Vanhuuden turvaa Keski-Karjalan malliin

Ei meitä Keski-Karjalan mummoja ja ukkoja palele, jos näille maille päästään.

¤¤

Keski-Karjalassa on pantu hösseliksi sosiaali- ja terveystoimen alalla. Luovuutta piisaa vaikka muille jakaa. Helli -lippulaivasta on liian suuren kaarrenopeuden takia tosin tipahtamassa Rääkkylä, mutta pelastusrengasta onnettomalle ovat heittäneet niin kunnanjohtajat kuin monenmoisen hallinnon virkailijat omalta seutukunnalta. Ei siis hätää, parasta lienee uskoa kuin Manu muinaisen vaalikampanjansa puheessa: Kyllä se siitä!

Kymmenkunta vuotta sitten juhlittiin Kiteen Ruppovaaraan rakennetun hoitokodin ajanmukaista laajennusta. Olin mukana viemässä yrittäjille kukkakoria ja kahvipöydässä sitten lopuksi könysin seisaalleni pitämään kiitos- ja onnittelupuhetta. Loppuhuipennuksena sanoin: Siitä voitte olla onnellisia, kun tätä toimialaa ei koskaan viedä Kiinaan, kuten monelle muulle suomalaisyritykselle on käynyt! Kovasti siinä ympärillä nyökyteltiin, - Totta puhut!

Eipä tuo arveluni pitkään pätenyt, kun Kiteen uusi vanhainkoti on omistajilla, joita hyvinkin voi olla jo Kiinassa asti. Kallista palkkaahan nämä Suomen hoiturit kiskovat, halvemmat pitänee tuodakin jatkossa Filippiineiltä, Koreasta tai Puolasta, ehkä myös Romaniasta, samoin Bulgariasta. Kukapa tuon taannee, ettei joku kiinatarkin mukaan sattuisi. Pieleen, pahasti pieleen siis kiitospuheeni sanat osuivat!

Mutta uusimmat tiedot lupaavat hyvää: Kiteeltä ollaan Ketin edustamana parhaillaan mukana opintomatkalla Dubaihin. Siellä kuulutaan hanskaavan nämä vanhushoitohommat meitä paremmin. Oppi onkin tänne varmasti tarpeen, kun vanhusten osuus porukasta yhä kasvaa. Turvallinen tieto on ainakin se, etteivät Dubain öljysheikeiltä ensimmäisenä rahat lopu!

Entisenä putkimiehenä näenkin jo unia siitä, että eloni loppuvuodet saattavat kulua öljypumppujen tiivisteitä ja putkiliitoksia korjatessa. Kamelinkarvanahkainen teltta on mainio kämppä. Emännälle saattaisi löytyä vanhuuden askare saman, vielä elossa olevan eläimen harjaajana. Kun siitä jo ennakkoon puhuin, tämä tuumi: Tokkopa tuo jo ennen opittua lehmänsukimista kummempaa lienee!

Moni asia riippuu siitä, kuinka neuvottelut Dubain matkalla sujuvat. Parhaimmillaan Joensuun kentälle saattaa pyyhältää puolenkymmentä jumbojettiä, joihin kaikki Keski-Karjalan vanhukset kärrätään. Se olisi hyvä kilpailutuksen tulos, vaikka uusi vanhainkoto Arppentiellä jäisikin tyhjilleen. Itseä varten katselin toiveikkaana karttaa: Siellä näkyi pumppumestarille löytyvän hommia, ainakin Persianlahden rannoilta. Ykköspaikkoina rankkasin Dubain lisäksi Abu Dhabin. Arabiemiireissä koruostoilla käynyt tuttava rouva kertoi molemmissa olevan pumppua ja putkea riesaksi asti!

Kiteetä lennetään maailmankartalle

Siinähän noita ois, monenlaista lennintä: minkä heistä allensa ottaisi, kun ihan Jaappaniin ois
lähettävä?


Kevättä kohtihan tässä mennään, päivä jatkuu ja aurinkokin on kuulemma nähty! Talousnäkymät on huonot, pitää ihan käydä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja. Alkuun vaikka sitä, kun Kiteetä oikein kunnolla yritettiin viedä maailmankartalle, entistä paremmin näkymään! Onnistuttiinko siinä? Katsotaanpa yhdessä!

Nykyisissä oloissa tuskin rakennettaisiin Kiteelle lentokenttää tai suurta mäkikeskusta teräsrakenteisine torneineen. Se tapahtui 80- ja 90- lukujen paremmissa suhdanteissa. Mutta olivatko ratkaisut vääriä, ehkä peräti kerskarakentamista? Siihen kysymykseen olen muutaman kerran näilläkin lumilla palannut.

Mietteen tulema on ollut, että molemmat sittenkin paransivat Keski-Karjalan niinsanottua infraa merkittävällä tavalla: Kumpaakin investointia leimaa se, että niiden jatkuvat ylläpitokustannukset ovat pieniä ja toiminnot monilta osiltaan harrastajavoimin ylläpidettyjä.

Jos häntä vaikka tuolla hurauttaisi, ainakin pellit näkyy olevan hyvässä mualissa, eikä nuita siipiä näytä enemmälti hitsaillun!?

Kiteen lentokentälle uskottiin auvoisimmissa mietteissä 1980-luvun lopulla tulevan jopa säännöllistä reittilentoliikennettä. Toisin on käynyt, pääasiallinen käyttäjäkunta on harrasteilmailijat. Kiteen lentokentästä on kehittynyt suosittu koulutuspaikka, hyvä puoli on se, että muuta lentoliikennettä kentällä ei ole. Purje- ja moottorilentokoulutusta pienkoneille on täällä järjestetty säännöllisesti yli kymmenen vuotta.

Lisäksi kenttäalue on monien suurten harrastajatapahtumien oivallinen ympäristö. Nyt kun hanke lentokentän ympäristön monipuolisesta toimintakeskuksesta on vireillä, lentokentän olemassaolo korostuu entisestään. Päätelmä on siis: investoinnilla on ollut myönteisiä vaikutuksia, tosin toimintasuunnilla joita ei rakennusvaiheessa osattu ennakoida!

Siinä sitä körötellään, alla näkyy olevan suurta venäjänmuata. Turpiinit ryystää ilimoo ja vauhti on meleko hirviitä!

Mielenkiintoinen havainto monelle Kaukoidän matkaajalle on ollut Kiteen nimen näkyminen Finnairin kaluston näytöillä. Japanista ja Kiinastakin palaavilla lennoilla näkyy Pietarin porteille asti Suomea esittävällä kartanosalla tehosteympyröity paikannimi: Kitee!

Matkustamohenkilökunta tiesi kertoa, että se on ilmatietä mitaten lähin suomalainen paikkakunta, jonne hätätilanteessa olisi teoreettinen mahdollisuus tehdä pakkolasku. Isolla koneella ja loppumatkasta, kun polttoainemäärä on pieni, tarjolla olevat vajaa kaksi kilometriä kiitorataa sorajatkoineen saattaisi olla riittävä jarrutusmatka. Myös lentoonpääsy vajain säiliöin ja ilman matkustajia on teoreettiseti mahdollinen, kysyjää valistettiin. Toivottavasti onnettomuustilannetta ei koskaan tule, mutta Kitee näkyy "maailmankartalla", ja se on hyvä asia!

Tässä ollaan jo paluumatkalla. Justiinsa alla on kaupunti nimeltää Syktyvkar. Ja Kiteen nimi mäjöttää näytöllä. Taitaa nuo ratissa olevat kapteenit tietee mihin tässä oikiisti lopulta ollaan mänössä!

Lentokuvat on siitä, kun Osakassa oltiin vieraana isossa virmassa. Illanvietossa piti esittee ohjelmoo. Karaokemuassa ollaan, mutta lauluna on ikivanha italialainen kipale: Oi jos oisit kaunokukka tuossa polun varrella!

Lieksan mies Matti Lyytinen on tässä kaverina ja lauloo hurrautettiin isäntiin rouville tujettona serenaati.

Loppuillasta laulettiin jo porukalla. Vasemmalla on Osakan yliopiston venäjänkielen professorina toimiva rouva, illan isännän puoliso. Myö ollaan Eino Tenhusen kanssa suomalaisia, muut kuvassaolevat henkilöt Japanista. Englanninkielellä yritetään lauluhommissa pärjätä!

Mussiikin tahtiin männään. Smooltolokkii huastellaan, nyt vennäänkielellä. Heleppuuhan tuo, kun rajanuapuri on yhteinen. Sentähen ei ou ihme, jos moskovanmurretta on tarttuna vuatteisiin. Vennäänproffa nauraa. Ihan varma en ollu siitä, ymmärsikö huastamani vitsin, vai hihitellöönkö armottoman huonolle iäntämiselleni suhuässissä!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Kiteen komea mäkikeskus on muovitettu ja kesänäkymä on kuin tilataideteos. Hyppyjä voi tehdä ympäri vuoden, eikä talvi- tai kesäluistossa ole eroa, sanovat mäkimiehet.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Leikinvarjoinen oheistarina meni ohi, tarkastellaanpa siis toista takavuosien investointia, kuinka sen kanssa on käynyt?!!

Hutsin urheilukeskuksen kokonaissuunnitelmaan kuuluivat alusta alkaen lähes kaikki siellä nykyisin olevat suorituspaikat ja palvelut, myös hyppyrimäet. Harrastevoimin ylläpidetty Karppalan mäkikeskus oli purettu ja lajin harrastajien käytössä oli vain Hutsiin tilapäiseksi tarkoitettu 35-metriset hypyt mahdollistava "puutornimäki". Kunnallisessa päätännässä mäkien toteuttamista siirrettiin useina vuosina taloussyistä, vaikka suunnitelmat olivat valmiit.

Tilanteesta aiheutui vahinkoa siinä mielessä, että kun oivallisia suorituspaikkoja ei ollut, ennen Kiteellä hyvin suosittu urheilulaji pääsi hiipumaan liikaa.

Kiteen ensimmäiset "kunnalliset" hyppyrit jäivät vajaakäytölle pitkäksi aikaa. KiU:n mäkijaostokin oli joutunut "breshneviläiseen" tilaan, kun toiminnan haastetta sille ei ollut. Mäet olivat hienot, mutta toiminnan osalta oltiin muutaman aktiivisen harrastajan varassa. Eräät olivat itse hyppääjinä, mutta joukossa myös isiä, jotka halusivat tarjota pojilleen mahdollisuuden hyvään harrastukseen. Lehtiä ja tilastoja selaillessa löytyy näyttöä siitä, että pienestä joukosta kasvoi 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkuvuosista eteenpäinkin menestyjiä. Sitä todistavat useat kiteeläiset mäkilajin piirimestaruudet ja menestyminen valtakunnan tasollakin.

Teräksiset mäet istuvat ihmeen hyvin maisemaan Hutsin luonnossa. Isot puut ympärillä pienentävät korkeuserojen aiheuttamaa kontrastia, joten tornikaan ei näytä torahampaalta.

Muualta, lähinnä lajin harrastaja- ja tukijoukosta löytyviä panoksia on tarvittu, vaikka nykyiset mäet ovatkin kaupungin omistuksessa. Pientä kehittelyä kulkuteissä ja muissa apurakenteissa on tehtykin osaksi talkoin, joten vain tarvikekustannukset ovat langenneet kaupungin piikkiin. Ajanoloon kaikkiin Hutsin viiteen hyppyriin, alkaen pienimmästä 9-metrisestä, on saatu tehtyä muovitus. Hypyt onnistuvat nyt vaikka ympäri vuoden, kun kesäisen luiston kerrotaan muovilla olevan talvikelin veroinen

Viimeisimpiin parannuksiin kuuluu vaijerihissi alarinteen pohjalta tornien tasolle. Se antaa laatua kiteeläismäkiin, vaikka torneihin kiivetäänkin portaita myöten. Hutsin uudet mäet otettiin virallisesti käyttöön talvella 1985. Paikalla olivat nimimiehet, uransa vahvassa vaiheessa oleva Matti Nykänen ja toinen aikansa ykkösketjuun kuulunut Toni Nieminen. Molemmat kiittelivät Kiteen mäkeä.

Se urheilulaitoskokonaisuus, jota Hutsin alue edustaa, kuuluu Suomen parhaisiin toteutuksiin: Sijainti on keskustan välittömässä tuntumassa ja pinnanmuodostus laduilla on verrattoman hyvä. Jäähalli, jonka rakentamisessa takana olivat rohkeat lajinharrastajat ja muut tukijat, istuu kokonaisuuteen mainiosti. Siirtonurmiviheriö urheilukentän juoksuratojen ja muiden suorituspaikkojen keskellä mahdollistaa jalkapallon harrastamisen kansallisen tason olosuhteissa. Kaikken kruununa on urheilutalo-uimahallikiinteistö monine toiminta- ja virkistysmahdollisuuksineen.

Tuliko tuossa yllä sanottua liian monta myönteistä sanaa ja asiaa? Sitä meistä jokainen voi miettiä. Varmaa on, että jatkossa oman urheilukeskuksemme arvo edelleen nousee. Se nousee erityisesti muualta tulevien silmissä. Kitee on erinomainen paikka perheille, jotka etsivät suuntaa lastensa urheiluloman kohteelle. Pieni, kodikas kaupunki, jossa on paljon muitakin kuin hiihtokeskuspalveluita, tulee todennäköisesti jatkossa entistä suositummaksi, aina ulkomaita myöten!

Kiteellä on nousemassa kaksi mäkimieslupausta 1994-1996 syntyneiden poikien sarjassa. Monet tietävät nimetkin: Marcus Torni ja Antti Aalto. Heitä nuorempien junioreitten joukossa on parikymmentä poikaa, näiden hyvää harrastusta tukevine vanhempineen. Sieltä nousee 1950-luvulta alkaneen ja 1970-luvulle jatkuneen kiteeläisen mäkikunnian jatko. Siihen pitää nyt uskoa, merkit ovat hyvät!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lopputulemana ajattelen näin: Ei ollut turha investointi se, että Kiteen kunnanvaltuustossa lopulta tehtiin päätös mäkienkin rakentamisesta!

Joopa joo! Siinähän sitä olikin litaniaa kiteeläisestä lentämisestä: Lähti alkuun Tolosenmäen lentokentästä ja sujahti Hutsin hyppyrimäkiin!

Matkaan taas, kunhan joskus tulee elokuu!

Havukaisten sukuseuran muistomerkki paljastettiin Kiteenlahden Havukkalanmäelle heinäkuussa 2005. Samalle paikalle oli 1600-luvulla asettunut asumaan ensimmäinen Kiteelle tullut Havukais-suvun edustaja.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Sukuseurojen Kesämatka merelliseen Baltiaan, nyt kohteina ovat Pärnu ja Riika. Aika: ke- su 10 -14.8.2011. Matkanjärjestäjä on Pohjolan Matka


Viime kesänä Matikaisten sukukokouksessa herätettiin ajatus kiteeläisläislähtöisten sukujen yhteisestä matkasta. Sillä perusteella nyt tarjotaan matkaa Baltian kahteen viehättävään kaupunkiin, Pärnuun ja Riikaan. Lähtö Joensuusta on 10.8. klo 10.00 jatkuen Kitee-Lpr-Utti-Hki, jossa n. klo 17.30. Matkaan voi liittyä reitin varreltakin ja lähemmät ohjeet siitä annetaan matkan laskutuksen yhteydessä. Laiva lähtee satamasta klo 18.30. Yöpyminen on laivalla (Baltic Princess) ja matkan kolme muuta yöpymistä ovat Pärnussa kylpylähotelli Viikingissä. Pärnusta käsin tehdään pe.12.8. yhden päivän matka Riikaan. Opastettua perilläoloaikaa siellä on noin viisi tuntia, joka riittää hyvän yleiskuvan saamiseen vanhasta hansakaupungista sen tärkeimpine nähtävyyksineen. Myös Pärnussa on opastettua ohjelmaa ja tilaisuus ryhmän yhteiseen illanviettoon esim. lauantai-iltana. Aikataulu on tehty tarkoituksella väljäksi ja ostoksia voi tehdä vielä paluumatkallakin sunnuntaina Tallinnassa. Merimatka Tall-Hki tehdään Tallink Star-aluksella su.14.8. 17.30- 19.30, jonka jälkeen bussimatka kotipaikkakunnille. Matkan hinta, jos 40 lähtijää, on 245,- € (miinus sukuseuran ”kesto”-jäsenen saama tuki 40,- e.), kahden hengen huoneissa. Hintaan sisältyy aamiainen. Mahdollisesta puolihoidosta (lounas tai päivällinen) lisämaksu on 8 euroa/vrk. Havukaisten sukuseura siis tukee tätäkin matkaa 40 €/henkilö. Edellytyksenä on maksettu jäsenyys ainakin vuosilta 2009 ja 2010. Muilta lähtijöiltä laskutetaan perushinta. Alustavia varauksia pyydetään 31.3.2011 mennessä. Syynä ovat yleiset aikataulut hotelli- ja laivapaikkojen sitovassa varaamisessa. Paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä, joten varaukset kannattaa tehdä ajoissa.

Ottiatuota! Kannattaa laittaa merkkejä allakkaan!!

Kovia aikoja kohtiko Keski-Karjalassa?

Historian saatossa sanalla Keski-Karjala on ollut monenlaista käyttöä jo kauan ennen neljää viimeistä vuosikymmentä, joina olemme sitä saaneet omanamme pitää:
Ennen sotia Keski-Karjalaan laskettiin kuuluvan kymmenkunta kuntaa, jotka kaikki jäivät luovutetulle alueelle. Niitä olivat Harlu, Jaakkima, Kurkijoki, Lahdenpohja, Lumivaara, Ruskeala, Sortavala, Sortavalan maalaiskunta, Valamon saari ja Uukuniemi.

Neuvostoliitossa Keski-Karjalana taas pidettiin Aunuksen-Karjalan pohjoista osaa. 1960-luvulla nimi haluttiin omia Parikkalan korkeudella Suomen puolelle jääneellä alueella. Olipa yksi Keski-Karjalan filiaali Tuupovaarassakin, kun sinne Kiteen Säästöpankin toimesta rakennettiin uusi pankkitalo vuonna 1962. Seinässä komeili uljaasti: Keski-Karjalan Säästöpankki!

Mutta se oli sitä aikaa. Nyt sitten on vaarana se, että seutukuntanimenä tunnettu Keski-Karjala huiskahtaa ennen pitkää historian romukoppaan. Mutta muistellaan menneitä sitä odoteltaessa:

Karttaa kun katsoo, ei heti huomaa kuinka paljon vahvaa tahtoa löytyy Joensuu - Sortavala - Savonlinna -kolmion sisältä! Sitä tahtoa tarvittiin ainakin silloin, kun Keski-Karjalalle taisteltiin seutukunta-statusta 1960-luvun loppuvuosista 1970-luvun puoleen väliin asti.

Pohjois-Karjalan nuori lääni oli eturivissä, kun aluesuunnittelu suomalaisessa periferiassa lähti liikkeelle. Pohjois-Karjalan seutusuunnitelma valmistui painoasuiseksi kirjaseksi vuonna 1967. Siinä hahmoteltiin maakuntaan kuusi kehittämis- ja tarkastelualuetta, joista eteläisin oli nimetty Kiteen seutukunnaksi. Uhkaavaksi koettu nimi kokosi alueelle yhteisen tahdon, jonka voimalla se saatiin vuosien kamppailun tuloksena muutettua nykyiseen muotoonsa. Lopullinen vahvistus alueen nimeen tuli viimeistään silloin, kun uuden kansanterveyslain vaatimassa järjestelyssä muodostettiin Keski-Karjalan kansanterveystyön kuntainliitto.

1970-lukua voidaan pitää menestystarinana koko Keski-Karjalaa ajatellen. Teollisuutta syntyi paljon Kiteelle ja Kesälahdellekin. Se pysäytti muuttoliikkeen ja toi kasvavat verotulot kuntien kassoihin. Valtionhallinnon omiakin rakenteita laajennettiin ja virkoja sekä toimia voitiin perustaa kuntiin korkeitten valtionosuuksien turvin. Hallintomiehet, jossa joukossa itsekin olin mukana, olivat tyytyväisiä.

Perin inhimillistä on, että osa menestymisen tuloksista kirjautuu aina hallintomiesten ja -naisten osaamisen piikkiin! Mutta ehdoton totuus on se, että todellista johtajuutta ja sen arvostamista Keski-Karjalassa niihin aikoihin oli, eikä muukaan päättäjäjoukko ollut vain perässähiihtäviä joo-miehiä!

Ajat ovat muuttuneet ja kuntapäättäjien haivenet harvenevat niukkuuden jakamisen vaikeutta pohtiessa. Keski-Karjalassa jyllää silti isäntämieli, eikä samansuuntaista näkemystä ainakaan alueen yhteisestä tulevaisuudesta näy löytyvän. Siksi olisi tarpeellista taas kerran vilkaista karttaa! Ympärillä olevat keskittymät, lähimpänä Joensuu, alkavat kohta tuntua turvantuojilta, eikä uhkilta, kuten näihin asti on ajateltu. Kuralla olevat neljä kuntataloutta eivät muodosta kovinkaan vahvaa talousmahtia, vaikka valtio Keski-Karjalan neloset saman kuntavaakunan alle pakottaisikin!

Mutta sitä ennen aluetta "sosialisoidaan" kapitalismin kansainvälisillä markkinoilla. Helli-liikelaitos on tosiasiassa jo karannut kuntapäättäjien hanskasta. Valtuustot ovat voimattomina äimisteleviä kumileimasimia, joutuessaan jälkikäteen hyväksymään menossa syntyneet kustannusylitykset. Peruskunnan käsissä olevina valta ja vastuu olisivat voineet toteutua tavalla, jota demokratialla alkuaan tavoiteltiin.

Ei ole Helliin palkattujen ihmisten syytä, että he ovat tunnetun Peterin periaatteen mukaisesti kohonneet organisaatiossa pätemättömyyden tasolleen. On kohtuutonta vaatia, että kolme -neljä naista ( tai miestä ) omaisivat sellaisen pätevyyden ja asiantuntemuksen, kuin neljän kunnan valtuustot, hallitukset ja virkamiehet yhteensä. Kuitenkin, nyt vain muutaman henkilön peukalon alla on kaksi kolmasosaa Hellin osakaskuntien budjetista!

Ihmettä on, että muualta tullut toimija onnistuu tulemaan tänne kuin pystymetsään: Pistää viikonlopun aikana maantasalle entisen vanhainkodin, sen jälkeen rakentaa tänne uudet kiinteistöt ja kertoo tuottavansa jopa entistä paremmat palvelut kohtuuhintaan. Sen lisäksi yritys tulee vielä jakamaan osaketuottoina hyvät rahat pitkin Eurooppaa ja etemmäksikin! Ja kaikki niistä samoista lähteistä, jotka periaatteessa olivat käytettävissä paikallisille osaajille. Silloin osa tuloksista olisi vielä jäänyt tätä yhteistä Keski-Karjalaa vaurastuttamaan!

Ne ihmiset, jotka täällä katselevat maailmaa vielä 2020-luvulla, tulevat luultavasti ihmettelemään niitä tuulia, jotka Keski-Karjalan seutukunnan neljässä uljaassa kunnassa puhaltelivat noin vuonna 2010!

Joulun tunnelmia Pajapellon nurkassa

Huomenna on aatonaatto, tänään keskiviikkona 22. joulukuuta lasketaan: vielä kaksi yötä jouluun! Perheenäiti saattaa kokea joulun kiireet jopa ahdistavana haasteena. Sukua voi olla tulossa vieraiksi ja emännästä tuntuu joskus, että taas sitä oikein suvun voimalla mitataan kuinka onnistun leipurin ja pitokokin taidoissa! Joulu on ennen kaikkea lasten juhla. Siihen panostetaan yhä paljon ja tutkimuksillakin on todistettu, ettei tarina joulupukista ei aiheuta lapselle elinikäistä traumaa, vaikka jo viimeistään ensimmäisenä kouluvuotena se osoittautuukin kauniiksi saduksi. Onneksi lahjat ja muu jouluun liittyvä lämpö ja onnellinen yhdessäolo on silti täyttä totta!

Lapsia on nykyään kylissä paljon entisaikoja vähemmän. Suurin syy siihen on maaseudun tyhjeneminen asukkaista, kaikille ei enää riitä "tulinaapuria", taloa jonka ikkunoista aikaisemmin pilkahteli valoa pimeinä vuodenaikoina. Erakoitumista harventuneen asutuksen ei tarvitse merkitä. Liikkuminen on on helpottunut ja yhteydet ihmisten välillä toimivat jokaisen omassa taskussa olevilla apuneuvoilla.

Kaikesta huolimatta, paljon on joulu muuttunut niidenkin vuosikymmenten kuluessa, jotka ovat muistoissa vaikkapa sillä sukupolvella, jota itse edustan. Sotavuosien jälkeen tyydyttiin vähään. Ostokortilla olevat elintarvikkeet eivät sisältäneet ylellisyyksiä. Juhlalta tuntui jo se, kun joulupöytään ilmestyi taas riisipuuro ja rusinasoppa. Maalaistaloissa siihenkin aikaan riitti pöytään pantavaa. Porsas kasvoi karsinassa, pellolta ja puutarhasta kertyi talvenvaraa ja joulupöydän purtavaa sukulaisillekin annettavaksi. Lopulta tullut rauhanaika oli arvo sinänsä ja se hyvä asia oli ihmisten mielissä muulloinkin kuin joulun aikaan.

Ennen oli ennen, nyt on nyt! Mutta joulun mietteissä liitän tarinaan taas muutaman kuvan. Ne ovat tosin osaksi vain oman perheen piiristä, mutta saattavat osaltaan johdattaa ajatuksia katselijansa omiin jouluihin. Joulun tunnelma on osa omaa ja yhteistä kansallisomaisuuttamme. Sitä joka yhteisessä muistamisten, joulukorttien ja -lahjojen jaossa vain entisestäänkin lisääntyy. Joulumieli jalostaa meistä ainakin muutamaksi hetkeksi tavallista arkista itseämme parempia ihmisiä!

Joulunaika saa ihmiset kirkkotielle. Kauneimmissa joululauluissa sunnuntaina 19.12. kivikirkko oli ääriään myöten täynnä. Jouluaaton hartaus ja perinteinen joulukirkko joulupäivän aamuna saavat niin ikään liikkeelle suuren joukon ihmisiä. Armon vuonna 2010 Kiteen jyhkeä kivikirkko on koristautunut pakkasen pukemaan juhla-asuun.

Pajapellon nurkalla olevaan punaiseen mökkiin on tulossa sen kuudestoista joulu. Sitä ennen perheen joulua vietettiin tien toisella puolella olevassa talossa alkaen vuodesta 1971. Edellinen, vanha iso puutalo miltei tiessä kiinni, oli alkuaan rakennettu joskus 1800-ja 1900-lukujen vaihteessa. Se oli oman sukupolveni lasten syntymäpaikka perheessä ja viihtyisä koti aina uuden talon valmistumiseen asti, hyvin monina jouluinakin.

Jouluateria on juhlallinen aattoillan hetki. Meillä se syötiin pukkia odotellessa, "kun pukilla oli aattona paljon menemistä". Siksi valkoparta ennätti Kankaalaan useimmiten vasta loppuillasta.

Muutaman vuoden takaa olevassa kuvassa ollaan joulunajan kahveilla. 70-vuotiaan isännän seurana vieressä on oma tytär. Sisar on seuraavana ja miniä ikkunan vieressä jää miltei täysin hänen taakseen.

Perinteet ovat tärkeä osa meidän suomalaisten yhteisessä joulunvietossa. Tältä paikalta on luettu jouluevankeliumia jokaisena jouluna talon valmistumisesta 1971 lähtien. Nyt tehtävässä oli jo kolmas sukupolvi. Kuva on jouluaatosta 2009.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Lopuksi!

Haluan toivottaa kaikille blogiani lukeneille ja siitä palautettakin antaneille lukuisille ystäville Hyvää ja Rauhallista Joulua sekä Onnellista Uutta Vuotta!

Viime talvena kaivoin vanhoista kätköistä kokoelman lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana kirjoittamiani runoja. Muutamat toivoivat kommenteissaan, että julkaisisin niitä tällä areenalla enemmänkin. Nyt etsin esille jälleen yhden, joulun alla 1955 kirjoittamani ja maakuntalehdessä julkaistun joulurunon. Kun sen lukee, on hyvä muistaa sen olevan kirjoitettu 15-vuotiaan maalaispojan elämänkokemuksella, pojan joka kasvoi hyvin vahvasti perinteisten arvojen maailmassa!

Joulun sanoma

Kun illan tullessa hämyyn vienoon
nyt koko maisema taasen käy,
niin rauha ihmeinen peittää tienoon,
ei enää kiirettä missään näy.

Taas jälleen on suuren juhlan aatto
ja metsä oottaen humisee,
saa mieleen muistojen kaunis saatto
kun joulun kellot taas kumisee.

Ne ihmismielen niin tyyneks´ saavat
nuo joulun kellot, kun kajahtaa,
pois unhoon jäävät jo arjen haavat
ja suurta kuunnellaan sanomaa:

”On tänään syntynyt Seimen Lapsi,
Hän sinut synneistäs vapahtaa!”
Nyt kiittää nuori ja harmaahapsi,
kun Herra lapsiaan armahtaa.

Näin Joulun Sanoma jälleen kerran
taas meidän mielemme hiljentää.
Se kertoin tulosta Joulun Herran
nyt kaikki rauhassa yhdistää.

Olkoon tuo vanha runo tervehdyksenä Pajapellon nurkasta nyt, hyvänä jouluna 2010!

Kankaalan Pekka.

Talvipäivän kuuraa ja "sinisiä" hetkiä

Talven lyhimmät päivät ovat valon juhlan, joulun tienoilla. Pilvisen taivaan alla valoa on vähän, miltei vain muutama "sininen hetki" kahden hämärän ja pimeän välissä. Silloin kun aurinko pilkahtaa esiin, kultautuvat lumiset pellot, järvenselät ja puut uskomattoman kauniiseen lumikristallin hohtoon. Sellaista kauneutta löytyi lähipiiristä, kun kamera oli mukana kuntolenkillä pistäytyessä. Kiteeläiset tutut maisemat näyttäytyvät loisteliaassa talvisessa asussaan näissä muutamissa blogiin tallennetuissa otoksissa. Joten, olkaapa hyvät!

Monien kiteeläisten kylien asukkaiden matka kirkonkylään kulki vanhaa "Sortavalan tietä" pitkin, Selkuen harjua myöten ja alkuaan pahaisena polkuna, ainakin viitisensataa vuotta. Tämä maisema, jossa näkyy entinen Juho Pietarisen pihapiiri rakennuksineen, on sekin hyvin vanhaa perua. On arvokasta, että jälkipolvet ovat säilyttäneet rakennuskannan alkuperäisen eheänä. "Uusi aika" uusine rakentamisen tyyleineen ei ole rikkonut kokonaisuutta. Pietarisen pihapiiri järven rannalla on eräs arvokas, vuodenaikojen mukaan väreiltään vaihteleva maisemataulu kiteeläisessä asuinympäristössä

Muutaman sadan metrin matkan päässä sauhuaa nykyaika tehokkaine uuden tekniikan laitteineen. Selkuen teollisuusalueen uusin rakennus on tämä äsken käyttöön otettu lämpökeskus. Se korvaa jo nyt suuren rakennuskannan vanhat öljykattilat kotimaisella puuenergialla tuotetulla lämmöllä. Tulevaisuudessa yhä enemmän entisistä rivitalojenkin kattiloista jää kylmilleen, kun lämpöä syötetään uuden laitoksen suunnasta.

Kuuratalven rauha huokuu näkymästä, joka avautuu Selkuelta sen vanhimman omakotiasutuksen suuntaan. Taustalla näkyy Kiteenjärvi ja vielä kauempana häämöttää Potoskavaaran metsäisiä rinteitä.

Tämä kuva voisi olla vertauskuvallinen: kristityn vaellustie ylöspäin valoa ja kirkkautta kohti. Kirkon ympärillä on joulunaluspäivien kiirettä, autoja ja monenlaista hyörinää. Torni kohoaa ylväänä korkeutta kohti ikään kuin osoittaen, että on olemassa jotakin ylevämpää, sellaista joka nousee kaiken arkisen puuhan ja huolehtimisen yläpuolelle.

Hyypiinjärven rantamutkissa säilytettiin tietä uudistettaessa osa sen vierialueen vanhoista puista. Tämäkin tykkylumikuormaa kantava komea mänty on arvokkaampi maisemallisesti, kuin siitä mahdollisesti saatavan sahatavaran raaka-aineena!

Auringonlaskun kajo kultaa järventakaista metsänreunaa. Salmensillan sula taistelee pakkasta vastaan. Nyt on kylmää ja pimeää, mutta jälleen tulevan kevään huhtikuussa sula on jo paljon laajempi. Silloin siinä soutelevat taas joutsenet ja monet muut etelästä palaavat muuttolinnut.

Aurinko laskee Hyypiän taakse. Lähellä olevat koivunvarvut tuovat mieleen venäläisen Kronid Gogolevin taulut. Niissäkin näkymä avautuu usein kahta puolta etualalla olevien puitten lehvästön lomasta. Lauantai-ilta 18.12.2010.

Mökki pajapellon nurkalla odottaa sekin joulua. Posti on jo tuonut kymmenittäin joulukortteja. Vajaa viikko vielä on aikaa jouluaattoon, pieniin lahjakääröihin, joulusaunaan ja juhla-ateriaan. Yhä, vaikka ikää olisi paljonkin, joulu kohtaa meidät samalla tenhollaan, ihan niin kuin sillä lapsuudessakin oli. On se ihmeellistä, eikö vain!

Sanoja ja merkityksiä

Savusaunan portailla voi rauhoittua ja mietiskellä elämän kulkua. Pohtimista riittää, kun tuota ikää on siunaantunut "piisalle asti", kuten Päätalo sen sanoi. Mutta liekö tuo enemmälti lisää viisautta tuonut, tuskinpa vain!
Kuva on Kiteeltä.

Armoton julkisuus
Viime aikoina on ollut toistuvasti esillä se, että varsinkin julkisuuden henkilöiden intimiteettisuoja on perin huono. Enää ei riitä repostelun areenaksi niinsanottu keltainen lehdistö, kuoroon ovat liittyneet valtakunnan sanomalehtien ykkösketju, samoin kuin televisiokanavien ajankohtaisohjelmat. Säälintuntein tavallinen kansalainen joutuu seuraamaan tuota jatkuvaa hampaissaoloa. Otsikoiksi riittää julkkispolitiikon parinkymmenen vuoden takaiset opiskeluajan seurustelusuhteet tai pääministerin yöpyminen samassa hotellissa tunnetun kansanedustajan ja entisen ministerin kanssa viisitoista vuotta sitten. Onpahan aiheita mistä revitellä!

Miten tähän toimintakulttuuriin yleensäkin on tultu? Lainkäytön ylimmät tulkitsijat siunaavat käytännön sanomalla, että julkisissa tehtävissä toimivien yksityisyyden suoja on oikeutetusti normaalikansalaista alempi. Perustelu kuuluu: pitäähän äänestäjien tietää, millaisia edusmiehiä tai naisia meillä ylimpinä päättäjinä on!

Jo ennen sotia maanteillä liikkuneissa linjureissa oli monenlaisia ohjekilpiä matkustajia varten. Eräs niistä kehoitti: Älkää häiritkö kuljettajaa! Kyytiläisinä oli sen ajan busseissa enintään muutama kymmen matkustajia. Valtakunnan pääministeriä voi verrata bussikuskiin, jonka luotsattavana on miljoonia "matkustajia". Työrauha olisi tarpeen, että kaikki henkinen kapasiteetti olisi täysimääräisenä käytössä, kun "kansan" edun kannalta tärkeitä päätöksiä on välttämättä tehtävä.

Nykyisessä politiikkojen työympäristössä paljon energiaa kuluu "koirien potkimiseen" jaloista. Ikävä kyllä, se on kaikkien veronmaksajien ja kansalaisten yhteinen vahinko. Sanotaan, että sana on monesti miekkaakin terävämpi. Sen teho saattaa yhdellä lyönnillä tuhoisasti sivaltaa suurtakin joukkoa. Mutta "läpinäkyvyyttä" pitää olla, se on eräs tämän päivän prinsiipeistä!

Itsesensuuria vai kielen kehittymistä?
Puhuttu ja kirjoitettu kieli, sen sisältämät piiloviestit, on asia, joka sekin on pohdituttanut blogistia: Lapsuusvuosina laulettiin hartaasti hengellistä laulua Musta Saara, tai toista, joka kertoi kuinka "kuuromykät, sokeat" ovat Jeesukselle yhtä rakkaita kuin me "terveet". Vähin äänin molemmat noista ovat rasistisina häipyneet laulukirjoista pois. Toinen esimerkki liittyy kielen merkityksen muuttumiseen: Äitienpäivälaulussa laulettiin: "lemmekkäitä laulujasi kehdollani laulelit". Sana "lemmekäs" on nykykielessä saanut toisen, epäilyttävältä kuulostavan sisällön. Ehkä siistä syystä samaa laulua onkin nykykirjoissa muokattu asuun: Rakkahasti laulujasi kehdollani laulelit.

Leimaaviksi koetuissa ilmaisuissa, kuten sana "naikkonen", on tainnut tapahtua samantapaista itsesensuuria. Enää ei lehdissä kirjoiteta 50-luvun uutisten tapaan: Juopotteluun osallistui kolmen miehen lisäksi pari naikkosta. Huh huh: eipä tätäkään enää todeksi uskoisi, mutta niin se silloin vain oli! Ensimmäiset feministit samoihin aikoihin toki nostivat asian esille perustellen: "Nykysuomen sanakirja määrittelee sana miekkonen tarkoittavan, onnenpoika. Jos siis sanaa naikkonen halutaan edelleen viljellä, senkin merkitystä pitää alkaa nykyisen mukaisen mielikuvan: ´epämääräinen nainen´ asemesta tulkita "miekkosen" naispuolisena synonyyminä." No tuosta asiasta ei enää tarvitse huolta kantaa, kun molemmat ilmaisut ovat ainakin tavallisesta lehti- ja puhekielestäkin miltei tyystin unohtuneet.

Kohta on unohtunut sekin, että taannoisen virsikirjauudistuksen tarvetta perusteltiin osaksi juuri kielen kehittymisen näkökulmasta. Suurin osa tehdyistä runomuodon sanakorjailuista tai niiden vaihtamisista oli toki perusteltuja. Tosin siinä menetettiin se ilo, jota ennen sotia, tai suuri osa pian niiden jälkeen syntyneistä kokivat, kun osasivat laulaa yleisimmät virret ulkoa. Kouluopetuksessa se oli niihin aikoihin tärkeä osa. Vielä nytkin uudistus joskus "tökkää" kiusallisesti ikäänkuin ilkkuen: ähäs, etpä tuotakaan osannut! Viimeinen kokemus on itsenäisyyspäivän sankarihautakäynniltä: tuttua virttä ulkomuistista laulaessa totesi useampaan kertaan sananvaihtoja, jotka ainakin siinä tunnelmassa tuntuivat täysin turhilta.

Eräs vieressä laulanut totesikin kirkkotarhasta ulos käveltäessä: Tuntui ihan siltä, että nämä nykyiset kaiken paremmin osaajat olisivat lähteneet maalaamaan arvokkaille taideteoksille uudenmallista partaa naamaan, tai muuttamaan pukuja nykymuotiin! Pakko oli tuohon myönnellä: Kyllä, siltä samalta itsestänikin on joskus tuntunut!