreihin. Perkinsin konversiosarjoja tehtiin moniin muihinkin alkuun kaasutinmoottorilla varustettuihin traktoreihin. Fordin ja Harry Fergusonin yhteistyötraktori, Ford-Ferguson 9NAN-malli Ford-seuraajineen, kuuluivat niihin. Fordilla oli kielteinen asenne ajatukselle korvata  käytetyn traktorin alkuperäinen moottori Perkins-dieselillä. Pelättiin, että puuha vaikuttaisi kielteisesti uusien traktorien myyntiin, eikä yhteistyötä siltä pohjalta syntynyt. Mutta oli toinen mahdollisuus, Euroopassa sotien jälkeen valmistettu Fordson Major E27N, se oli lähelle sama kuin ne N-mallit, joihin Perkinsiä oli asennettu jo 1930-luvulla. P6-diesel oli helppo sovittaa uudempaankin malliin, ja niin myös tehtiin.

    Kun Chapman perusti uuden firmansa, hän ajatteli tekevänsä pesäeron entiseen uraansa dieselien suunnittelijana. Hän uskoi perustellusti, että kytkinlaitteiden parissa hänellä on olemassa uusi ja erilainen tulevaisuus. Toisin kuitenkin kävi. Oli menossa loppuvuosi 1947, kun Fordilta otettiin yhteyttä ja Chapmania pyydettiin konsultiksi modernin dieselmoottorin suunnitteluun. Vähän aikaisemmin oli käynnistynyt kumipyörille rakennetun Fordson E27 N-traktorin tuotanto Englannissa. Siihenkin sai, alkaen vuodesta 1948, vanhanaikaisen sivuventtiili-kaasutinmottorin vaihtoehtona 6-sylinterisen Perkins P6TA-dieselin.

 

 

Chapmanin poika, Paul, ja hänen äitinsä Eleanor noin v. 1933. Auto näyttää olevan Austin Seven mallia 1932.

Erään Twifllex kytkin- ja lukituslaitteen toimintaperiaate selviää tästä havainnepiirroksesta.

 

Twiflexin-lukittuva kytkinlaite raskaaseen käyttöön.

 

 

    Paul esittelee asiakkaalle Twiflexin tuotteita.

    Chapmanin perheen muistikuvissa Ford-projekti kesti ainakin kolme vuotta. Miehen läheinen yhteistyökumppani oli Fordin teknisen tutkimuskeskuksen silloinen johtaja Laurie Martland. Tutkimuskeskuksen piirissä oli Ford-ajoneuvojen kehitysosasto, joten Lauriella oli rautaa monessa ahjossa. Samaan aikaan osastolla oli vireillä hyvinkin aiheellinen kehittämisalue, autonkuljettajan ajoergonomian parantaminen. Uuden tiedon valossa on vahvistunut käsitys, että vuonna 1952 esitellyn uuden Fordson Majorin dieselissä, kuten sittemmin Ford Trader-kuormurin 6-sylinterisessä moottorissakin, näkyy vahvasti Chapmanin kädenjälki. Samoihin aikoihin Charlesin firmaa työllisti myös Shell Oil Company, jonka kanssa kehiteltiin nykydieseleihin sopivia poltto- ja voiteluaineita.

Chapmania haastateltiin huhtikuussa 1964

Huhtikuun 18. päivänä 1964 julkaistussa Trade News-lehden haastattelussa silloin 67-vuotias Chapman kertoo niin Fordin kuin Shellinkin projekteissa joutuneensa tarttumaan uudelleen kirjoittajankynään. Jo 1930-luvulla hän oli kirjoittanut kaksi oppikirjaa nopeakäyntisten dieselien suunnittelusta. 1950-luvun taitteessa Ford pyysi häntä laatimaan opaskirjat tulossa olevien uusien Fordson-traktorien omistajille ja korjaamokäsikirjat Fordson-dealereille. Shellin toimeksianto oli voiteluaineoppaiden kirjoittaminen eri käyttötarpeisiin.

    Samassa haastattelussa Charles kertoo oikeastaan vihanneensa ”suurta bisnestä”. Siksi hän luopui kaikista omistuksistaan Frank Perkins Ltd:ssä vuonna 1952. ”Tarkoitukseni oli alkaa pikkuhiljalleen siirtyä eläkepäiville, mutta kohtalo päätti toisin”, hän sanoo. Jonkinlainen syy tympääntymiselle saattoi olla katkeruus Frank Perkinsin toimintaan, kun tämä sivuutti jokseenkin häikäilemättömästi Chapmanin osuudet yrityksen osingonjaossa. Chapman kertoo, etteivät miehet olleet puhuneet toistensa kanssa kahteen vuosikymmeneen. ”En edes tervehtinyt häntä siihen aikaan”. Chapman muistelee.

    Briteissä oli vuonna 1953 hanke julkaista kirja nimeltä Perkins story. Siinä monet Frank Perkins Ltd:n kanssa tekemisissä olleet henkilöt kertoisivat näkemyksiään yrityksestä. Oli pankkimaailman edustajia, yrityksen henkilöstöä ja yhtenä kirjoittajana myös Chapman. Hänen kirjoituksensa oli osaksi Frankin suorasukaista arvostelua, eikä suinkaan suopeassa mielessä. Kirjaa ei lopulta painettu. Syynä saattoi olla, että Perkinsille vuodettiin tietoja tulevan teoksen sisällöstä ja hän vaikutusvallallaan keskeytti hankkeen. 

 

 

Paul Chapman autoineen Winchelsean talon vierellä.

 

Chapman Perkins-museossa vuonna 1978. Miehen vierellä on hänen patenttiensa pohjalta rakennettu, tehtaan tuotannon alkuvuosia edustava Perkins P6TA-diesel. 

 

 

Winchelsea, Chapmanien talo, Paul Chapman oikealla on valkoisessa työtakissa. Vuoden  1968 mallin uusia Ford Escord ja Ford Cortina-autoja on Leyland-kuormurien kuljetuksessa.

Jälleen Perkinsin suunnittelijaksi

Chapman kertoi edelleen vuonna 1964: - Olin siis vähentelemässä töitäni, kun sain yllättävän puhelinsoiton. Langan toisessa päässä oli Frank. En suoralta päältä katkaissut puhelua ja hän alkoi puhua vanhoista erimielisyyksistämme ja niiden tähden syntyneestä vihanpidosta. Tovin keskusteltuamme saimme aikaan sovun. Sitten Perkins pyysi minua palaamaan, nyt konsulttina, heidän moottorisuunnittelijakseen. Silloinhan työskentelin vielä Twiflexillä. Ehdoista syntyi yhteinen näkemys, joten lupauduin. Meillä oli Twiflexillä melko suuri piirtämö. Otimme osan pöydistä piirtäjineen Perkins-projektin käyttöön. Ennätimme suunnitella heille useita uusia moottorimalleja. Yhteistyö Frankin kanssa kesti viisi vuotta. Jäin pois Twiflexiltä syksyllä 1962, kun juuri olin tullut eläkeikään, 65-vuotiaaksi, mestari muisteli.

    Kun Chapman puhuu useitten moottorimallien suunnittelusta, ajankohtaan sopisivat Perkinsin pienet 4-sylinteriset, nopeakäyntiset,  nyt jo 4000 r/min. mallit. Ei liene pahasti väärässä, jos arvaa vaikkapa Four 99 ja sen seuraajamallien 4.107 ja 4.108 vuosina 1955-1957 olleen Chapman-konsulttien piirustuspöydillä. Four 99-dieseliähän alettiin asentaa esimerkiksi Hillman Minx-henkilöautoon vuodesta 1958. Vähintään maininnan arvoista on todeta Perkins P-sarjan moottorien  huomattava modernisointi ja CAV:n DPA-jakajapumpun markkinoille tulo, jotka nekin osuivat näihin vuosiin.

Huviristeilijä H.M.S. Pretoria Castle oli alkuaan kauppalaiva, mutta sodassa se oli RAF-käytössä tunnuksella F61. Se oli myös RAF:n ensimmäinen kokeilu lentotukialuksista. Sodan jälkeen alus vielä kunnostettiin ja muutettiin huviristeilijäksi Etelä-Afrikan linjalle.
 

 

  Pinnace Mk1 oli RAF-meripelastusalus ja varustettu kolmella rinnakkain asennetulla Perkins P6-dieselmoottorilla yhteisteholtaan 360 hevosvoimaa. Monipuolisen kalustonsa ansiosta RAF onnistui pelastamaan pelkästään Englannin kanaalista satoja alasammuttuja pilotteja ja miehistöjä.

 

 

Charles Chapman 1950-luvun lopulla. Mies on jo leppoisissa tunnelmissa jollakin lomamatkallaan.

 

R.M.S. Pretoria ja kapteenin cocktail-party. Chapmanit ovat matkalla lomanviettoon Rhodesiassa.

 

Vielä yksi firma – ja myös kirjailijaksi

- Kun lähdin eläkkeelle, Twiflexistä oli kehittymässä maailman suurin nimenomaan kytkinlaitteisiin keskittynyt yritys. Itselläni tuntui olevan vielä ideoita, joten perustin vielä yhden yrityksen, nyt täysin omiin nimiini. Otin toiminimen Charles W. Chapman Consultants Ltd, Engineering & Business Consultants, Vibration & Coupling Specialist. Osoite oli omakotitalooni: Capel Plat, Winchelsea. Sieltä olin aikaisemmin ostanut käytöstä poistetun metodistikappelin tontin ja rakentanut sen paikalle omakotitalon. Perkinsin töistä jäi kesken heille ensimmäisen V8-tyyppisen dieselin suunnittelu. Vein työn loppuun ja tämä uusi, iskutilavuudeltaan 8,36.litrainen V8.510 moottorimalli, tulee tuotantoon lähivuosina (esiteltiin vasta vuonna 1968, huom. PH.).

 

 

Perkinsin AV8.540-diesel MF 1155-traktorissa kiteeläisellä maatilalla. Mallissa 1150 oli

    alkuperäinen Perkins AV8.510-kone.

 

    Nykyisin teen töitä osa-aikaisesti, Chapman kertoi edelleen, - Koneiden suunnittelu kiinnostaa minua yhä. Talven ajan joulukuusta maaliskuun loppuun vietän aikaa ihanteellisessa ilmastossa. Madeira, Italia, Etelä-Afrikka - ne ovat paikkoja jonne palaan aina uudestaan.

Olen alkanut uudelleen myös kirjoitustyöt. - Olin jo ennen sotia kirjoittanut pari kirjaa nopeakäyntisten dieselien suunnittelusta. Sittemmin kun olin yhteistyössä Fordin ja Shell Oil Companyn kanssa, laadin heille erilaisia koneiden ja laitteiden opaskirjoja ja myös myyntiesitteitä. Nyt, pian 30 vuoden kuluttua ajattelin, että voisin kääntyä takaisin fiktioon.

    Tein lukuisia vääriä aloituksia, mukaan lukien epäonnistunut yhteistyökokeilu toisen kirjoittajan kanssa tieteellisen fiktion teemassa. Sitten aloin sarjalla hahmotutkielmia, jotka perustuivat työuran aikana kanssani olleisiin liikemiehiin. Siitä olikin vain lyhyt ja looginen askel kirjoittaa romaani, jonka tausta oli itselleni perusteellisen tuttu: kuvitteellisen firman kokoushuoneen ”viidakko”. The Boardroom Battle on kirjoitettu siitä lähtökohdasta (tästä asiasta Chapmanin pojantytär kertoo, että monet Perkinsillä olleet henkilöt tunnistivat kirjasta itsensä. Osa joukosta otti itseensä niin, että alkoi pitää Chapmania ”vähemmän suosittuna” henkilönä).

    Tutkimustyönsä tuloksista, vääntömomentin ja jäykkyysrakenteissa aiheutuvien mekaanisten värähtelyjen huomioimisesta konesuunnittelussa, hän ennätti tehdä kirjan vielä 74-vuotiaana, siis vuonna 1971. Kirjan nimi on The stiffness/Torque Theory of torsional Vibrations. Oletettavasti teosta hyödynnetään brittien insinöörikoulutuksessa edelleen.

Charles perhepiirissä. Rhodesiasta tuotuja muistoesineitä on takan reunustalla.

 

 

Charlesin pojantytär Clare Marie kutsuttiin tutustumaan Perkins-museoon vuonna 2009. 

Perkins storyn monet vaiheet

Perkins story-kirjahanke vuodelta 1953 oli uudemman kerran tapetilla vielä vuonna 1978, vain vuotta ennen Chapmanin kuolemaa. Hän oli löytänyt teokseen tarkoitetun tekstikopion, itse kirjoittamansa parisataa sivua, kaapiston kätköistä. Mies lähetti paperinipun eräälle herra Thompsonille, joka oli aikaisemmin julkaisuhankkeen takana. Saatekirjeessä Charles siekailematta lausui kriittisiä arvioitaan Frank Perkinsin kyvyistä ison yrityksen johdossa. Frank Perkins Ltd:n entisenä talousjohtajana hänellä oli tiedossaan tarkat rahasummat omistajien taholta firmaan 1930-luvulla tulleista sijoituksista.

    Todellisuudessa Frankin isä oli se henkilö, joka rahoitti Perkinsin oman osuuden. Summaksi Charles kertoo £ 16.250. Suurin rahoittaja oli Frankin sisarenmies Alan Richardson perheensä sijoittamalla summalla 35.351 puntaa, joista £ 21.750 merkittiin suoraan Alanin nimelle. Vielä senkin jälkeen Richardsonien ”klaani” kuuden seuraavan vuoden kuluessa rahoitti yritystä yhteensä summalla £ 32.000. Nämä isot panostukset yritykseen olivat käytännössä täysin vakuudettomia, koroista puhumattakaan. Ainoa pantti Alan Richardsonille olivat hänen hallussaan olleet nimellisesti 6% korolla olevat  £ 15.000 panttivelkakirjat, jotka yhtiön silloisessa varallisuustilanteessa olivat lähes arvottomat. "Jos halutaan rehellisesti sanoa kuka pelasti yrityksen sen kurimuksesta 1930-luvun lopulla, se mies ei ollut Frank Perkins, vaan Alan Richardson!", päätti Chapman lähetekirjeensä. Kyseistä kirjaa ei silloinkaan painettu.

    Charles pyysi kirjeessään, että käsikirjoitus palautettaisiin hänelle kuuden kuukauden kuluessa. Niin oli tapahtunutkin, sillä kun isän arkistot periytyivät Hazel-tyttärelle, niiden joukossa oli myös Perkins-story -vihkonen. Hazel lähetti kirjaluonnoksen tunnetulle brittikustantajalle ja liitti lähetykseen rahasumman hankkeen käynnistämistä varten. Nytkin käsikirjoitus palautettiin, mutta rahat taisivat jäädä sille tielleen.

    Viimeisin vaihe asiassa on, että viitisen vuotta sitten pojantyttärelle päätyneestä Charlesin jäämistöstä löytyi yhä tallessa olevana tuo 65 vuoden kuluessa monia kohtaloita nähnyt käsikirjoitus. Nykyisenä oikeudenomistajana pojantytär viimein julkaisi 175-sivuisen ja koviin kansiin sidotun kirjan The Story of Perkins Diesels  keväällä 2019. Kyseessä pienpainate, kappalemäärän ollessa vain muutamia kymmeniä kirjoja.

Chapmanin muisto

Sandy Erskine ja Kim Hart laativat laajan muistokirjoituksen, joka julkaistiin Charles Wallace Chapmanin kuoleman jälkeen. He kirjoittivat sen uutisvälineille jaettavassa Perkins-yhtymän pressitiedotteessa News Line ajankohtana 30.11.1979 ja loppuosa kuuluu:

”Sodan jälkeen Chapman oli dieselmoottorisuunnittelijana sekä Ford UK Ltd:lle että Perkinsille. Hän teki merkittävän panoksen vuonna 1968 käyttöön otetun Perkinsin ensimmäisen V8-dieselmoottorin suunnittelussa (Kun tämä V8-juttu tapahtui, Frank Perkins oli jo eläkkeellä ja ulkona yrityksestä. Hän kuoli vuonna 1967. lis. PH.).
Samalla hän kehitti edelleen Twiflex-moottorikytkentäjärjestelmäänsä yhdessä Sheepridge Engineering Ldt:n kanssa ja suunnitteli kytkimen, jolla voitiin korjata suuritaajuuksisen värinän aiheuttamia ongelmia helikopterien laparakenteissa. Vuonna 1964 Chapman julkaisi romaanin, The Director´s Dinner, joka perustuu hänen kokemuksiinsa teollisuudessa. Toinen samana vuotena julkaistu teos on niin ikään puoliksi omaelämänkerrallinen The Boardroom Battle.

Entinen tekninen johtaja ja Perkins Enginesin toimitusjohtaja Joe Hind kuvailee Chapmania erinomaisena insinöörinä, joka oli antanut merkittävän ja alkuperäisen panoksen paitsi nopeiden dieselien kehittämisessä ja soveltamisessa Yhdistyneessä kuningaskunnassa, myös monilla muilla tekniikan aloilla”.

 

Charles Chapman noin vuonna 1963. Kuva on hänen 1964 julkaistun kirjansa takakannessa.

Charles 81-vuotiaana vuonna 1978.

 

Toinenkin lehti muisteli Chapmania

Neljä vuotta myöhemmin, tammikuussa 1983, brittilehti The Business Telegraph julkaisi artikkelin nimeltä Have You heard of Mr Chapman? Tämä teksti on otettu jutun loppuosasta:

"Perkinsillä menestys seurasi menestystä, ja Chapman matkusti maailmalla rummuttamassa liiketoimintaa" (tosiasiassa matkustamassa olivat Frank Perkins ja lanko Alan Richardson, kerrotaan ettei Chapman Perkinsillä ollessaan käynyt kertaakaan Britteinsaarten ulkopuolella, huom. PH.).

”Vuonna 1942 Chapman komennettiin upseeriksi puolustusvoimien joukkoihin, jotta hän voisi työskennellä sodanaikaisissa erityishankkeissa. Sodan jälkeen hän työskenteli Twiflex-yrityksensä kautta sekä Perkinsin että Fordin dieselmoottorisuunnittelijana Britannian alueella.

   Chapman ei mielellään puhunut julkisesti ja valokuviinkin suostui harvoin. Hän halusi pitää itsensä takahuoneen poikana. Lukuisia hänen kollegojaan oli lyöty ritareiksi, he toimivat kaupungin vapaamuurareissa ja ovat monilla tunnustuksilla kruunattuja korkeita "sheriffejä". Charles Wallace Chapman ei koskaan etsinyt kunniapalkintoja eikä myöskään saanut julkisia tunnustuksia miltään suunnalta.
Charles Chapman kuoli hiljaa kotonaan Winchelseassa vuonna 1979. Iältään hän oli 82-vuotias."

 

 

Charles Wallace Chapmanin kuolemasta tuli kuluneeksi 40 vuotta 27. marraskuuta 2019. Hänen ja vaimonsa Eleanorin hautakivi kunnostettiin viime kesänä.

 

Chapmanin perhe

 

 

Charles ja Eleanor yhteisessä kuvassa. Winchelsea  eläkevuosien aikaan.

 

 

Paul ja Sylvia Chapmanin hääkuva, ehkä vuodelta 1955.

 

 

Eleanor ja Charles Chapmanin tytär Hazel oli musikaalisesti hyvin lahjakas ihminen. Hän kuoli vuonna 2014.

Charlesilla oli vaimonsa Eleanorin kanssa kaksi lasta. Poika, Paul, oli syntynyt vuonna 1929 ja sisar, nimeltään Hazel, syntyi kesällä 1932. Hän oli briteissä tunnettu solisti ja oopperalaulaja, myös levytyksiä on useita. Lisäksi hänellä oli psykologin ja psykoterapeutin kulutus. Hazel oli perheetön. Hän kuoli 82-vuotiaana vuonna 2014. Vuonna 2004 menehtynyt Paulin puoliso Sylvia Broughton-Whitaker oli niin ikään musiikki-ihmisiä, ääneltään upeana mezzosopraanona tunnettu taiteilija, joka teki myös sävellyksiä kirkkomusiikin alueella. Paul oli insinööri ja toimi isänsä tavoin Twiflex-yrityksessä. Hänen osakseen koitui, tosin hieman eri syystä, sama kohtalo kuin Charlesille Perkinsillä: hän kun ei ollut uransa päättyessä enää riittävän luja puolustamaan etujaan, sai lähteä firmasta ilman kunnon korvausta omistuksistaan. Kuten jo aikaisemmin kerrottiin, vuonna 2002 73-vuotiaana kuolleella Paulilla on yksi tytär, Clare-Marie.  Hän on koulutukseltaan ravitsemusterapeutti ja on julkaissut osaamisalaltaan yhden kirjan.

 

Ravitsemusterapeutin pätevyyden omaava Clare-Marie oli aikeissa kirjoittaa kolmiosaisen teossarjan terveysteemalla. Vain ensimmäinen osa ennätti valmiiksi elämänkohtaloitten keskeyttäessä hankkeen. Ehkä kaksi trilogiasta jäljellä olevaa teosta vielä joskus ilmestyvät - aika sen tulee näyttämään. Ylä- ja alapuolella olevissa kuvissa ovat ensimmäisen osan etu- ja takakansi.

 Tuossa edellä on kerrottu iso osa siitä aineistosta ja työn tuloksesta jonka pohjalta julkaistiin huhtikuussa 2021 teos nimeltä Brittien dieselit ja Charles Chapman. Hanke oli tietenkin melkoinen "hyppy tuntemattomaan", mutta freelance-kirjoittajan onneksi kaikki meni hyvin. Jouluun 2021 mennessä painos oli myyty likipitäen loppuun. Nyt on erää parikymmentä kirjaa Masinistit-shop verkkokaupassa, mikä sekin määrä vähenee nopeasti. Jos asia kiinnostaa, kannattaa soittaa kyseisessä  Masinistit-shopissa myyntiä hoitavalle Sirpa Nymanille, jonka tavoittaa numerosta 040 750 7737.

 

Tämä projekti on siis päätöksessä. Puuhamiehenä ollut, pian 83-vuotias Pekka Havukainen Kiteeltä, on maaliskuusta 2009 lähtien pitänyt internetissä blogia nimellä Pajapellon nurkasta. Muutaman kuukauden mittainen lepotauko on ollut tarpeen, mutta ehkä nyt keväällä 2022 päivän pidetessä uusia jutunaiheita blogikirjoituksiin alkaa taas löytyä. Entisiä tarinoita Pajapellon  nurkasta-teemalla löytyy reilusti yli 300. Lämpimät kiitokset kaikille seuraajilleni tähänastisesta! 

Tervehtien Pajapellon ukko (tunnettu myös nimellä Kankaalan Pekka).