Kiteenjoki saa alkunsa Potoskavaarasta, Heinäjärvestä Heinäpurona ja sen toinen alkuhaara taas Kiteenlahden Palojärvestä nimellä Palojoki. Jokiuomat yhtyvät Kiteenlahdessa Notkolan tilan soisessa metsässä. Paikka on maantietä itää kohti kulkien noin kilometri kylän entisistä kaupoista, sitten Kylmäojan tietä vasemmalle. Joen haara on lähellä Hiidenjoen yli vievää tiesiltaa. Siitä alkaen joen nimi kartoissa on Hiidenjoki. Yhtyneenä se virtaa nykyisiä viljelyksiä seuraillen kohti Kiteenjärveä.
Jos halutaan löytää paikka jossa Kiteenjoki kaikkein rauhallisimmin virtailee kohti Laatokkaa, se löytyy lyhyestä Salmenjoesta Kiteenjärven ja Hyypiin välillä. Joki on siis oikeastaan salmi, jolla pituutta on noin 200 metriä.
Kattilakoski toukokuussa 2012
Kiteenjokena Kiteenjärvestä Hyypiin ja Lautakon kautta virtaavaan uomaan ovat liittyneet vielä Säynejärvestä tulevat vedet. Toukokuisen tulvan aikaan Kattilakoskella on voimakas virtaus. Asiakirjojen mukaan putouskorkeutta on 1,4 metriä. Vielä 1950-luvun alussa täällä oli turbiini, jolla tuotettiin voimaa puusepänkoneille ja pellavan sekä hampun lihtauslaitteille. Mylly oli sekin toiminnassa sotien jälkeen. Nyt myllärin asuntoa ei enää ole, pieni peltotiekare on metsittynyt ja asumuksesta kertoo vain navetan ja pirtin kivijalat sekä maakellarin jäännökset.
Palojärvestä kohti Kiteenjärveä lähtevässä Palojoessa oli heti jokiuoman alussa kaksi myllyä, myöhemmin niitä oli enää yksi. Tässä viimeisessä oli yksi kivipari ja kaksi tamppia. Tamppi on oikeastaan iso huhmar, jollaisia hyvin yleisesti käytettiin vähän veden aikana pienemmän tehontarpeensa takia. Turbiiniteholtaan suurin Kiteellä toimineista vesimyllyistä on tietysti Puhoksen mylly, joka sähköistettynä on edelleen käytössä.
Kiteenlahden opettaja Eemil Nikkonen kuvasi aikoinaan talvimaisemassa olevan Palojoen myllyn. Rakennusten kunnosta päätellen ajankohta lienee ollut 1920-luvulla. Täälläkin toimintaa oli vielä 1960-luvun vuosina, kun Malisen veljeksillä oli myllytuvassa puusepänverstas. Sotavuosina myllyllä valmistettiin pilkkeitä häkäkaasuautoihin ja loppuvuosina myllyllä loukutettiin ja lihdattiin hamppua ja pellavaa. Vesimyllyä ei enää ollut.
KITEENJOESSA oli ennen järvienlaskua jo ennen Lautakkojärveä kolmekin myllyä, Muholankoskessa, Kalterilla ja Metsäkoskessa. Viimeisessä perkauksessa Kalterin myllyoikeus siirrettiin Metsäkoskelle ja muut myllyt sillä jokiosuudella lakkautettiin. Metsäkosken luvat omistaa tätä nykyä Esko Tiainen. Hänellä on koskessa turbiini joka antaa voimaa noin 75 kVA:n tehoiselle generaattorille. Kun Kiteenjoen alueen viimeinen järvienlasku toteutui 1870-luvulla, vielä 1900-luvun vaihteessa Metsäkosken myllyoikeudesta käytiin käräjiä. Se yritettiin irrottaa siihen liittyneestä maatilasta, jonka omistivat jo silloin Tiaisen veljekset. Muutoksen hakijoina olivat aikaisemmat myllyä hallinneet, eräinä mm. Gerlanderien pappissuku. Asia eteni lopulta Suomen senaattiin, jonka päätöksellä myllyoikeudet lopullisesti vahvistettiin Tiaisille. (Jos lukijaa kiinnostaa, kyseinen asiakirja löytyy osoitteesta Suomen senaatti Dnro 85/1907 AD: Myllyn paikka Kiteenjoen Metsäkoskessa, Pekka Tiainen. Päätös annettu numerolla 563 3.7.1909). Vielä 1960-luvulla Metsäkosken turbiini antoi kahden kiviparin myllyn lisäksi voimaa raamisahalle, joka oli ainakin talviseen aikaan päivittäisessä käytössä.
Muholankoski oli ensimmäinen myllyn paikka Kiteenjärvestä Laatokkaa kohti johtavalla jokiuomalla. Talvisessa kuvassa on nykyinen maantiesilta jonka alitse Kiteenjoki virtaa. Mylly oli sillasta muutamia kymmeniä metrejä eteenpäin.
Kalterin kohdalla oli aikoinaan myllyn paikka. Sen oikeudet poistettiin viimeisessä järvienlaskussa 1870-luvulla.
Osa Metsäkoskella virtaavasta vedestä pitää ohjata "kruununhaaran" kautta turbiinin ohi.
Nykyisin turbiinihuoneena ja Esko Tiaisen verstaana toimiva rakennus sopii hyvin rauhalliseen maisemaansa.
Metsäkosken vesivoimalaitoksen turbiini ja generaattori ovat hallin kellariosassa.
Metsäkoskella generaattori ei anna periksi. Suuremmankin kosken tehon tällä pystyisi valjastamaan.
POTOSKASSA on koskioikeus kolmella tilallisella paikassa jossa toimii myllyteatteri. Turbiini lienee yhä paikoillaan, vaikka sähköä sillä ei nykyään tuoteta. Monta muutakin myllynpaikkaa Kiteellä aikoinaan oli, myös Kiteenjoen alemmalla juoksulla. Jollonkosken viimeisin mylläri oli sotiin asti Juho Silvennoinen. Hänen pojanpoikansa DI Jouni Silvennoinen on valmistumassa olevan Olkiluoto 3 -ydinvoimalan pitkäaikainen projektipäällikkö. Edelleen alajuoksun suuntaan Kiteenjoessa olivat seuraavina Lamerin ja Siesman myllyt.
Lisäksi vesimyllyjä oli ainakin Paasunkoskessa lähellä Valkeavaaraa, Paskonjoessa Haarajärven suunnalla, sekä Kiteenjoen Kattilakoskessa Satulavaarassa. Myllytoiminnan ja sähköntuotannon lisäksi myös kotitarvesahausta tehtiin Säynejärven Tiekoskella. Viimeiset kaksi toimivat vielä sotien jälkeen. Hiiskoskella Puhossalossa toimiva mylly oli aikoinaan jopa Kiteenlahdesta tulevien jauhattajien suosiossa.
Ilmakosken sahan ja villatavaratehtaan yleiskuvassa näkyy myös höyrykattilan vaatima savupiippu
Sotien jälkeen Kiteenlahdessa pikkutilaa miehensä kanssa viljellyt Tyyne Lemmetyinen palveli Ilmakosken villatavaratehtaalla kaksitoista vuotta. Työtodistus oli hyvä, kuten näkyy. Irtisanomisperustekin oli muitten kuin tehtaan johdon sanelema. Valtakunnan rajan siirtyminen, paperissa sanotaan! Klikkaamalla saa kaikki blogin kuvat isompaan kokoon.
KUTEN PIENIIN koskiin sijoitetut myllyt yleensä, kiteeläisetkin vesimyllyt kärsivät monesti veden puutteesta. Parhaiten voimaa saatiin kevättulvien aikaan, mutta tavallisimmin pato piti sulkea aina kun mylly ei ollut käynnissä. Vettä varastoitiin padon taakse ja saatiin taas muutamien tuntien ajaksi turbiini tai vesiratas käyntiin.
KITEENJOEN teollisuuslaitoksista ansaitsee erikoismaininnan Ilmakosken Villatavaratehdas. Ruskealan perinnejulkaisuissa kerrotaan että se perustettiin alkuaan v.1898, jolloin kosken varteen rakennettiin vähäinen kehruulaitos. Pariinkin kertaan se teki vararikon ja vaihtoi useasti omistajaa. V. 1910 tehdas paloi, mutta rakennettiin seuraavana vuonna uudelleen kivestä. Samalla sitä laajennettiin huomattavasti, liittämällä siihen kutomo ja hankkimalla uudenaikaiset koneet. Tehtaassa valmistettiin päällystakkien sisävuorin huopia, sarkoja, trikootavaroita, hartiahuiveja, jotka silloin tunnettiin "shaalit"-nimellä, ym. laadukasta villatavaraa, usein huovuttamalla valmistettuina. Yrityksen kaikki tuotteet myytiin kotimaassa. Ilmakoskella on ollut myös sahalaitos. Valokuvista voi päätellä, että vähävetisenä aikana sielläkin käytettiin lisävoimana höyrykonetta.
Laatokan lähellä alimmat voimalaitokset olivat jo kerrotun mukaan Ruskealan Ilmakoskella ja vielä Sortavalan kupeessa Tuokslahdessa sekä Tohmajoen suulla Helylässä juuri ennen sen yhtymistä Kiteenjokeen, joissa kaikissa kärsittiin ajoittaisesta veden vähyydestä. Tehoa riitti kunnolla vajaan puolen vuoden ajaksi. Siitä syystä esimerkiksi seminaarinlehtori Eero Mäkisen (1845 -1902) alkuaan perustama Helylän puusepäntehdas, joka aikoinaan valmisti paljon koulukalusteita, joutui siirtämään tuotannon "kuivalle maalle" ja perusti jo 1930-luvulla voimantuotantonsa höyrykoneen käyttämän generaattorin varaan.
Yksinkertaisimmillaan vesimyllyn koneisto oli tämän näköinen. Kuten kirjaimista näkee, vanha kuva on itärajan takaa.
"VANHA SUOMI" - erityisesti Karjala - on aluetta jossa pieniä koskia oli paljon. Vaaramaisemista johtuen korkeuserot tekivät jokiin ja puroihin lukuisan määrän erilaisia putouksia. Joittenkin arvioiden mukaan yksinomaan Laatokan Karjalassa saattoi parhaimmillaan olla parisensataa vesimyllyä. Historiantutkimus kertoo huippuvuosien osuneen 1880-luvulle, jolloin Suomessa niitä oli kaikkiaan lähes 6000. Eräs paikallinen myllynrakentajasuku oli Rääkkylässä asuneet Suomalaiset. Kerrotaan heidän työnsä tuloksena syntyneen 1800-luvulla alkaneella ajanjaksolla yli neljäkymmentä myllyä Karjalan koskiin. Tunnetusti ne siihen aikaan enimmäkseen olivat vesiratasperiaatteella toimivia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti