Lienenkö ollut ennustaja?

Muutamia viikkoja ennen kuin aloin kirjoittaa blogia Pajapellon nurkasta maaliskuussa 2009, syntyi hengentuote joka on ladattu tähän alle. Silloinkin oli monenlaisia uhkia ja maailmanlaajuisia ongelmia. Nyt jälkeenpäin juttu näyttäytyy uudesta näkökulmasta. Ongelmia piisaa edelleen eivätkä ne ole ainakaan vähentyneet. Kun kirjoitin jutun, digiboksit olivat juuri tulleet käyttöön. Nekään eivät toimineet ongelmitta, kuten kerrotaan. Tarinan nimi oli INSTRUMENT.

Siinähän se - instrument!

"Talouselämän perinteiset instrumentit eivät enää toimi. EU:n jäsenenä olemme osa globaalia markkinaa, se vetää meidät yhä syvempään taantumaan.”-  Digiboksin hännässä sinisenä välähtelevässä ruudussa puhuu asiantuntija. Välillä leuat jähmettyvät liikkumattomiksi, sitten vilahtaa epärationaalinen katkelma vinkeää shakkiruudukkoa, ja lopulta mies saa kasvonilmeensä takaisin. Onneksi puhe ei sentään katkea.

”Suurin vaara on, että ajaudumme deflaatioon. Kun ostovoimaa ei ole, tuotteiden hinnat saattavat kääntyä hallitsemattomaan laskuun. Silloin on uhkana täysi katastrofi. Rupla on lyhyessä ajassa devalvoitunut yli 30 prosenttia ja asiantuntijat uskovat valuutan alamäen yhä jatkuvan”. Keskikarjalaisessa pirtissä äimistellään: Johan on aikoihin eletty! 

Kommentti tänään: paljon hurjemminkin tässä on käynyt, miinuskorkojen deflaatiossa oikeastaan ollaan ja miten kävikään ruplan kurssille: tänään eurolla saa noin 90,5 ruplaa!

Takavuosina Teppo Mikkonen kokosi tiuhaan bussiryhmiä ja matkan suunta oli monesti Leningrad. Satasella sai jo Viipurin pankissa taskuunsa neljätoista ruplaa kaksikymmentäkolme kopeekkaa. Ja kun nesteytti muutaman sukkahousuparin, tuloksena saattoi olla suuri veljeydentunne kaikkien seutukunnan viidestä pogostasta koottujen matkalaisten kesken. Jos kerrospalvelijan kanssa vaihtoi kotiin jääneen emännän ahtaiksi käyneet farkut rupliksi, zakuskaa saattoi tarjota jo suurelle pöytäseurueelle. Haitarin hinta oli vakaa. Sen sai ”perjooskasta” kainaloon kun latoi tiskille neljäkymmentäseitsemän ruplaa. Viisautta oli, jos pankin rahanvaihtokuitti löytyi lompakosta paluumatkan tullissa.

                                         

Haitarin hinta oli vakaa. Kuva on heinäkuulta 1974. Tallinnassa instrumentti irtosi samaan 47 ruplan hintaan kuin oli Leningradissakin. Kiteeläisporukkana  ostimme Tallinnan turistikaupasta 18 haitaria ja viisi balalaikkaa. Ensiesiintyminen tapahtui Martanpäivissä Viru-hotellin suojissa. Kuvassa oleva seurue on manan majoilla Pajapellon ukkoa lukuunottamatta. Vasemmalla Seppo Hakulinen, sitten päivänsankari Martta Arovainio. Ukko istuu seuraavana ja Anttoni Laukkanen oikeassa reunassa. Kaikki olimme Kiteen Osuuskaupan porukkaa, hallintoväkeä tai henkilökuntaa.

Tarvittaessa Kekkonen kokosi vuorineuvokset mukaansa samaan junaan Moskovan matkalle. Yhdessä kabinetissa nostettiin maljaa YYA-sopimuksen hengessä, toisessa vuorineuvokset sopivat neuvostoministerien kanssa suomalaisille töitä seuraavan viiden vuoden ajaksi; Datna, i damoi! ( suom. esim: lasi pohjaan ja kotiin!).

Jälleen kommenttina seuraavana alla olevaan tekstiin: Tämä asia on muuttunut todella paljon. Tuossa kerrottua kohtelua ei venäläisasiakas Suomessa enää saa. Rajan molemmilla puolilla on opittu sivistynyt palvelukulttuuri ja siksi reissut puolin ja toisin ovat ainakin tässä suhteessa ihan miellyttäviä. Kun vain koronasta päästäisiin! 

Toisin on nyt. Kun venäläisasiakas tarjoaa suomalaiselle kahviomyyjälle tuon entisen ajan haitarinhintaa, hän saa vastauksena vähättelevän tuhahduksen: Ettehän te tuolla saa edes pikkukupillista tätä nektaria. Mutta eipä karjalan musikka tuosta lannistu, päätavoite kun olikin asiointi rautakaupassa: - Tarvitsee ostaa instrument, hän sanoo ja kävelee määrätietoisesti rakennustarvikeosastolle. Siellä katse tavoittaa rautakangen, sen mies nostaa olalle, maksaa ja poistuu onnellisena myymälästä. Ostamatta jää rautakangen vieressä könöttänyt valtaisa muovinen leka, joka on suunniteltu aitatolppien maahan upottamista varten.

Siinähän se menee - pendolino. Kohta sillä arvelivat hujauttaa ainakin Joensuusta Parikkalaan yhtä soittoa. Mitenkäs sitten suu pannaan? Hallitus vaatii ostamaan sähköauton, mutta se on eläkeläiskuntien asukkaille mahdotonta. Jos vain potkukelkka ja rollaattori ovat ajokkeina, järjellä ajatellen muuten tarpeelliset kuntaliitosneuvottelut Keski-Karjalassa sujuvat hitaasti. Harmi että tuihakan nopea valokuitu on vain Rääkkylässä. Mutta eipä sekään taida auttaa edes keskinäiseen sovunpitoon.

"Instrument" olisi yhäkin tarpeen!

Hyvä on että jätti, arvelee liiketointa seurannut keskikarjalainen asiakas. – Kohta tuota taitaa tarvita täälläkin, hän tuumaa. - Alkaa vaikuttaa siltä, että lähivuosina näitten sopeutumisvaikeuksista kärsivien Keski-Karjalan kuntien on otettava miehekäs ”instrument” käyttöön ennen kuin isoveli tulee ja niistää niskoittelevien nenät (kommentti: ajattelin "isoveljellä" silloin valtiota, mutta eipä tuota tähän viimeiseen hätään ole avuksi ilmestynyt, eikä kaikkia hyödyttävä yhteistyö kovin hienoa ja tuloksellista taida vieläkään olla). 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lisäisikö tuohon vielä tämän:

Jos Sote-uudistus joskus saadaan maaliin, kuntien tehtävistä lähtee eri arvioiden mukaan pois jopa 70-80%. Kun puhutaan uuden systeemin säästöistä, osan niistä pitää syntyä myös peruskuntien toimintoja järkeistämällä. Muuten kuntiin jää tehtäviin nähden liian suuri "miehitys". Keski-Karjala on maantieteellisenä alueenakin sen verran kompakti, että se varsin hyvin sopisi yhtenä kuntana / kaupunkina hoidettavaksi. Pelkästään se, että kolmen kunnanjohtajan ja monen muun rinnakkain pakertavan hallinnon sijasta olisi vain yksi toimija, merkitsisi melkoista säästöä. Onneksi virat eivät ole perinnöllisiä kuten Ruotsissa kuninkaana olevilla. 

Digiloikasta puhutaan jälleen. Korona-aika on tuonut verkossa asiointiin uutta vauhtia. Veroasiat, jopa autonrekisteröinti, terveysjutut ja maksuliikenne verkossa, alkavat olla tuttua puuhaa jokaiselle. Edelleenkin asiakirjojen liikuttelu ja muu byrokratia tuota loikkaa voisivat jatkossa yhä paremmin käyttää hyväkseen. Toinen puoli asiassa on aitojen henkilökontaktien suuri väheneminen; perheen sisäistäkin yhteydenpitoa hoidetaan monesti tekstareilla. Tavoite kun saisi olla, että "digiloikan" ottaneille jäisi enemmän aikaa työn tekoon, perheelle ja vaikkapa "ihmisenä olemiselle"!