Kiteeläistä S-rautakauppaa

Minne katosi S-ryhmän rautakauppaosaaminen?

Pitkälti 1970-luvun loppuvuosiin lähes jokaisessa maaseutupitäjän kylässä oli osuuskaupan myymälä. Osana valikoimaa hyllyistä löytyivät tärkeimmät rautakauppatavarat, kuten vaikkapa savupellit, uuninluukut, ovenlukot ja -saranat.

Alueosuuskauppatiimellyksessä jäljelle jäivät marketit kirkonkyliin ja päätarjonnaksi muodostui ruoka- ja päivittäistavarakauppa. Suurimmille paikkakunnille suotiin sentään jonkinlainen Hankkija-Maatalous Oy:n yksikkö, S-rauta tai parhaassa tapauksessa korkeamman statuksen omaava Agrimarket-myymälä. S-rautojen valikoima ei yltänyt edes samaan, mikä oli päämyymälöiden rautaosastoilla kirkonkylässä pitäjäosuuskauppojen aikaan.

Kiteellä tosin oltiin tyytyväisiä S-marketin alakertaan sijoitettuun Rauta-Hankkija -myymälään. Tyytyväinen oli kaiketi myös päämies, Hankkija-Maatalous Oy: noteerattiinhan Kiteen yksikkö kymmenkunta vuotta sitten tulokseltaan luokkansa ykköseksi. Osaamista löytyi moneen lähtöön, esimerkkinä vaikka se, että Kiteen toimipaikan työntekijä palkittiin toistuvasti maan parhaana keittiökalustemyyjänä.

Puolenkymmentä vuotta sitten taajaman kupeeseen Puhostielle avattiin muhkean kokoinen Agrimarket -yksikkö. Vieressä oli tärkein kilpailija K-ryhmästä ja muutakin palvelutarjontaa sijoittui samojen parkkipaikkojen piiriin. Asiakkaasta tuo kehitys näytti peräti hyvältä. Hulppeissa tiloissa oli tavaraa ja menestyksen eväinä tuli asiakkaita molemmille kilpaveikoille ainakin ympäri Keski-Karjalan.

Mutta kuinkas kävikään: Viime kesästä lähtien Kiteen Agrimarket on kokenut uskomattoman alasajon. Vuokrattuja tiloja olikin liikaa, tavarankierto ei toteutunut niin kuin oli suunniteltu ja kate laahasi reilusti miinuksella. Miten lienee kiertänyt runsas hevos- ja ratsastustavaravalikoima, kun silläkin oli - ja edelleen on - myyntipinta-alaa kaiketi ainakin saman verran kuin muilla karjataloustarvikkeilla, vaikka Kitee on vielä edelleen enemmän lehmä- kuin hevospitäjä.

Nyt valikoimahallinta lieneekin sitten kohdallaan. Esimerkiksi sopinee desinmitan kokoinen kiuasmaalipurkki: Jos kiteeläinen nyt haluaa ehostaa kesämökkinsä saunan kiuasta kuumankestomaalilla, turhaa on katsella oman S-ryhmään kuuluvan rautakaupan hyllyjä. Ei ole tavara kiertänyt talvikuukausina, tappiollinen tuotehan tuo! Tuskinpa kuitenkaan nuo nyt puuttuvat pikkuriikkiset maalipurkit jaksavat osaltaan nostaa yritystä riittävästi herrojen suunnittelemalle kasvu-uralle. Olisikohan sittenkin ollut viisainta pysytellä entisissä liiketiloissa Kiteen ydinkeskustassa?

"Kiteen keisari" ja osuustoimintamies Akseli Branderista

Kaskesta karjaan siirtyneessä Kiteen maapitäjässä toimi niin sanottuja kartanomeijereitä jo 1800-luvun puolivälin vuosina, sillä Nils Ludvig Arppe perusti Kiteen ensimmäisen kartanomeijerin Koivikolle 1840-luvulla. Axel Emil Brander, ”Kiteen keisari” Akselin isä, osti Koivikon tilan 1871 ja perusti sinne meijerin uudestaan. Vuonna 1877 meijerin yhteyteen tuli vielä meijeri- ja karjanhoitokoulu. Alkuaan sen oli perustanut Antti Juhana Mustonen Lieksaan jo 1867, mutta Mustosen kuoltua (1877) koulu siirtyi Koivikolle. Separaattori ostettiin sinne vuonna 1893 ja kohta sen jälkeen Koivikon meijeri perusti pitäjälle lähikyliin useita kermankuorinta-asemia.

Maanviljelysneuvoksetar Anna Brander, Axelin puoliso, oli oppinut juustonvalmistuksen vuonna 1864, kun Kuopion läänin Maanviljelysseura piti sitä varten kurssit Kiteen pappilassa. Koivikon juustot palkittiinkin ykköspalkinnolla Suomen ensimmäisessä voinäyttelyssä vuonna 1879, ja ainoana itäsuomalaisena meijerinä.

Varsinaisen meijeritoiminnan aattona 1800-luvun lopulla kiteeläistä voita ostivat mm. kauppiaat Pekka Kankkunen Savikolta, Juho Björn Kiteenlahdesta, Oskar Vahrman Puhoksesta,
Tommi Laurikainen Matkaselästä ja Hirvoset Rääkkylän Voiniemestä. Markkinatie oli useimmiten Puhoksesta ”vastavirtaan” Pyhäjärvelle ja edelleen Sortavalaan, Viipuriin ja Pietariin.

Osuuskunta-aatteen piirissä syntyi uusia yrityksiä, joista eräänä ensimmäisistä Koivikon koulumeijeristä tehtiin vuonna 1902 Puhoksen ympäristön osuusmeijeri. Se valmisti tietä Kiteen osuusmeijerille ja toiminta Koivikolla päättyikin jo 1908, heti kun kirkonkylään perustettu uusi osuusmeijeri aloitti toimintansa.

Tänne syntyi myös ns. yhtiömeijereitä Loukunvaaraan ja Niinikumpuun. Kun sitten tulivat ostomeijerit, ne syrjäyttivät nopeasti yhtiömeijerit, joilla ei ollut muita sääntöjä kuin osakkaittensa kesken tehty suullinen sopimus, joten yhteenliittymänä sellainen oli melko löysä. Suurin ostomeijereistä oli kauppias Pekka Kankkusen yritys Kiteen Savikolla. Hänellä oli parhaimmillaan kymmeniä kuorinta-asemia eri puolilla pitäjää.



Koivikon päärakennus vehmaine istutuksineen ikuistettiin tähän valokuvaan kesällä 1930.

Osuuskunta- ja meijeriaatetta Kiteelle toi innostavilla puheillaan P-K:n Maanviljelysseuran konsulentti Eero Hahl ja maanviljelysseuran silloinen sihteeri ja Akseli Branderin veli Uuno Brander jo 1900-luvun alussa. Ainakin osaksi siitä johtui Koivikon meijerin nimeäminen osuusmeijeriksi. Sittemmin Akseli Brander lähti puuhamaan koko pitäjän käsittävän Kiteen osuusmeijerin perustamista, alkuun Puhoksen kartanon yhteyteen, mutta hanke kaatui kartanon tilanhoitaja Uuksun vastustukseen. Huomionarvoista on, että Uuno Brander oli ehtinyt hahmotella jo ennen veljensä Akselin mukaantuloa uuden meijerin sijaintia ”pappilan rantaan”, siis nykyiselle paikalleen.

Meijeriosuuskunnan perustava kokous oli 21. tammikuuta 1906. Yksityiset kilpailijat, P. Kankkunen etunenässä, yrittivät huhukampanjoin ja valituksin estää uuden kilpailijan tulemista Kiteelle. Yksi valituksista eteni suuriruhtinaskunta- Suomen senaattiin asti: Perusteena oli, että suunniteltu meijeri tulee liian lähelle kirkkoa ja toiminnallaan häiritsee kirkonmenoja. Valitus kuitenkin kumoutui ja rakentaminen sai jatkua.

Rakennustyössä oli monenlaisia vaikeuksia, niin rahoituksessa, materiaalihankinnoissa, kuin urakoitsijajärjestelyissäkin. Paikallisten ammattimiesten lisäksi työvoimaa oli myös muualta: savupiipun muuraajat Sortavalasta, peltikatontekijät Joensuusta ja koneasentajat Turusta, vain muutamia erikseen mainiten.

Höyrykone tuotiin kolmen hevosen vetämänä kärryillä Matkaselän asemalta. Toinen voimavara, isännöitsijä Knud Knudsen tuli puolisoineen Kiteelle Tanskasta 1907. Kuten yleisesti tiedetään, Tanskassa syntynyt oli myös Akseli Branderin puoliso Anna Dorthea (Thea) Kirstine o.s. Jörgensen, joka oli koulutukseltaan hammaslääkäri. Praktiikka Kiteellä jäi Koivikon emännältä käytännön syistä aloittamatta.

Knudsenit ja Thea, sittemmin Akselinrouva Brander, tulivat kiteeläisiksi samoihin aikoihin, mutta Koivikon uuden emännän ensivisiitti Puhokseen tapahtui vastavierailun merkeissä jo vuonna 1899: Akselin veli Uuno Brander oli tehnyt 1897 opintomatkan Tanskaan tutustuen sikäläiseen kansanopistotoimintaan. Kohteena oli Anders Jörgensenin johtama opisto Sjellannissa. Mies oli Thean isä. Silloin vasta 23-vuotiaalle Akselille tytön käynti Koivikolla merkitsi erästä hänen elämänsä tärkeää käännekohtaa. Kivikirkko ja meijeri olivat Kiteen komeimmat rakennukset 1900-luvun alkuvuosina. Kuva on otettu 1910-luvulla.
Heti meijerin perustamisen jälkeen tehtiin päätös myllyn rakentamisesta samaan yhteyteen. Se valmistuikin samoihin aikoihin meijerin kanssa, joten jauhatukset voitiin aloittaa helmikuussa 1908. Myllyä kehitettiin ja ohran ryynityslaitteet hankittiin 1922. Seuraavassa vaiheessa tehtiin kauppa vehnämyllykoneistosta Hankkijan kanssa 22.6.1935 ja myllyn vihkiäisjuhlat pidettiin jo 22.1.1936.
Tämä mylly paloi jatkosodan aikaan, mitä ilmeisimmin tuhopolton takia, 4.11.1942. Lupa uuden myllyn rakentamiseen saatiin kulkulaitosministeriöltä jo 1943, mutta sotavuodet myöhästyttivät hanketta: Vaikka rakennus tuli valmiiksi jo kesällä 1944, laitetoimitusten ja sähköistyksen viivästyminen siirsivät käyttöönoton vuoden 1945 puolelle.

Yksimielinen päätös jäsenistöä palvelevan sahan perustamisesta tehtiin osuuskuntakokouksessa 29.3.1910. Saman vuoden syyskuussa valmis laitos otettiin vastaan laitetoimittajilta, jotka olivat olleet Hankkija ja Valio. Kun muu hallinto ei innostunut höyläkoneen hankintaan sahan ollessa jo käynnissä, Akseli Brander osti Hämeestä käytetyn höyläkoneen, joka hänen omistamanaan asennettiin paikalleen. Brander sai sijoituksensa takaisin höyläystoiminnan tuotoista ja muutamaa vuotta myöhemmin höyläkoneen laskettiin hankkineen hintansa moninkertaisesti meijerinkin kassaan.

Koivikon emänrä Thea Brander Koivikon päärakennuksen keittiössä. Sisäkön kanssa ihaillaan uutta liettä. Vuosi oli 1923.

Uusi isännöitsijä, kiteeläissyntyinen Heikki Ikonen, tuli taloon vuonna 1939. Silloin alettiin suunnitella puusepäntehdasta ikkuna- ja ovituotantoa varten. Kipinä siihen saatiin, kun Akseli Brander oli junassa matkustaessaan sattumalta kuullut vaunussa lähellä istuneen tehtailijan kehuskelevan puusepänalan hyvää kannattavuutta. Hanke raukesi kun kohta tulivat useat sotavuodet ja raja siirtyi lopullisestikin nykyiselle paikalleen. Meijerin muu hallintokin jarrutti asiaa, vaikka Brander sitä useaan otteeseen piti esillä. Sen sijaan sahaa kehitettiin muuten ja vientisahausoikeudet saatiin vuonna 1947. Sahalle tuli asetusten vaatima ammattijohto, kun vastuupaikalle valittiin sahateknikko Lauri Tapaninen. Vientisahausta jatkettiin aina vuoteen 1963, jolloin Kiteen osuusmeijeri fuusioitui Joensuun ympäristön osuusmeijeriin.

Seuraavan vajaan kymmenen vuoden ajan jatkoi sahausta samoilla koneilla paikallinen liikemies Aarne Virsunen. Vientisahaus tapahtui hänen toimestaan huonekalukoivuun keskittyneenä, mutta silloin jo vanhanaikaiseksi jääneen koneistuksen kuluminen ja osaksi myös markkinoiden hiipuminen veivät pohjan kannattavalta toiminnalta. Lopullinen hiljeneminen sahalla ajoittui 1970-luvun taitteeseen.

Uuden ruis- ja rehujauhomyllyn valmistuttua entisiin myllyn tiloihin kivimeijerissä tehtiin, jälleen Akseli Branderin ideasta alkuun lähtenyt pesula. Idea tosin oli syntynyt jo ennen kuin koneiston sijoittamispaikkaa oli tarkemmin mietitty. Koneisto tilattiin ja osa niistä ehti tulla jo Kiteelle, mutta kun vanha mylly oli vielä käytössä eikä muutakaan paikkaa ollut, laitteet jouduttiin myymään Kauhajoen osuusmeijerille. Kiteeläiset menettivät siinä erään paalupaikan, kun kauhajokelaiset saivat kunnian ensimmäisenä suomalaisena osuusmeijerinä, jolla oli myös pesula.

Onnea sen sijaan oli jatkossa siinä, että Euran osuusmeijeri oli luopunut pesulahankkeestaan, vaikka sinnekin oli jo ostettu täydellinen laitteisto. Vuoden varastoinnin jälkeen niille löytyi ostaja Kiteeltä ja jälleen Akseli Brander esikuntineen sai tehdä edullisia kauppoja. Kiteen osuusmeijerin juhliessa 50-vuotista toimintaansa vuonna 1956, edelleen hallituksen puheenjohtajana jatkava silloin jo 80-vuotias Brander, saattoi tyytyväisenä todeta pesulan olevan yksi kannattava osa meijerin muutenkin monipuolista toimintaa.

Keräilytuote oli vaihtunut kermasta maidoksi jo 1950-luvun alussa. Fuusion jälkeenkin keräily pystöillä jatkui 1960-luvun loppuun. Tilasäiliöt yleistyivät 70-luvun alussa ja se merkitsi maidon meijerikäsittelyn loppumista Kiteellä. Paikkakunta säilyi yhtenä Suomen suurimmista maidontuottajista pitkälle 1970-lukua. Tilakoko ja viljelyolosuhteet tukivat täällä maidontuotannon säilymistä. Se oli työllistävä, mutta pysyi jokseenkin varmana tuotantosuuntana. Maitomäärillä mitattua valtakunnallista ykkössijaa pitivät vuoroin Nivala ja Kiuruvesi, mutta Kitee oli monena vuotena siinä kisassa hopealla.
Nykyisin jo suojeltu Kiteen Osuuskaupan pääkonttori- ja myymälärakennus ehti valmiiksi 1930-luvun lopulla. Arkkitehti oli funkistyylisten rakennusten suunnittelijana tunnettu SOK:n pääarkkitehti Erkki Huttunen.
Kiteen Osuuskassan uusi toimitalo valmistui vuonna 1938. Urakoitsijana oli "Kankaalan Heikki" Havukainen
Keskeisenä toimijana moninaisen kiteeläisen osuustoiminnan piirissä oli 18.4.1876 syntynyt ”Koivikon akronoomi” Akseli Brander, lähes vuonna 1958 82-vuotiaana tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Suuren jalanjäljen hän jätti sen lisäksi kotimaakuntansa ja koko valtakunnankin hyväksi tekemällään työllä. Suotta häntä ei kutsuttu Kiteen keisariksi. Ukko-Pekka, presidentti Per-Evind Svinhufud vahvistikin eduskunnan käytävillä kuulemansa leikkimielisen arvonimen 1930-luvun alussa: Kätellessään Akseli Branderia juhlavastaanotollaan presidentin linnassa, hän lausui: ”Suvaitseehan Kiteen keisarikin saapua minun matalaan majaani”.

Akseli Branderin syntymästä tuli 18.4.2011 kuluneeksi tasan 135 vuotta.

Kiteeläisessä paikannimistössä muistona ”keisarista” on keskustasta itään lähtevä väylä, Keisarinkuja. Tie sai kansalta nimensä, kun Branderin pontevista toimista johtuen eduskunta päätti rahoittaa tieoikaisun, joka toi Sortavalan suunnasta ja monista kiteeläiskylistäkin eteläisempää väylää tulevan liikenteen Ojamäestä suoraan Kiteelle. Aikaisemmin tie tuli Savikon kaupan ja meijerin ohi Selkuelle ja sieltä edelleen kirkonkylään. Kauppias Pekka Kankkunen pitikin Branderin saavutusta kostona vanhoista kaunoista, jotka olivat jääneet Akselin mieleen osuusmeijerin perustamisen vuosilta.

Tosiasiassa se oli osa suurempaa, yli kolmenkymmenen kilometrin mittaista tienrakennusta, joka tehtiin kirkonkylältä Juurikkaan, Närsäkkälään ja sieltä Siesmaan, ulottuen siis nykyisen rajan taakse. Se oli tavallaan valtiovallalta saatu hyvitys siitä, ettei vuonna 1894 valmistunutta Karjalan rataa aikanaan ollut vedetty kiteeläistoiveiden mukaan Pyhäjärven länsipuolitse Kiihtelysvaaran ja Tohmajärven kautta Kiteelle ja edelleen Kesälahdelle Parikkalaa kohti.

Niinhän oli suunnitelmissa vuoteen 1885 asti ajateltu ja asiaan oli ollut vahvasti vaikuttamassa talonpoikaissäädyn valtiopäivämies ja Karjalan rataa suunnitelleen rautatiekomitean jäsen Axel Brander, joka siis oli Akselin isä. Sittemmin radan uusi linjaus kuitenkin suunnattiin Tohmajärvelle ja Värtsilään, lähinnä rautaruukin tarpeita ajatellen, sekä sieltä edelleen Matkaselän ja Kaalamon suunnassa Elisenvaaraan. Akseli Brander kansanedustajana 1930-luvun alussa. Kuva on otettu jostakin valiokunnan kokouksesta, jossa "keisari" on puheenjohtajana.

Metsäneuvos V.J. Palosuo, Uuno Branderin poika, toteaa kirjassaan Sukuunsa suopitäjä, että asia saattoi olla kiteeläisille suuri onni: Jos Matkaselän tapainen risteysasema olisi ollut Kiteen kirkolla, viimeisessä rauhanteossa raja olisi mitä todennäköisimmin tullut vedetyksi paikkakunnan länsipuolitse ja asema olisi nyt Venäjän puolella. Jälleen joutuu toteamaan, että päätösten lopullisia vaikutuksia on monesti mahdotonta ennustaa.

Myöhemmältä ajalta useimmat kiteeläiset sen sijaan muistavat vuoden 1967, jolloin oikorata Onkamosta Parikkalaan lopulta liitti rajapitäjän omalla tavallaan ”valtakunnan verkkoon”. Nyt rata pyyhältää Puhoksessa Koivikon tilan peltojen halki, mutta isännät ovat olleet muita kuin Brandereita jo viitisenkymmentä vuotta.

Pienen metsän suuri tarina

Perämetsän viimeistä satoa korjataan. Rinteen yläosaan, mäkipellon reunaan, jää vielä pieni puustokaistale ikään kuin muistuttamaan ajasta metsän "suuruuden" vuosilta.

Korjuu on loppuvaiheessa, kaksi kolmasosaa tukkipuista on jo "laanissa".

Siellä se häämötti, lapsen silmin tavoittamattoman kaukana, suuri metsä pellon takana. Aikuisen mitoilla se oli tosin vain vajaan puolen kilometrin päässä. Uuno-pappa, isän isä, oli siellä tekemässä säleaitaa syksyllä 1944. Rauha oli tullut ja ”jälleenrakentaminen” alkoi täälläkin, vaikka sodan lähimmät taistelupaikat olivat olleet vajaan kymmenen kilometrin päässä. Sotaväki oli muutamaa viikkoa aikaisemmin purkanut telttansa "meidän metsästä", muistoiksi sinne jäivät erilaiset suojakaivannot ja muutakin jälkeä, kun paikalla oli viimeisenä ollut tykkipatteri miehistöineen.

Metsänreunassa Uuno-pappa teki viimeiseksi jäänyttä työtään: Vahvaa aitaa ehti syksyn kuluessa syntyä pitkälti yli puoli kilometriä. Äiti laittoi kahvipullon ja ruisvoileipäviipaleet pieneen reppuun ja käski viemään päiväkahvin aidantekijälle. Emalituoppi ja maitoa apteekkiputelissa oli varattu kahvinviejällekin papan kanssa yhdessä pidettävää työn lepohetkeä varten. Maantie oli vieressä, mutta äidin ohjeiden mukaan piti kulkea edestakainen matka ravin takana, pellon puolella. Vuosi vaihtui ja isoisä sairastui keuhkokuumeeseen. Se vei hänet manalle iässä, joka parin vuoden kuluttua olisi jo itsellänikin, silloisella viisivuotiaalla naskalilla.

Silloin metsä oli nousevaa, solakkaa männikköä, jonka ylispuina parin hehtaarin alueella oli useita kymmeniä hyvin suuria, laajaoksaisia kuusia. Joskus 1950-luvun alussa ne kaadettiin pois ja myytiin meijerin sahalle. Isä hakkasi oksista valtavan kasan polttopuita, joilla vanhaa taloamme lämmitettiin kokonainen talvi. Samojen kuusien kätköön oli eksynyt pieni lampaanvuona muutama vuosi ennen puiden kaatamista. Itkun kanssa olin vanhempien mukana sitä etsimässä pimeässä syysillassa. Kun se lopulta löytyi matalalla olleiden oksien alta, ilo oli suuri. Niin suuri, että se ponnisti paperille ensimmäisen kirjoittamani runon. Yhdeksänvuotiaan elämänkokemuksella loppusäe kuului: ” Sitten kun löytyi se juuri, siitä syntyi ilo suuri. Oli pieni karitsainen se vaan, mutta riemuni siitä mä saan!”

Puut kasvoivat, alueen mittasuhteet saivat aikuisen arvioin pienen metsikön koon, mutta se ei vähentänyt tuon metsän muuta arvoa: Kaksi hehtaaria männikkökangasta oli neljännes tilalle jaossa jääneestä vähän yli kahdeksan hehtaarin kokonaismetsästä, joka muuten suurelta osin oli lepikkoa kasvavia jyrkkiä rinteitä. Näyttelihän tuo ”Perämetsä” jatkossa suurta osaa Kankaalan tilan pitoon kuuluneissa monissa rakennuspuutarpeissa.

1940- luvun lopulla sieltä otettiin ylispuukorjuuna solakoita tukkipuita, joista saatiin kattopäreet kahteen talouskeskuksen rakennukseen ja pariin peltolatoon. Hiljalleen nuori männikkö varttui kuitupuun mittoihin ja syksyllä 1959 olin jo kaksikymppinen, kun sieltä hakattiin kolmisenkymmentä mottia propseja. Osalla aluetta oli valoisaa koivikkoa, joiden alle oli noussut luontaisesti kuusentaimia. Siellä oli 1950-luvun vuosina läheltä löytyvä sienimetsä, mustikan- ja puolukan poimintapaikka.

Oma isä, vain 53-vuotiaana, sai lähtökutsun ensimmäisenä joulunpyhien jälkeisenä arkipäivänä 1957. Surevaan pirttiin jäi eräänä muistona hänen viimeinen perämetsästä noutamansa joulukuusi. Kankaalan taloon on sieltä noudettu oman muistini aikana joulupuu ainakin yli 65 vuoden ajan. Samasta metsästä on otettu rakennuspuut tähänkin mökkiin Pajapellon nurkalle, jossa nyt omia vanhuudenpäiviä vietämme. Sodan jälkeen kolmannen polven isännän, oman pojan, rakennuspuiksi tuosta metsätilkusta on niin ikään löytynyt otettavaa useampaan kohteeseen.

Vuosikymmenten kuluessa tilan metsäpinta-ala vähitellen kasvoi, kun lisämaiksi tuli ostettua useampi pieni taimikkovaltainen palsta. Joskus niistä löytyi hakattavaakin, mutta perämetsä pellon takana oli ajatuksissa aina eri asemassa, sitä piti säästää. Laidunmaan tarve olisi puoltanut sen hakkaamista aukoksi ja raivaamista peltokäyttöön. Noin kymmenen vuotta sitten nykyinen isäntä lopulta myi silloin jo järeän tukkimetsän, mutta jätti edelleen palstalle tiheänpuoleisen siemenpuuston.

Uudessa tilanteessa metsänpohjaan kohosi upea luonnonvatukko, josta oman perheen naisväki, Pajapellon mummi, miniä ja kolme tytärtä, poimivat marjoja ainakin puolen vuosikymmenen ajan. Kymmenen vuotta oli riittävän pitkä aika kasvattamaan metsäpohjaan myös tiuhan männyn- ja koivuntaimikon. Sitten piti tehdä suuntaan tai toiseen päätös perämetsän lopullisesta kohtalosta. Järkiratkaisuksi tuli laitumen tarpeen takia puuston poisto ja raivaaminen pelloksi.

Huhtikuun toisella viikolla 2011 metsänreunaan tuotiin suuri puunkorjuukone. Yhden pitkän päivän kaksitoistatuntisen työrupeaman jälkeen kaikki komeat hongat oli kaadettu. Siitä kaksi päivää myöhemmin perämetsän viimeinen sato oli jo tienvarressa. Tuttava mies kävi viimeistelemässä hakkuujäljen telakaivuriin liitetyllä energiakouralla ja kokosi jäljellä olleen taimikkometsän hakkuualueelle siisteihin nippuihin.

Tulevana kesänä perämetsän maapohja saattaa päästä jo uuteen rooliin: Entisiin peltokuvioihin liittyvästä alueesta tulee peltolaidunta. Tiellä liikkuvat ihmiset muistavat vielä muutaman hetken aikaa, jolloin paikalla oli komea männikkö. Heiltä se pian unohtuu, kun silmä tottuu maiseman muutokseen. Ukko ja mummo Pajapellon nurkalla sen sijaan ei koko jäljellä olevan elämänsä vuosina tule unohtamaan perämetsää: heille se oli monenlaisten luonnonantimien lähde, tukeva side suomalaiseen maaperään ja pyhiinvaelluspaikka, jonne voi mennä rauhoittelemaan mieltä, kun elämä joskus kovastikin ahdisti.

Viron tasavallan nykypäivää

Tämä näkymä on tuttu lähes jokaiselle suomalaiselle. Tallinna avautuu upeasti merelle päin ja profiilia hallitsevina kohoavat useat vanhat kirkot, mutta nykyään myös monet korkeat hotelli- tai liikerakennukset. ¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Pysäköintipaikat muistuttavat näkymiltään suuresti suomalaisten liikeskusten piha-alueita. Itäautot ovat poistuneet liikenteestä ja vanha "Mosse" on virolaisessa katunäkymässä nykyään jo harvinainen.

Tulevana syksynä Virossa juhlitaan uuden tasavallan 20-vuotista itsenäisyyttä. Ajanjaksoon mahtuu ainakin näkyvässä ympäristössä, kuten rakennuksissa ja ajoneuvokannassa tapahtunut ja ihmisten pukeutumisessakin näkyvä, lähes uskomaton muutos. Se on niin suuri, että miltei jokainen eteläisessä naapurissa vieraillut suomalainen siihen puheissaan toistuvasti palaa. Ja kuten tiedämme, se turistijoukko on valtava.

Janajevin klikin syksyllä 1991 epäonnistunut vallankaappausyritys johti Neuvostoliiton lopulliseen hajoamiseen ja myös balttien itsenäistymiseen, lopulta yllättävän vähällä verenvuodatuksella. Koko läntinen Eurooppa seurasi suurella myötätunnolla tapahtumia ja lähimmät naapurit Pohjoismaissa tarjosivat monenlaista käytännön apua uudelle tasavallalle. Suomesta lähti materiaaliapua mm. maanmittaukseen ja uuteen kartoitustyöhön, kun meillä uusittiin ja nykyaikaistettiin kalustoa. Helsingin Energia tuki Tallinnan lämpölaitosten uusimista ja nykyaikaistamista laite- ja asiantuntijapanoksillaan. Moneen muuhunkin "hätään" suomalaiset ennättivät.

Uuteen järjestelmään siirryttäessä etulyöntiasemassa olivat entiset kommunistit, puoluepamput ja johtajat, jotka parhaiten tunsivat hallinnon kiemurat ja osasivat ohjailla neuvostoajan laitoksia omaan, nyt kapitalistiseen omistukseensa. Yhtenä ryhmänä niistä ovat lukuisat sanatoriot ja kylpylät, kuten kävi Pärnussa, Saarenmaalla ja Haapsalusssa. Se joukko on tälläkin hetkellä toimivien alan yritysten suurimpina omistajina.

Suomesta lähdettiin innolla mukaan virolaiseen elintarviketeollisuus- hotelli-, tavaratalo- ja vähittäiskauppabisnekseen. Innokkaat ruotsalaispankit myönsivät auliisti lainoja niille yksityisille virolaisille, jotka uskalsivat lähteä kehittämään vaikkapa suuren luokan maitotuotantoa kolhooseilta vapautuneille viljelyalueille uusfarmareina. Kaikki näytti hyvältä, kunnes globaali taantuma sekoitti monen yrittäjän pasmat.

Ihme kyllä, turvallisilta luotottajilta tuntuneet ruotsalaispankit olivat ensimmäisinä sanomassa luottojaan irti, kun talouslama iski. Siinä meni nurin myös monta suurta alkutuotantoon panostanutta perheyritystä ja jätti omistajat puille paljaille. Moni joutui nyt katumaan, ettei tullut jatkettua aikaisempaa, tosin pientä, mutta silloin vielä täysin velatonta "moisiota".

Taantuman vaikutukset näkyvät yhä myös Viron kaupungeissa, vaikka pahimman pitäisi olla kohta ohi: Siitä kertovat lukuisat tyhjillään olevat liikehuoneistot, myynnissä olevat omakotitalot ja muut asunnot, joiden hintapyynnöt ovat tuntuvasti takavuosien huippuaikoja alempana. Uuden itsenäistymisen vanavedessä seurannut kapitalismi on näyttänyt täälläkin kovat kasvonsa.

Ikääntynyt kuntohoitaja pärnulaisessa kylpylässä muistaa hyvin neuvostoajan loppuvuosia. Monet asiat olivat silloin nykyistä paremmin: Taloudellinen tasa-arvo oli suurempi, nyt rahat ovat harvojen taskussa. Paremmassa mallissa olivat koulutusasiat, samoin urheilu-ja kulttuuri. Kaikilla oli kykyjensä mukaiset mahdollisuudet edetä pitkällekin ja valtion kustantamana. Henkeäänkään ei Stalinin kuoltua tarvinnut pelätä ja muiltakin ikävyyksiltä välttyi, kun muisti valtaapitävistä kodin ulkopuolella puhuessaan pitää suunsa supussa.

Nykyisin saa jo työmatkalla pelätä, milloin tulee tapetuksi, kun rikollisuus on kovasti lisääntynyt, sama puhuja kärjistää. Ja laman puserruksessa palkkojakin alennettiin yleisen kilpailukyvyn parantamisen nimissä. Keskipalkka tuntuu olevan reippaasti alle tuhat euroa kuussa, eikä se mitenkään riitä, kun hinnat ovat yleiseurooppalaisella tasolla. Siksi varsinkin lapsiperheissä yritetään sinnitellä tekemällä töitä useammalle työnantajalle.

Ei siis kovin helpolta näytä elämä uudessa tasavallassakaan. Kahden vuosikymmenen kehitys on ollut huima: Ympäristö on rakennettu lähes täysin uusiksi, on liitytty sotilasliitto Natoon ja Euroopan Unioniin. Mukana ovat tulleet myös samat ongelmat, joiden kanssa tänään globaalisti painitaan. Mutta olisiko parempaakaan vaihtoehtoa ollut?

Taantuman jäljet näkyvät yhä lukuisina myynnissäolevina asuintaloina ja liikekiinteistöinä.

Köyhyys ei ole ensimmäinen asia, joka pistää silmään tämän päivän Virossa. Pikemminkin on ihmeteltävä sitä huolellisuutta jolla vanhatkin rakennukset on kunnostettu alkuperäistä arkkitehtuuria kunnioittaen. Tämä näkymä on Pärnusta kevättalvella 2011.

Monenlaista kulttuuria

Blogihiljaisuutta on kestänyt pitkä kuukausi. Muuten toimettomuus ei ole ollut pääasiallisena olotilana, sillä muut harrastukset ja puuhat ovat ottaneet rajallisista kyvyistä osansa. Myös kulttuuria, vieläpä monikasvoisena, on menneisiin viikkoihin sisältynyt. Jos aloittaisi päällimmäisistä, muistoina ovat kaksi konserttia Karelia-salissa Joensuussa. Esa Pakarisen Rillumarei-muistokonsertti oli 13.3. Vajaa viikko sen jälkeen, lauantaina 19.3., Joensuun Mieslaulajat juhli 100-vuotista historiaansa.

Joenuun Mieslaulajilla on monesta muusta kuorosta poiketen mukana iso joukko nuoria laulajia. Pääkokoonpanossa on kaikkiaan yli 40 miestä ja lisänä toimivat pari pienryhmää, kuten kvartetti Pienet sievät. Seniorikuoroon taas kuuluu kolmattakymmentä laulajaa ikävuosiltaan vanhimmasta joukosta. Kiteen Mieskuoron edustajina veimme nuoremmalle "veljelle" onnitteluadressin. Kiteeläiskuorolla on tätä nykyä ikää jo 105 vuotta, sehän on perustettu jo vuonna 1906.

Kulttuuria se oli Esa Pakarisenkin taiteilijatyö, tosin aikanaan osin kiisteltyä. Mutta suomalainen "rahvas" otti Esan omakseen ja miehen monet roolit Severi Suhosesta Pekka Puupäähän elävät osana meikäläisen showbisneksen historiaa yhä vahvana ilmentymänä. Muistokonsertissa juonnot teki tunnettu radioääni Maarit Niiniluoto. Taiteilijan jälkipolvea edusti mukana ollut Esa Pakarinen junior. Euroviisuissa esiintynyt tyttöduo Kuunkuiskaajat toi konserttiin valoisan tuulahduksen ja taustaorkesteri teki osansa hyvään lopputulokseen.

Monia Esa Pakarisen kappaleita esittivät duettoina Esa junior ja Tuure Kilpeläinen. Maitolaiturilla istuva Maarit Niiniluoto on piirtynyt kuvaan vain utuisena "enkeli"-hahmona.

Konsertin taiteilijajoukko siirtyi juhlan päätteeksi hyvästelemään vieraita Kareliasalin aulaan. Kuunkuiskaajat ovat kuvassa vasemmalla.

Kulttuuria ovat omalla tavallaan kaikki ihmissuvun aikaansaannokset. Lajin harrastajana väitän, että niin myös vanhat ja uudemmatkin moottoripyörät. Mp-näyttelyssä helmikuun alussa 2011 olivat esillä niin vanhat kuin uudemmatkin "prätkät". Tässä poseeraa Indian, jonka malli on 1920-luvun loppuvuosilta.

Harvinainen brittipyörä on tämä 1000-kuutioinen Royal Enfield- twini. Suomalaiset veteraaniajokkien harrastajat olivat tuoneet näyttelyyn tämänkin 1930-luvun viimeisten vuosien ajopelin.

Wermacht-armeijalla oli toisen maailmansodan vuosina käytössä maastokelpoinen "sotanorsu", Zyndapp KS750. Sivuvaunuvedolla ja tasauspyörästön lukolla varustettuna sillä pääsi liikkumaan miltei tiettömillä taipaleilla. Suomeen niitä ostettiin noin 350 kappaletta, mutta toimitus viivästyi loppukesään 1944. Lapin sodassa ne olivat mukana hätistelemässä jatkosodan aseveljinä olleita saksalaisia Norjan ja Jäämeren kautta takaisin omille mailleen. Kuvassa oleva siviilimalli KS600 oli pohjana, kun sotilaskäyttöön tarkoitettua pyörää alettiin kehittää.

Jenkeissä tehdään muitakin merkkejä kuin Harrikoita. Melko uusi tulokas on Victory, joka iskee samoille isojen customien markkinoille kuin tuo 1903-vuodesta lähtien valmistettu H-D- merkki. Tämäkin muhkea ajokki oli mukana näyttelyssä 2011.

Oma "hepo" on lepäillyt tallissa talven pitkät pakkaset ja pyryt. Maaliskuun alussa se piti ottaa tarkempaan syyniin ja kunnosteltavaksi. Nyt alla ovat uudet rankaat, tiivisteitä on vaihdeltu, kromeja uusittu ja kunnosteltu ja sähköjohdotuksia tehty uusiksi. Nyt ajokunnon pitäisi olla entistä varmempi. Kunnostuskohteena vanha moottoripyörä on pienempi haaste kuin saman ikäinen auto. Mielenkiintoista puuhaa tämäkin antaa, mutta itseni ikäisen ukon kykyjä ajatellen kohtuullisesti.

Maaliskuun auringossa otetaan ilmakylpyjä. Keula on jo kohti maantietä, mutta ajokausi ei ole vielä alkamassa. Sen verran sulana asfaltti oli tiistaina 22.3., että parinkymmenen kilometrin koeajolenkki tuli tehtyä. Hyvin toimi tekniikka, nyt vain kuukauden odottelu ja "paanalle"!

Herääkö Meijerinranta uuteen kukoistukseen?

Kuvassa on Kiteen Osuusmeijeri 1930-luvun alussa. Konehuone ja höyrykattila ovat vielä kivimeijerin sisällä, mutta sen takana on jo raamisahan vaatima puinen lisärakennus.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Kiteeläinen kotiseutuväki on vuosikymmenten ajan kantanut huolta Meijerinrannan historiallisen miljöön säilyttämisestä tuleville sukupolville muistona oman pitäjän osuustoimintapohjalle syntyneestä teollisuudesta. Puhoksen Konepaja hiipui 1800-1900-lukujen taitteessa. Metalliteollisuus Kiteellä olikin ollut jokseenkin täysin sen yrityksen varassa. Maataloutta lähempänä olevalla meijeritoiminnalla täällä oli perinteitä yksityisen yrittäjän P. Kankkunen Oy:n hoitamana jo vuodesta 1876.

¤

Valistunut kiteeläisvaikuttaja ja kansanedustaja Akseli Brander puuhasi Kiteelle useita osuustoiminnallisia yrityksiä. Ensimmäinen oli Kiteen Osuusmeijeri, jonka toiminta alkoi vuonna 1906. Myöhemmin perustettiin Kiteen Osuuskauppa ja osuuskassoja, jotka alkuun toimivat pieninä kyläkassoina, mutta koottiin suurelta osin jo ennen toista maailmansotaa yhdeksi pitäjän kattavaksi osuustoimintapankiksi nimeltään Kiteen Osuuskassa.

¤

Kiteen Osuusmeijeri ajautui talousvaikeuksiin 1960-luvun alussa. Maidonlähettäjät syyttivät hallintoa kannattamattomasta sahaustoiminnasta ja siihen liittyneestä riskejä sisältäneestä ulkomaankaupasta. Lopullinen fuusiopäätös tehtiin vuonna 1963. Joensuun Ympäristön Osuusmeijeri-nimellä Kiteellä jatkettiin toimintaa meijerialueen uudemmassa toimitilassa, maidonkeräilyasemalla. Kun maidon pystökeräilystä luovuttiin 1970-luvun taitteessa, tilasäiliömaitoa alettiin kuljettaa suoraan Joensuuhun.

¤

Saha oli vuokrattu jo fuusiovaiheeessa yksityiselle ja lopulta jo vanhanaikaiseksi jäänyt laitos purettiin. Jäsenten tarvitsemaa leipä- ja rehuviljan jauhatusta ja tuottajamyyntiä varastoineen jatkettiin myllyssä. Alueella uusimpana rakennuksena ollut maidon vastaanottoasema yläkerrassa olleine työmaaruokaloineen jäi tyhjäkäynnille ja palveli sitten pari vuosikymmentä liiketilana. Viimeisiä vuokraajia oli Keskusosuusliike Hankkija, jolla oli meijerin tiloissa maatalousmyymälä vielä 1980-luvun lopulla.

¤

Meijerin alue nousi otsikoihin kesällä 2008, kun ilkivaltaisesti sytytetty tulipalo tuhosi kivimeijerin kattorakenteet ja aiheutti savuvahinkoja jäljellejääneisiin rakennuksen osiin. Sivurakennuksessa olevaan konehuoneeseen pääsi rakennusten välisen yhdyskäytävän kautta paljon myrkyllisiä savukaasuja. Niiden vaikutuksesta siellä edelleen oleva historiallisesti arvokas höyrykone alkoi kiihtyneen korroosion takia edelleen rapistua.

¤

Meijerin alue ja sen kiinnostava historia nostettiin hyvin aiheellisesti esille kohta tulipalon jälkeen, nyt eritoten siksi, kun Meijerinranta kiinteistöineen oli juuri äsken siirtynyt Kiteen kaupungin omistukseen. Kiteeläiset kotiseutuharrastajat ovat todella iloisia siitä, että nyt perustettu Meijerinranta-hanke antaa toivoa yhteisen kulttuuriympäristömme uudesta noususta. Hankkeen vetäjäksi nimitetty maisteri Heli Hirvonen kokosi lauantaina 19.2.2011 koolle keskustelijaryhmän ideoimaan Meijerinrannan yritys- ja kulttuurikeskus-hankkeen jatkoa.

¤

Tämän tekstiosuuden jälkeen on liitetty kymmenkunta valokuvaa meijerinrannan aikaisemmasta historiasta ja osaksi myös nykypäivästä, eilinen kokouslauantai niihin lukien:

¤

Tämä valokuva on otettu Kiteen Osuusmeijerin 50-vuotisjuhlien aattona 1950-luvun puolessa välissä. Kaikesta kuvaan tallentuneesta, tässä tapauksessa erityisesti lautatarhalta, uhkuu toiminnan henki.

Tämä näkymä on Kiteenjärveltä meijerin alueelle. Taustalla ovat ison pappilan rakennukset ja kuvan vasemmassa reunassa näkyvät Lojanderin talo ja nahkurinverstas.

Järvenjäältä otettu kuva on jokseenkin samansisältöinen edellisen otoksen kanssa. Pakkassäässä korostuvat meijeristä nousevat höyryt ja konehuoneen höyrykattilan piipusta kohoava savu.

Talvinen kuva tämäkin. Etualalla näkyy höylätyn puutavaran varasto, rimapinoja odottamassa hiilenpolttoa ja suuri sahanpuruvuori.

Meijerikköjä pienellä tauolla kivimeijerin seinustalla. Edessä on mustavalkoisten meijerikuvien omistaja ja käyttöömme luovuttaja, toisen polven konemestari Rauno Rintanen.

Meijerisalissa oli maidon pystökeräilyn vuosina mm. kaksi suurta separaattoria ja tehokas levypastööri maidon "iskukuumennusta" varten.

Marraskuussa 2009 otetussa kuvassa näkyy meijerin konehuoneessa oleva 120 hv:n tehoinen venttiilihöyrykone. Ikävä kyllä, otoksessa näkyy myös tulipalon jälkeen alkanut nopea rapistuminen.

Yksisylinterisen höyrykoneen männänvarsi ja -sylinteri ovat kauttaaltaan ruosteen peitossa. Nyt arvokkaan veteraanin pelastamiseen on saatu uutta toivoa.

Meijerin autonkuljettajia, konehuoneen ammattilaisia, korjaamomiehiä ja sahan väkeä on tässä koottu yhteiseen potrettiin. Ajankohta oli 1940-1950 lukujen vaihde.

Tämä kuva on otettu konttoriväestä ja meijeriköistä. Vuosiluku oli todennäköisesti 1955. Seisomassa toisena vasemmalta on konemestari Onni Rintanen ja hänen oikealla puolellaan isännöitsijä Heikki Ikonen.

Vientisahauksen vuosina otettu kuva. Vasemmalla istuu sahanhoitaja Lasse Tapaninen ja lasin takana oikealla oleva henkilö on isännöitsijä Ikonen.

Lauantaina 19.2. otettu kuva kuva on Kiteen evankelisen kansanopiston Aurinkosalista. Projektin päällikkö Heli Hirvonen esittelee hanketta.

Tilaisuuden yleisöä. Edessä vasemmalla Joensuun taitokorttelin johtaja Petra Karjalainen, hänestä oikealle Kitee-Seuran pj. Heikki Pirinen ja Kuopiosta tullut vieras, sikäläisen Pro Mylly-hankkeen puuhamies Niila Tamminen.

Saksasta tullut vieras oli taiteilija ja graafikko Katharina Benkwitz. Hän kertoi Saksaan pienelle Wacken-nimiselle paikkakunnalle syntyneestä Euroopan suurimmasta hevi-metal -musiikkitapahtumasta: Wacken open air- konserttiin on viime vuosina kokoontunut jopa 140.000 kävijää. Silti tämän kulttuuritapahtuman kasvu jatkuu edelleen.

Meijerinranta-hanke sai Wacken-kokemuksen pohjalta tulleella näkemyksellä vahvaa kannustusta: Saksalaisvieras näki alueella olevan potentiaalia jopa kansainvälisten mittojen taide- ja kulttuuritapahtumien näyttämöksi ja paikallisen taitojen osaamisen arvostetuksi keskukseksi. Esillä oli myös tiivis integrointi Hutsin urheilukeskukseen. Kaupungin edustaja kertoi suuniteltavan jopa kahdella alikukulkutunnelilla varustetun kävelytien rakentamista Meijerinrannasta Hutsiin.

¤

Katharinan yhteydet Suomeen syntyivät Nigthwish-fanina internet-maailmassa. Samalla tavalla on syntynyt kontakti myös yhtyeen isähahmoon, Plamen Dimoviin. Taiteilja oli tällä Kiteen vierailullaan vieraana myös Dimovien perheessä. Ylläoleva Tuomas Holopaista ja Plamen Dimovia esittävä kuva on poimittu Katharina Benkwitzin piirroksista hänen nettisivuiltaan Capitana Art Vermilion-osoitteessa.

Saksalaisvieras on laatinut viime vuonna kannet Pajari-näytelmän CD-levyyn, jolla kuullaan Plamen Dimovin siihen säveltämää musiikkia. Kiteeläisystäviensä innoittamana hän oli mukana näytelmän ensi-illassa Kiteesalissa syksyllä 2010.

Katharinan suunnittelema levyn kuori kertoo englanninkielisessä tekstissään vanhasta kiteeläislegendasta: Vapaa käännös puhuu Pajarista nimellä "punainen parooni".

Meijerinranta-hankkeen avaustilaisuudessa ollut kiteeläisyleisö koki hienona asiana Katharina Benkwitzin kertomuksen taiteilijalogonsa historiasta: Eräs sen monivivahteisen symboliikan aihe on jo nimessä Capitana.art. Esi-isissä ollut merikapteeni on mukana niin nimessä capitana, kuin logossa näkyvänä laivan ruorina. Ruori muistuttaa suuresti Kiteen kuntavaakunaa. Alkuun se oli pelkkää sattumaa ja ruorin takana oleva värikenttä oli silloin kauttaaltaan punainen.

Väritys muuttui, kun tuttavuus, jopa ystävyys Nigthwish-yhtyeeseen, sen Tuomas Holopaiseen ja "isään", Plamen Dimoviin, syntyi. Kiteen vaakuna antoi sittemmin kimmokkeen siihen, että logoa kaunistavat nyt Karjalan värit, punainen ja musta. Sitä erikseen kysyttäessä Benkwitz kertoi tuntevansa näiden kahden värin symboliiikan karjalaisen kansan elämään kuuluvan ilon ja surun ilmentäjinä.

Innostusta ja uskoa Meijerinrannan tulevaisuuden puolesta leijui lauantaina vahvasti ilmassa ja etenkin puheeenvuorojen sisällössä. Ehkäpä jatkossa nähdäänkin alueen nousu uuteen kukoistukseen. Toivokaamme sitä!

Vanhuuden turvaa Keski-Karjalan malliin

Ei meitä Keski-Karjalan mummoja ja ukkoja palele, jos näille maille päästään.

¤¤

Keski-Karjalassa on pantu hösseliksi sosiaali- ja terveystoimen alalla. Luovuutta piisaa vaikka muille jakaa. Helli -lippulaivasta on liian suuren kaarrenopeuden takia tosin tipahtamassa Rääkkylä, mutta pelastusrengasta onnettomalle ovat heittäneet niin kunnanjohtajat kuin monenmoisen hallinnon virkailijat omalta seutukunnalta. Ei siis hätää, parasta lienee uskoa kuin Manu muinaisen vaalikampanjansa puheessa: Kyllä se siitä!

Kymmenkunta vuotta sitten juhlittiin Kiteen Ruppovaaraan rakennetun hoitokodin ajanmukaista laajennusta. Olin mukana viemässä yrittäjille kukkakoria ja kahvipöydässä sitten lopuksi könysin seisaalleni pitämään kiitos- ja onnittelupuhetta. Loppuhuipennuksena sanoin: Siitä voitte olla onnellisia, kun tätä toimialaa ei koskaan viedä Kiinaan, kuten monelle muulle suomalaisyritykselle on käynyt! Kovasti siinä ympärillä nyökyteltiin, - Totta puhut!

Eipä tuo arveluni pitkään pätenyt, kun Kiteen uusi vanhainkoti on omistajilla, joita hyvinkin voi olla jo Kiinassa asti. Kallista palkkaahan nämä Suomen hoiturit kiskovat, halvemmat pitänee tuodakin jatkossa Filippiineiltä, Koreasta tai Puolasta, ehkä myös Romaniasta, samoin Bulgariasta. Kukapa tuon taannee, ettei joku kiinatarkin mukaan sattuisi. Pieleen, pahasti pieleen siis kiitospuheeni sanat osuivat!

Mutta uusimmat tiedot lupaavat hyvää: Kiteeltä ollaan Ketin edustamana parhaillaan mukana opintomatkalla Dubaihin. Siellä kuulutaan hanskaavan nämä vanhushoitohommat meitä paremmin. Oppi onkin tänne varmasti tarpeen, kun vanhusten osuus porukasta yhä kasvaa. Turvallinen tieto on ainakin se, etteivät Dubain öljysheikeiltä ensimmäisenä rahat lopu!

Entisenä putkimiehenä näenkin jo unia siitä, että eloni loppuvuodet saattavat kulua öljypumppujen tiivisteitä ja putkiliitoksia korjatessa. Kamelinkarvanahkainen teltta on mainio kämppä. Emännälle saattaisi löytyä vanhuuden askare saman, vielä elossa olevan eläimen harjaajana. Kun siitä jo ennakkoon puhuin, tämä tuumi: Tokkopa tuo jo ennen opittua lehmänsukimista kummempaa lienee!

Moni asia riippuu siitä, kuinka neuvottelut Dubain matkalla sujuvat. Parhaimmillaan Joensuun kentälle saattaa pyyhältää puolenkymmentä jumbojettiä, joihin kaikki Keski-Karjalan vanhukset kärrätään. Se olisi hyvä kilpailutuksen tulos, vaikka uusi vanhainkoto Arppentiellä jäisikin tyhjilleen. Itseä varten katselin toiveikkaana karttaa: Siellä näkyi pumppumestarille löytyvän hommia, ainakin Persianlahden rannoilta. Ykköspaikkoina rankkasin Dubain lisäksi Abu Dhabin. Arabiemiireissä koruostoilla käynyt tuttava rouva kertoi molemmissa olevan pumppua ja putkea riesaksi asti!