Kaikkea sitä kesäkuussa tapahtuu

Kuvakavalkadia alkukesästä. 

Suomen  suven alkuun on mahtunut muutama lyhyt hellejakso, mutta yleiskuvana on ollut kolea ja sateinen säätyyppi. Harvoin juhannusta on juhlittu niin kylmän ja sateisen sään vallitessa kuin tänä kesänä. Silti asiat ovat edenneet ja monia perinteisiä kesän tapahtumia on toteutunut. Kuten vaikkapa Pielisen ympäriajo, jossa olen ollut mukana kymmenkunta kertaa, alkaen vuodesta 2003.

 

 

 

Toukokuun loppupäivien kuva, jossa koristeomenapuu aloittelee kukintaansa. Muutamaa päivää myöhemmin loisto oli parhaimmillaan, mutta silloin vallinnut sadesää ei kuvien otolle ollut paras mahdollinen ajankohta.

 

Kesäkuu. Juhannuksen aikaan kukki puolukka ja mehiläiset pörräsivät ympärillä. Jos mustikkasato jääneekin tänä kesänä pieneksi, arvokkaalla puolukalla marjojen puutetta voi todennäköisesti poistaa. 

 

  Pielisen ympäriajon osallistujia taukopaikalla Lieksassa.

 

 

 Pitkälti yli sadan motoristin letka matkaa lopputaivalta, joka alkoi Kolinportin tauolta ja on suunnannut kohti lähtöpaikkanakin ollutta Kuoringan levähdyspaikkaa. Siellä on tiedossa makoisa lohikeitto.

Oma ajokki huilailee Nurmeksessa, joka on eräs noin kolmensadan kilometrin mittaisen ajon taukopaikka.

 

Tämän kierroksen vanhin kuljettaja oli ajelukaverini Martti Matikainen Kiteen Lohelasta. Nyt 76-vuotias mies on vuosien varrella  pokannut kyseisen pokaalin jo useamman kerran.

 

Kulttuuriantia Pohjanmaalla. Olimme kiteeläisporukalla matkalla, jonka pääkohde oli Kekkos-ooppera Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sitä ennen kävimme muun muassa Alahärmässä sijaitsevassa taiteilija Juhani Palmun ateljeekodissa. Seuraavissa kuvissa on tunnelmia sieltä. Kuvassa yllä on maalaus taiteilijan viimeisistä häistä. Maalarina oli tällä kertaa eräs Palmun oppilaista.

 

Ryhmämme jäseniä ateljeen pihamaalla.

 

 Yllä olevat otokset ovat taiteilijan teoksista. Alakuvassa näkyy myös eräs meitä varten katetuista kahvipöydistä, sillä pullakahvit kotitekoisine leivonnaisineen kuuluivat vierailuohjelmamme pakettiin.

 

Tunnettu Pohjanmaan mies Jorma Lillbacka myi viitisen vuotta sitten suuren FinnPower-konepajansa. Osan kaupassa saamistaan rahoista hän on sijoittanut mahtavaan huvipuistoon. Se tunnetaan nimellä Power Park ja aluetta täydennysrakennetaan edelleen.

 

Rakennusten tyyli ei ole meillä tyypillisintä arkkitehtuuria. Voisi kuvitella olevansa ulkomailla, ellei tietäisi, että Härmässä tässä ollaan.

 

Kahdessa ylläolevassa kuvassa näkyy osa huvipuiston monenlaisista laitteista. Kokonaisuus on niin suuri, että pakosta ymmärtää hankkeeseen sijoitetun henkisen panoksen lisäksi suuren määrän myös euroja.

Ilmajoella on pieni karkkipaja. Se kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin ja ryhmämme jäseniä on tässä tutustumassa kohteeseen.

Ilmajoen kotiseutumuseo on aivan ooppera-alueen vieressä. Ulkomuodoltaan kirkkoa muistuttavassa rakennuksessa on paljon kiinnostavaa näkemistä. Kuvassa on Wasastjerna-aatelissuvun käytössä olleet vaunut, jotka valmistettiin 1800-luvun lopulla. Matkoja tehtiin Pietariin asti. Sisustukset ovat kuin parhaassa "limusiinissa". Tilaa on neljälle- viidelle matkustajalle. Kuskin paikka sen sijaan on sään armoilla. Vetovoimana oli kolmen hevosen valjakko.

 

Kunniakirja kertoo Ilmajoen musiikkijuhlien pitkästä perinteestä. Vuonna 1921 siellä olivat paikkakunnan  ensimmäiset laulu-ja soittojuhlat. Paikallinen kuoro sai sarjassaan ensipalkinnon. Arvosteluraatikin oli varsin korkeatasoinen, sillä ensimmäisen allekirjoituksen kunniakirjaan on piirtänyt itse Oskar Merikanto.

 

 

Ilmajoen kunnanviraston yläkerrassa sijaitsevassa kahvikuppimuseossa on arviolta yli tuhat kuppiparia. Ne edustavat suomalaisen tuotannon kaikkia vuosikertoja. Monta omastakin astiakaapista tuttua kahvikuppimallia kokoelmasta löytyi.

Oli mukava tavata vuosikymmenten takaista luottamustoveria ajoilta, kun olimme yhdessä työskentelemässä SOKL:n hallituksessa Helsingissä 1980-luvun loppuvuosina. Kekkosoopperan väliajalla olimme kahvilla ja istahdimme samaan pöytään. Kaverini on Ilmajoen yläasteen rehtori Pentti Kivimäki. Tosin hän on täysin palvelleena jo eläkevuosillaan, mutta edelleen Ilmajoen musiikkijuhlien taustalla olevaa vankkaa toimijakaartia.

 

 Itse oopperaesitys vaatisi kokonaan oman tarinansa. Vaikuttava taide-elämys tuo Kyrönjoen rannassa nähty esitys oli, vaikka libreton tehnyt Lasse Lehtinen olikin siihen uittanut omia tulkintojaan. Se ei meitä  kaikkia miellyttänyt, mutta miehen asenteet ennalta tuntien annettiin toki anteeksi.

 

Uusin kuva on perjantailta 27.6.2014. Olimme Kiteen mieskuorona esiintymässä Karjalaiset laulujuhlat-tapahtuman avauskonsertissa Joensuun torilla. Otos on  tilanteesta, kun kuoron johtaja Hannu-Heikki Hakulinen kertoo laulajajoukostaan. Vielä parempaa oli tulossa, sillä konsertin juontanut professori Reijo Pajamo kertoi monin myönteisin sanoin historiallisen vanhasta kuorostamme. Hannu-Heikki sai juontajalta asiakseen selvittää Kiteen mieskuorossa voimallisesti vaikuttaneesta Hakulisten suvusta. Yleisö sai kuulla, että parhaimmillaan heitä oli mukana yhdeksän miestä, isiä poikineen. Olipa muutama Hakulisten vävykin mukana. Entinen sotilassoittaja Onni Hakulinen oli eräs musiikkisuvun edustaja ja johtikin kuoroa 1960-luvun alusta aina kesän 1975 konsertteihin.. 

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 

Muutamalla kuvalla muistellaan lopuksi kesänalun työpuuhia.
.

 



Järkälemäinen kantorykelmä istui todella tiukasti maassa.
 



 

 Naapuri-Kankaalassahan kaadoimme keväällä kolme suurta koivua pihapiiristä. Kolmoiskanto oli niin painava,  että tonnien painoisena se keikutteli pois siirrettäessä kummasti melkoisen suurta kaivuriakin.



                     



                 Kuvat ovat miltei edellä poistetun suurkannon paikalta. Tekeillä on rehuviljasiilo, jonka perustuksen raudoitus tuntuu ylimitoitetulta. 800 kiloa harjaterästä noin 25 neliömetrin suuruiseen pohjaan kovalle moreenimaalle on melkoinen määrä rautaa.

 

 Pohja on valettu ja muutaman viikon perästä paikalle odotellaan siilolle pystytysryhmää.

 

Työ on käynnissä, "käännetyssä järjestyksessä".  Ensin tehtiin katto ja sen alle lisätään kierros kierrokselta  uusia peltielementtejä. Timosen Antin kurottajalla pömpeliä nostetaan aina tarpeellinen määrä, että lisää seinää mahtuu valmiiksi kootun rakenteen alle. 

 

 
 

Työ on nyt loppusuoralla. Laitetoimittajan työryhmänä Virosta tulleet kolme miestä pystyttivät siilon yhden päivän aikana. Tahtia ei haitannut sekään, että sattui olemaan sunnuntai 15. päivä kesäkuuta.

 

 

Ukon omaa savottaa juhannuksenalusviikolla oli tämä Pajapellon nurkan mökin maalaaminen. Kun korkeutta harjalle on reilut kuusi metriä, tarvittiin tikapuita paremmat telineet. Tässä ne ovat pystytettyinä, kun ensinnä maalataan päätylaudoitukset ja räystäänalustat.

 

 

Työn "tiimellettä" emännän otoksena. Seuraava työvaihe on seinien maalaus. Siinä vaiheessa telineistä joutaa ainakin yksi ylin kerros pois.

 

 

Työ tekijäänsä kiittää. Puusta tehty rakennus vaatii paljon kunnossapitotyötä. Asunto on ollut pystyssä kaksi  vuosikymmentä ja siinä ajassa se ehditty maalata jo useaan kertaan. Juhannusaattona otettu kuva näyttää kertovan kaiken olevan jo valmiina. Tosiasiassa osittain talon ikkunavuorien ja valkoisten kaideosien maalaamista jäi vielä kuluneelle viikolle, joka alkoi juhannuksen jälkeen.

Vauhdikas alku kesälle

Suomen kesä tulee monin ilmein. Joskus lämpimät säät alkavat jo vapulta ja kesään siirrytään ikään kuin huomaamatta. Tämä vuosi on ollut monin tavoin poikkeuksellinen. Lunta oli talvikuukausina vähän, jos ollenkaan. Pellot olivat lumettomat ja miltei muokkauskuivat jo huhtikuun puolessa välissä. Jotkut kiireisimmät ehtivät viljan kylvöönkin vapun alla. Sitten tuli kylmä jakso. Toukokuun 6. päivän aamuna satoi lunta, jota esimerkiksi Kiteenlahdessa mitattiin 10 sentin kerros. Kylmää säätä jatkui viikon loppuun. Lauantaina 10.5. Pajapellon nurkalla ja tietenkin muuallakin ympäristössä aurinko sentään pilkahti näkyville ja sai lämpötilankin kohoamaan 16-17 celsiusasteen tienoille. Kahveilla pistäytyneiden ei tarvinnut siten ihan talvisessa kelissä liikkua.

 

Alkukuvaksi sopii tämä amppelikukka, miljoonakello. Kolme väriä kertoo, että kukkapensaita on ainakin sama määrä.



 

Kahvipöytä on katettu ja vieraita odotellaan. Pajapellonnurkka 10.5.2014.

 

Ensinnä nostettiin isäpapan malja vanhan pariskunnan, oman pojan sekä miniän kanssa. Päivä on vasta alkamassa.

 

Kuoroveljien lähetystöä on tervehtimiskuvassa.

Tässä otoksessa kuoron väkeä on jo enemmän. Vasemmalta alkaen laulajista on mukana Reino Toropainen, kuoron johtaja Hannu-Heikki Hakulinen, sitten Martti Tiainen, Yrjö Timonen, Sulo Tapanen ja hänen Sirkka-puolisonsa.

Torstaina 15.5.oli kylmä sadepäivä. Silver Wing-miehenä meinasi iskeä taas motskarikuume. Piti ajaa satakunta kilometriä paikanpäälle katsomaan. Hieno ajokki tuostakin pienellä fiksailemisella syntyisi, mutta ei taida papparaisella enää uskallus riittää. Silti mukavaa sadeillan ajankulua oli tarinoida omistajan kanssa "molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä". 
 

 

MC-Kiteen porukkaa kerholla. Lähtövalmistelut kevätajoon ovat käynnissä. Pian täräytetään koneet käyntiin ja motoristijoukko lähtee avaamaan uutta ajokauttaan.

 

MC-Kiteen 30-vuotistapahtumiin kuului tämä jo perinteinen kevätajo. Lauantaina 24.5. torilla oli noin 60 ajokkia. Juhlan kunniaksi kerho tarjosi kahvit myös paikalla olleelle yleisölle.

                                                           

                Oma ajopelikin oli joukossa mukana. Nyt tallissa on enää tämä yksi kaksipyöräinen. Luultavasti näinkin pärjää. Jos vaikka ikään vedoten voisi perustella luopumisen opettelua?

            

 

Toukokuun kuudes päivä valkeni lumipyryisenä. Näkymä oli kuin joskus marraskuun lopulta. Se tuntui sitäkin suuremmalta ihmeeltä, kun täysin lumetonta aikaa oli takana miltei täysi kuukausi. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta 19.5. hyvin lämpimänä alkaneeseen viikkoon asti päivät olivat joko sateisia tai muuten hyvin koleita.

Räjähtäväksi lähdöksi voisi sanoa kaikkea kasvuston kehittymistä tänä keväänä, kun lämpöaalto lopulta saavutti Karjalan kunnaat. Lehti tuli puihin parissa päivässä ja nurmet pyyhälsivät ennennäkemättömään kasvuun. Muun toukotyön osana olen kylvänyt kauraakin 1950-luvun alkuvuosista lähtien, kaikkiaan yli kuutenakymmenenä keväänä. Vanha sääntö on näihin asti pitänyt: kaura tarvitsee orastuakseen aikaa 7-10 päivää. Turvemaitten mullokset ovat hitaasti lämpiävinä kivennäismaita jäljessä ja siellä orastumiseen tarvitaan aikaa yleensä reilu viikko. Nyt saatiin uusi mittapuu. Maassa oli sopivasti kosteutta ja muheva multakin lämmin. Maanantaina 19.5. suopellolle kylvetyt kaurat olivat oraalla jo lauantaina 24.5. Siis viidessä päivässä! Mahtaneeko tämä sukupolvi moista ihmettä toista kertaa nähdä. Mutta mitenkä tässä ennustajalle mahtaa käydä - kun on nuo ilmastonmuutokset sun muut kommervenkit? 

 

Naapurin puutarhassa kukkii tämä uskomattoman komea omenapuu. Läpimittaa oksistolla saattaa olla lähes kymmenen metriä. Jos jokaisesta kukasta kehittyisi omena, niitä saattaisi kertyä useitten satojen kilojen määrä. Tukien asentajille on syksyllä puuhaa tiedossa. 

 Kesän ensimmäinen sato on korjuukypsää. Raparperipiirakat ja -kiisselit ovat parhaimmillaan alkuviikkojen sadosta. Merkitystä on silläkin, ettei puutarhassa vielä tähän aikaan ole "kilpailevaa tarjontaa".

 

 

Pajapellon ukko on juhlansa juhlinut. Muistot ovat kuihtumattomia, vaikka ystävien tuomat kukat ovat  viikkojen kuluessa jo lakastuneet. Yksi kimppu on kaunistanut kaksi viikkoa kesämökin pöytää. Yhä sen kukat ovat miltei kuin juuri pöydälle nostetut. Lieneekö niiden ojentajalla ollut mukana, kuten ennen sanottiin, "rakkautta ja substraalia"!

Tabe Slioor muistoissamme

Tervavaaran Matti ja "pallestettinainen"
 

Persialaisen isän ja suomalaisen äidin nuorimmaksi vuonna 1926 syntynyt Tabe Slioor oli maailmanlaajuisesti tunnetuin suomalainen daami 1950-60-luvuilla. Sanotaan, että jopa Miss Universumiksi  vuonna 1952 valittu Armi Kuusela jäi hänen rinnallaan varjoon. Uransa eräässä vaiheessa hän kävi muutaman kerran myös Kiteellä. Tässä tarinassa palataan niihin aikoihin.

 

 Yksi Tervavaaran käynti voidaan sitoa tarkasti ajankohtaansa. Slioorin Onni Turusen Hilda-vaimolle antamassa kuvassa on omistus: Hilda Turuselle Tabe Slioor 15/4 -64. Kuva on otettu hänen Helsingin kodissaan.

Kansainvälistä glamouria - Tabe Slioor oli tunnustettu kaunotar

Tabe Slioorin elämä on uskomaton tuhkimotarina, joka vei hänet äärimmäisessä köyhyydessä  tyttökotiin ja lopulta monien vaiheitten kautta maailman hienoimpiin seurapiireihin. Uran alkuvaiheessa itse UKK avitti häntä järjestämällä suuren määrän Ranskan frangeina annettua valuuttaa Suomen Pankista, vaikka 1950-luvun taitteessa elettiin lähes pahinta pula-aikaa. Rahat kuluivat Pariisissa käytyyn mannekiinikouluun. Siitä alkaen Taben kerrotaan kuuluneen "Urkin" läheisiin ystäviin. Kohusuhde Helsingin kaupunginjohtaja Erik von Frenckellin kanssa kesti vuosia. Eräs ystävistä oli naapurimaa-Ruotsin prinssi Bertil.

Brysselin maailmannäyttelyssä 1958 Slioor tutustui Englannin prinsessa Margaretiin. Prinsessan kunniaksi järjestetyssä juhlagaalassa Tabe ja Margaret soittivat yhdessä nelikätisesti pianoa. Tuosta tapaamisesta alkaen kerrotaan syntyneen pysyvää yhteydenpitoa. Myöhemmällä urallaan Slioor vaikutti Yhdysvalloissa ja kansainvälinen tunnettuus lisääntyi yhä. San Franciscossa hän tutustui jenkkien filmi- ja musiikkitaivaan tähtiin, ja poliitikoista jopa  Ronald Reaganiin sekä senaattori Robert Kennedyyn. Jo kahden kesken sovittu syvempi tutustuminen Kennedyyn jäi toteutumatta, sillä mies joutui salamurhaajan kohteeksi tapaamisillan myöhempinä tunteina.

Juuan nimismies oli eräs aviomiehistä - ja tyyliä daamilta löytyi

Juuan nimismies Kalevi Nietosvaara oli Tabe Slioorin aviomies  vuosina 1960-62. Liitto päättyi riitaisiin oikeudenkäynteihin omaisuuden osituksesta. Tabe osasi käsitellä miehiä ja näin muutti ihailun monenlaisiksi eduiksi itselleen ja myös yrityksilleen. Niinpä sanottiin esimerkkinä, että kun daami hienossa juhlapuvussa kumartui niiaamaan "syvälle" tervehtiessään jotakin merkkimiestä, tältä meni oitis "taju kankaalle". Syynä oli Taben iltapuvun siihen aikaan ennennäkemättömän antelias dekoltee, asia, jonka hohdon naisten nykyinen pukeutumistyyli on jo tyystin arkipäiväistänyt.

Tabe Slioor omisti arvostetun Helsingin Mannekiinikoulun ja oli aikansa johtava suomalainen malli. Hän julkaisi myös omaa Madame-lehteään, joka seurapiirien juorujulkaisuna oli nykyisen Seiskan suomalainen edelläkävijä. Tabe teetti Pariisissa oman parfyymisarjansa, jota näyttävästi mainostettiin Madame-lehdessä.  Arvokkuutta parfyymeille antoivat upeat pullot, jotka olivat Timo Sarpanevan käsialaa. Kaiken kaikkiaan tämän vuonna 2006 80-vuotiaana ajasta poistuneen liikenaisen elämä ja glamour olivat niin vertaansa vailla, ettei sen kaiken kuvaaminen tässä ole mahdollista.

Tervavaaran Matti - paikallinen Clark Gable

Puhossalon suunnassa Savonlinnantien varressa, Tervavaaran Karppalassa, asui komeaa tiilitaloaan Matti Turunen. Hän oli kylänväen  antamaa "miljoona-Matti"-nimeäkin kantanut mies. Sotien jälkeen ruokakunnassa oli kaksi ikäneidoiksi jättäytynyttä sisarta. Kyllä Matille olisi oma emäntä löytynyt, mutta miehen parhaassa iässä tarjokkaita taisi olla liiaksikin. Oliko valinnan vaikeus yksinäiseksi jäännin syy, sitä voi vain arvailla. Poikamies Matti oli - ja sellaisena pysyi!

Matti viihtyi nikkarihommissa ja myydä kopautti metsää, jos milloin sattui isompi rahantarvis yllättämään. Keinutuoliekspertiksikin Mattia sopi sanoa. Perinteisen rinnakkain istuttavan mallin mestari huomasi hankalaksi - seurustellessa piti kääntää päätä sivuun, jos halusi tarinoissa katsekontaktiin päästä. Karppalan isäntä ratkaisi asian tekemällä vankasta koivupuusta kahdenistuttavan istuimen, jossa istujat olivat kylläkin vierekkäin, mutta samalla kasvot toisiaan kohti. Vaikka se keinu oli työläs tehdä, tavoite saavutettiin.

  Matti Turunen testaa  presidentille lähdössä olevaa keinua Väinö Ilvosen pihassa. Kyyti odottaa taustalla.

Yksi Matin keinuista meni "Urkille"

Matti oli maltillinen poliitikko, mutta vankasti Kekkosen miehiä. Hän oli vuonna 1903 syntyneenä kolme vuotta UKK:ta nuorempi. Kesällä 1959 nikkari sai ajatuksen lähettää presidentille oman arvionsa mukaan paras keinutuolinsa. Valkoiseksi maalatun huonekalun mies vei aluksi Kiteen kirkolle Väinö "Linssi" Ilvosen pihaan valokuvattavaksi. Siitä se nostettiin Pohjolan Liikenteen kuormuriin ja matka Helsinkiä kohti alkoi.

Jonkin aikaa kului ja Tervavaaraan tuli postia, jonka lähettäjänä oli Tasavallan Presidentin kanslia. Matti sai presidentti Kekkoselta kirjeen, jossa kiiteltiin Kiteeltä tulleesta lahjasta. Käyntikutsukin siinä oli ja ohje sisäänpääsylle: "Ottakaa tämä kirje mukaan ja näyttäkää  vahtimestarille, sen pitäisi avata ovet!" Kävihän kiikkutuolimestari Urkin kanssa juttusilla. Hedelmäkorissa oli tarjoilun aineksia ja aikaa oli varattu kymmenen minuuttia. Iso kohokohta se oli Karppalan talon nikkarille ja aihe monille tarinoille, kun mies myöhemmin pistäytyi naapureissa tai sukulaisissa kyläilemässä.

Mysteeri  koivukujan takaa: tapasivatko Tervavaaran Matti ja Tabe Slioor?

Kun aloin laatia tätä tarinaa, mielessä oli hämärä muistikuva Matin kertomasta asiasta, joka olisi tapahtunut 1950-luvun lopulla: Karppalan pihalle tuli musta amerikanrauta, jonka takapenkillä istui uskomattoman upea nainen. Faktaa kuitenkin on, että Tabe Slioor pistäytyi niihin aikoihin silloin tällöin Juuassa nuoruudenystävänsä Kalevi Nietosvaaran luona. Jo kerrotun mukaanhan se johti parin avioitumiseen vuonna 1960. Olisiko mahdollista, että tämä kohudaami olisi sittenkin käynyt tervehtimässä myös komean koivukujan takana asunutta "miljoona-Mattia"?

Olen käynyt keskusteluja joukossamme jälkipolvina elävien Matin veljenpoikien kanssa. Heillä ei ole tietoa tuosta muistelemastani Tabe Slioorin käynnistä Matin elinaikana. Mies menehtyi riuduttavaan sairauteen vuonna 1962. Kertojat muistavat varmasti, että Slioor kävi kaksi kertaa Tervavaarassa, mutta ne molemmat tapahtuivat Matin kuoleman jälkeen. Silloin Tabe vieraili Matin Onni-veljen luona ja tarkoituksena oli jutunteko Madame-lehteen. Haastattelujen pohjalta kirjoitetussa tarinassa kerrottiin kansan parissa eläneistä tietäjistä, "pohuista", joista yksi ja melko tunnettukin olisi kuulunut Tervavaaran Turusten esipolviin.

Ester Turunen ja Tabe Slioor kävivät vielä Matin kuoleman jälkeen Karppalassa ja istahtivat hetkeksi keinutuolimestarin erikoismalliin.

Aikaa noista tapahtumista alkaa olla reippaasti yli 50 vuotta. Oma muisti on valinnut meille lokeroihinsa erilaisia asioita. Ajankohtana - 1950-loppuvuosina - Onni-veljen pojilla oli ikää rapiat kymmenen vuotta, eikä lasten tietoon kaikkea ehkä edes kerrottu. Mattikin saattoi varjella yksityisyyttään. Siksi uskallan yhä vaalia houkuttelevaa muistikuvaa, että Tabe Slioor ja Matti Turunen todellakin tapasivat ainakin yhden kerran joskus ajalla 1957-1959. Matin veli asui maantien toisella puolella  ja välimatkaakin oli kilometrin verran. Siksi ajattelen, että kaikkea Matin elämään kuuluneista asioista ei välttämättä tullut veljen perheen tietoon. Tässä saattaisi olla osaselitys sillekin, että Tabe Slioor osasi suunnata Kiteelle - ja vieläpä Tervavaaraan - lehtiartikkelia tekemään.

Parfyymit muistuttivat Tabesta vielä vuosikymmeniä myöhemmin

Matin kuoleman jälkeen sisarista vanhempi, vuonna 1897 syntynyt Maria, eleli elämän loppuvuodet Onni-veljensä perheessä Tervavaaran Turusessa. Siellä vieraillessaan Tabe Slioor oli antanut Matin siskoille lahjaksi hienot lajitelmat ranskalaisia parfyymeja. Ester oli nuorempi, kun syntymävuosi oli 1921. "Mari" se kuitenkin eniten Tabea ihaili. Kun Tabe Slioor 1961 julkaisi 10-osaiset muistelmansa Jallu-lehdessä, sitä ei vielä Tervavaarassa noteerattu. Myöhemmin miesseikkailut tulivat Marinkin tietoon. Se suututti niin, että hän vei hienon parfyymipakkauksen aitan taakse ja särki ison kiven päällä putelit murusiksi mullospeltoon. Jälkeenpäin Mari sanoi mielikuvissaan epäilyttäväksi balettitanssijaksi katsomaansa Sliooria vähätellen: Mitä lie ollutkin, "pallestettinaisia"!

Eräänlainen paluu entiseen oli, kun "Tervavaaran Esteri" tuli kyläreissulle Kankaalaan, äitinsä syntymäkotiin ja entiseen Uuno-enolaansa, syksyllä 1967. Vierailu kesti lopulta kolme vuotta. Silloin monissa puhdetarinoissa ehdittiin muistella Tabeakin - ja sain tukea omille vanhoille muistikuville.

Mutta vielä kerran Tabe muistutti Tervavaaraakin vierailuistaan: Talon pellot olivat  jo vuokrattu ja uusi kyntömies kolisteli kivistä ahoa aitan takaa. Kun hän hetkeksi laskeutui traktorin pukilta jaloittelemaan, mulloksesta leyhähti vahvana hienojen parfyymien tuoksu. Siinä olivat viimeiset, mutta vielä 1980-luvulla saadut terveiset, hienolta maailmannaiselta nimeltä Tabe Slioor.

Elämän valttikortit

Seitsikolla alkavina on bloginkirjoittajankin ikävuosia merkitty alkaen 10.5.2009. Viime kesän Pielisenkierrokselta palatessa oman moottoripyörän mittariin pyörähti peräti kuusi peräkkäistä seitsikkoa. Piti ihan ajokki pysäyttää ja ottaa moisesta kuva. Se tapahtui 1.6.2013 Onkamossa, suunnilleen Hason tienhaaran kohdalla.

Ihmisellä ei ole omaa roolia siinä, millaiseen kotiin tai perheeseen sattuu syntymään. Ei ole myöskään valinnassa se, onko vanhemmilla varallisuutta tai onko suku maineikas ja arvostettu. Oikeastaan on ihme, että huonoistakin lähtökuopista monesti ponnistetaan menestykseen. Menestymisen mittojahan on monia. Jotkut arvostavat taloudellista onnistumista. Koulutus on yksi mitta, sillä ansaittu hyvä virka taas takaa menestystä ja vaikutusvaltaa niin rahamaailmassa kuin ympäristössä koettuna arvonantona. Osa tyytyy "alempaan keskiluokkaan", ehkä sortuu väliinputoajiksi, tai alistuu peräti yhteiskunnan harteille - syystä tai toisesta.

Oma muisti kantaa sota-aikoihin. Juuri 2-vuotiaana tapahtunut siirtoon lähtö jatkosodan alkaessa jätti muutamia muistikuvia. Yksi on tilanteesta, kun perhe odotti liikennöitsijä Toropaisen "sekajunaa", autoa jossa oli matkustajapaikkojen lisäksi lavanpätkä, se kuin kuorma-autosta. Tohmajärveltä junaan lähtö ei ole tallentunut muistiin, mutta siirtokohde, Liperin Komperossa asuvan Jalmari Rummukaisen pihapiiri ja talon huonejärjestys kyllä. Myöhemmät muistot ovatkin sitten lapsuuden onnellisilta vuosilta Kiteenlahdessa. Kaikki ei tosin niin auvoista ollut, mutta ei ollut vaatimustasokaan.

Kansakoulu jäi opintosaavutukseksi. Tosin opettajan hyvää tarkoittava yhden luokan, kansakoulun neljännen, kesätenttiminen nipisti tosiasiassa yhden vuoden oppisisällön pois. Keskikouluun pääsemistä opettaja yritti vuodella aikaistaa, mutta  aikaistaminen tapahtui routaantuneen saven ajoon suolle tai painomaiden lapiointiin hevosen rekeen talvipakkasessa ja isän kanssa niiden rahtaamiseen samaan osoitteeseen. Kolmetoista vuotta oli juuri täynnä, kun Kiteenlahden johtajaopettaja Aarre Nikkonen pisti käteen kansakoulun päästötodistuksen ja toivotteli hyvää menestystä elämän haasteisiin.

Kyllähän se kirpaisi, kun luokkatoverit jatkossa tuntuivat menevän molemmilta puolilta ohi, vaikka  numerot olisivat paljonkin heikommat olleet. Kirjeopistossa aloitetun keskikoulun tyssääminen ensimmäisen luokan opintojen jälkeen ei juuri itsetuntoa parantanut. En enää tunne katkeruutta vaikka muistankin läheltä saadun arvion: "Johan minä tiesin, ettei sinusta lukumieheksi ole". Kotona riitti töitä ja jo 1950-luvulta lähtien rakentelin naapureitten navetoihin vesijohtoja ja asentelin pumput moneen vesikaivoon. Armeija tuli käytyä 17-vuotiaana ja isä menehtyi äkillisesti aivoverenvuotoon jouluna 1957, täytettyään pari päivää aikaisemmin vasta 53 vuotta. Talonpito jäi 18-vuotiaan pojan ja silloin 49 vuoden ikäisen äidin varaan.

Talvella 1970-71 piti tarttua härkää sarvista ja uudemman kerran aloittaa kirjeopinnot ja tentit. Jonkinlaisena saavutuksena pidin, kun teknisessä matematiikassa, teknisessä fysiikassa, mekaniikassa ja konepiirustuksen alkeissa annetuissa Kansanvalistusseuran Kirjeopiston todistuksissa arvosana oli luetelluissa kolmessa ensimmäisessä aineessa täysi kymppi ja konepiirustuksessakin yhdeksäinen. Öljylämmitysteknisen Yhdistyksen opintomateriaalit, samoin kuin sähkötekniikka,  sähkölaki- ja turvallisuusmääräykset, kuuluivat nekin saman talven opintojen ohjelmaan. Jotenkin oli sellainen palo ja tunne, että pitää tässä ainakin yksi opintosuoritus saada viimein viedyksi läpi.

Syksyllä 1971 oli Helsingissä Sähkötarkastuslaitoksella öljylämmitysalan pätevyystutkinto. Sen läpäiseminen antaisi pätevyyden niin asennusurakointiin, kuin huoltoliikkeenkin harjoittamiseen. Oli tullut uusi  urakoinnin vaatimustaso ja monet vanhat ja melko isotkin LVI-liikkeet olivat kovan paikan edessä. Tutkinnossa  oli sillä kertaa kaikkiaan 33 yrittäjää. Monilla oli taustalla teknisen koulun tai -opiston opinnot. Itsetunto oli monella sillä tasolla, että katsoi osaavansa selvittää moisen asian kylmiltään, entisellä rutiinilla.

Tutkinto oli kaksipäiväinen. Ensimmäinen päivä kului öljylämmitystekniikan parissa. Oli laskutehtäviä sekä piirustusten tuntemusta. Paljon muutakin öljylämmitykseen liittyvää osaamista piti pystyä osoittamaan. Kysymysten asettelussa tehtyihin "sudenkuoppiin" siellä moni teknisen opiston käynytkin kompastui. Toinen päivä oli omistettu sähkötekniikalle, kytkentäpiirustusten tekemiselle, kytkentävirheitten havaitsemiselle, sähköturvallisuusmääräyksille ja laitetuntemukselle, joista useimmista oli myös suullinen tentti. Aika kova "puristus" se monelle oli, eikä vähiten itselleni.

Kahden viikon kuluttua tulivat paperit, pätevyyskirja ja todistus tutkinnon läpäisemisestä. Muutakin tilastotietoa sisältänyt liite kertoi läpäisseitä olleen 14 ja rannalle jääneitä siinä koitoksessa peräti 19 miestä. Yksi hyväksytyn paperin saaneista oli klarinettitaituri ja sähköteknikko Mauno Panula, samaa veljessarjaa kuin tunnetut musiikkimiehet Jorma ja Timo. Tutkinnossa tutuksi tullut Mauno johti jo silloin sähkö- ja öljypoltinliikkeensä ohessa nuorisopuhallinorkesteria Kyyjärvellä. Myöhemmin hän luotsasi hyvinkin tunnetuksi tullutta Kauhajoen Klaneetit-puhallinryhmää. Siinä hän itsekin oli klarinetteineen mukana.

Vähästä se monesti ihmisen omanarvontunto on kiinni. Kesällä 1971 rakennettiin kotitilalle uusi asuinrakennus. Neljä kesää aikaisemmin oli Kankaalan pienelle maatilalle punnerrettu uusi navetta ja silloin viljelijänammatissakin tuntui jo olevan omaa osaamista ja varmuutta. Kiteenlahden kylässä oli hyvä yhteishenki. Se merkitsi työtilaisuuksia oman kylän putkiasentajalle ja öljypoltinmiehelle. Lähellä olevia työkohteita ennätti käydä hoitelemassa peltotöiden ohessakin. Sitten sama kyläjistö pisti nuoren miehen kunnallispolitiikkaan ja jatkossa moneen muuhun luottamustyöhön. Tuloksista ei itse parane numeroa tehdä.

Perheelle jäi varmasti liian vähän aikaa. Toivon, että lapset ja puoliso jaksaisivat ilman katkeruutta ajatella, että poissaolojen syy useimmiten oli tavalla tai toisella edistää niin kotikylän, kuin myöhemmin laajemmankin ympäristön henkistä ja aineellista hyvinvointia. Viljelijänä kuitenkin tunsin eniten omassa ammatissa olevani.  Monessa mukana olleena voin vilpittömästi sanoa, että elämä antoi minulle paljon rikasta sisältöä, vaikka koulutodistusten pinkka ei kovin paksu ole. Nyt vanhuudessa ajattelen, että oman  maatilan isännyys oli minulle juuri se elämäntehtävä, johon Luoja alunperinkin oli minut tarkoittanut.

Ikäpaalu 75 vuotta täyttyy huomenna 10.5.2014. Osaisinpa olla elämälle kiitollinen! Perhe on ehjä ja ystäviäkin ympärillä on paljon. Terveyttä kun piisaisi, niin mikäpä tässä olisi elellä!

Pilkontakone syntyi osaksi romiksen kentältä

Kyläseppien suku on jättänyt geeneihin sellaisen "virheen", että kun aurinko alkaa lämmittää verstaan seinustaa, on pakko laittaa jonkinlainen pajaprojekti pystyyn. Takavuosina on tullut kunnostettua muutama motskari ja pari traktoriakin on saanut uuden elon juuri huhtikuun hektisinä viikkoina. Historiasta löytyisi esimerkkejä enemmänkin, mutta olkoot luettelematta!

Viime syksynä tuli mieleen ajatus hydraulipilkkojan rakentamisesta. Talvikuukausina oli  tullut hankituksi yhtä ja toista vehkeeseen tarvittavaa osaa. Innostus  alulle saantiin vaihteli ja kävi jo sellainenkin mielessä, että tarjoaisin varattua tavaraerää jollekin nuoremmalle ja innokkaammalle puuhamiehelle. Lopulta puraisin luontoni ja aprillipäivän 1.4.2014 kunniaksi aloin kuin aloinkin rakennella tuota pääosin kierrätysmateriaaleista koottavaa pilkkeentekokonetta.

Pääkomponentti, iso sylinteri, on alkuaan palvellut Ponssen metsäkoneessa. Strategiset mitat ovat 80/50x925 mm. Tunkkausta parinsadan baarin paineella tulee kymmenkunta tonnia. Osa maksoi romukaupassa vain 90 euroa, vaikka se jatkossa osoittautuikin ehyeksi. Olihan ostos tiivisteiltään vuotamaton ja naarmuton männänvarsikin oli täysin peilinkirkas. Hydraulisten toimintojen ohjaukseen tarvittava kaksivipuinen ohjausventtiili on onneksi uusi. Liitännät ovat 1/2" ja läpäisyvirta 80 l/min. Tarpeellinen osa irtosi netistä löytyneeltä myyjältä rahteineen 120 euron hinnalla.

Vanha niittosilppurin runko pääsee uuteen virkaan Hieman muunneltuna se on luja kiinnityslaite pilkkojan saamiseksi nostolaitesovitukselle. Sylinterin korvakkeet ovat vasta heftissä. Lujuushitsit tulevat päälle seuraavassa työvaiheessa. Hitsauskoneena on 160A tehoinen valovirtainvertteri. Uskomattoman tehokas peli - näin "vanhan liiton" hitsarin arvioimana.

Kolmannen työpäivän jälkeen homma alkaa jo hahmottua.

Liiterin nurkassa oli pätkä 200 mm:n korkuista I-palkkia. Siitä tulisi runko. Mutta yllättävää rempulaa tuollainen aihio sivukiertymäkuormituksessa on. Uumallahan on ainevahvuutta vain 8 milliä. Siksi runko-osa tarvitsi jäykistävän lisävahvikkeen. Palkin rinnalle tukisankojen avulla kiinnitetty 70x70x5mm RHS-putki teki lopulta rakenteesta todella jäykän.

Lääkärin tekonivel-ukolle aikoinaan antama enimmäisnoston raja on 20 kg:n kohdalla. Tosin se käytännön tuiskeessa monesti unohtuu. Moton metsään jättämät tyvileikkauspätkät ovat usein 50 sentin läpimittaisia ja painoa 80 sm pituisella pöllillä saattaa olla yli 150 kiloa. Siksi arvelin jonkinlaisen pöllinnostajankin olevan tarpeen.

Tietyssä vaiheessa hitsailut oli hitsattu ja pöllinnostaja sekä halkojakin jo koeajettu. Kuvissa näkyy mm. pöllinnostajapöydän detaljeja, lähinnä tietona vipurakenteista, joilla se on toteutettu. Ford 5000-traktorissa hydrauliikan tuotto on noin 27 l/min, joten halkaisijamäntä liikkui hitaanpuoleisesti. Asia oli kyllä tiedossa ja tarkoitus onkin käyttää laitetta New Holland TS110-traktorin perässä. Siinä öljyvirtaus on 69 l/min. Sillä virtauksella männänliikkeet ovat kyllä riittävän ripeitä. Voimaa antaa hyvä painetaso, tässä tapauksessa säädöllä 195 baaria.

Nyt työ on taas pitemmällä. Kuvassa näkyy pöllinnostolaiteen rakenteita, nostosylinteri ja tarpeellinen vivusto

 

Pöllinnostaja ja kone muutenkin on jo maalausvaiheessa.

Kaiken kaikkiaan purkuterästen osuus projektissa on suuri.  Kun vehje alkoi olla kasassa, huomasin, että aikaisemmilta palveluvuosilta peräisin olevia turhia hitsaussaumoja näkyi siksi monessa paikassa. Niitä muhkuroita piti vielä rälläköidä vähemmäksi ennen maalauspuuhiin ryhtymistä.

Kun aurinko alkoi seuraavan kerran paistaa, maalailin pohjamaalilla kaikki ne metallipinnat ja hitsaussaumat, joissa maalia ei aikaisemmilta käsittelyiltä olllut. Sitten vetäisin pintaan punaista alkydiemalia, jota olin hankkinut Venäjän Värtsilässä toimivasta rakennustarvikeliikkeestä. Siellä maalit eivät ole hinnankiroissa; litran purkki joka Suomessa maksaa parikymppiä, irtoaa naapurista neljällä eurolla. Hieman erikoista on, että muutaman kerran noissa ostoksissa emalin valmistajaksi on ilmoitettu Tikkurila Oy:n Pietarissa toimiva tytäryhtiö. Tuo purkki josta punamaalia pinnaksi sivelin, näkyy olevan peräisin Jaroslavlista, mutta väliäkö sillä.

Aprillilahjaksi saatu yskä ei  reiluun kolmeen viikkoon hellittänyt ja vaikeusaste nousi vähintään yhden "pinnan" eräänä keskiviikkona. Kun yksin puuhatessani jouduin käyttämään normaalia enemmän voimaa saadakseni vehkeen syrjälleen alarakenteiden parempaa hitsausasentoa hakien, ulkoneva vetovarren kiinnitystappi osui kolmanneksi ylimpään kylkiluuhun oikealla. Kuului napsahdus, joka muistutti taskussa olevan timpurinkynän katkeamista. Adrenaliinit olivat tasolla, joka esti kiputuntemuksen esiin pääsyn.

Työpäivän päätyttyä potkaisin haalarit pajan nurkkaan ja tulin pirttiin. Samassa iski pistävä kipu niin voimakkaana, ettei meinannut henki kulkea. Kun muistaa pohjalla jo olleen pahan yskän, voi helposti kuvitella miltä yskänpuuskissa tuntui! Lääkäri tutki homman seuraavana aamuna ja sanoi luonnon parantavan murtuman noin kuudessa viikossa. Paraneminen onkin ollut käynnissä sen verran, että reilua viikkoa myöhemmin kipu oli hellittänyt niin, että sain jo kohtuullisen hyvin nukutuksikin.

 

Melkein kuin tehtaalta tullut. Tosiasiassa kuitenkin Pajapellon nurkan tuote!

 

Tässä nostetaan puuta halkomista varten. Tällä kertaa kyydissä on keskikokoa oleva, mutta iso-oksainen koivupölli.

Nelihalkaisuterää voi korkeussuunnassa helposti säätää. Kuvassa näkyy kuinka kauniisti siloinen koivunmurikka halkeaa.

Tosi toimissa pilkkoja oli huhtikuun kolmannella viikolla. Silloin hydraulista voimaa antoi New Holland. Sylinterit liikkuivat todella rivakasti. Järeiksi kasvaneet, mutta jo sydämeltä lahot pihakoivut piti kaataa pois ennen kuin myrsky ennättää rysäyttää ne rakennusten päälle. Pilkkeitä niistä kertyi hyvinkin yhden talven lämmitystarpeeseen. Tämän kevään projekti osoittautui vaivan arvoiseksi. Erityistä kiitosta ansaitsee pöllinnostolaite. Järeimpiä tyvipöllejä ei olisi saanut pöydälle tervenivelinenkään. Proteesipolvi-urakoitsijasta puhumattakaan.

Neljäksi ensin ja sitten uusilla työvaiheilla yhä pienemmäksi pilkkeeksi. Helposti käy, ainakin jos vertaa kiilan ja lekan kanssa tehtävään pienimiseen.

 

 

Mahtipölleillä on paksuutta joskus jopa yli puoli metriä.

 

 

Tämä tyvi on läpimitaltaan reippaasti 60-senttinen.

 

 Kun omana ajokkina on tuo kevään 2011 projektina kunnostettu 1962-mallinen Fordson Dexta, päätin tehdä siihenkin liitännät pilkkojaa varten. Tosin hydrauliikan tuottoa on käytettävissä vain 21 litraa minuutissa. Kuitenkin, kun paluuvirtaus menee paineetonta väylää takasillan öljytilaan, yllättävän hyvin halkaisumäntä tälläkin teholla liikkuu. Työn touhussa ajattelinkin, että tarvinneeko tuo eläkeläispöllinhalkojalla maailmanennätysvauhtinen kone ollakaan.

 

Pilkkoja sovitettiin lopuksi Dextan perään. Todennäköisesti tällä yhdistelmällä tulevaisuudessa pilkotaankin useimmat halkomista tarvitsevat polttopuut.

 

Eräs tärkeä yksityiskohta näkyy kahdessa alimmassa kuvassa. Nykyisten turvamääräysten mukaan halkaisusuuntaan liikkuvan männän ohjausvipua ei saa lukita, vaan se on käsin pidettävä työasennossa. Sen sijaan paluuliikkeen ajaksi venttiilikaran saa lukita. Lukitus vapauttaa työskentelijän paluuliikkeen aikana vaikkapa ottamaan käsille jo seuraavan pöllin. Kuvissa näkyy mekaanisen pakko-ohjauksen toimivipu. Yläkuvassa punainen linkku on käännetty pitämään käyttövipu palautusasennossa. Vihreä stoppari voidaan säätää halutulle paikalle. Kun se saapuu tarkoitetulle pysäytyskohdalle, muovipala napauttaa vivun vapaa-asentoon ja männän palautusliike pysähtyy. Alemmassa kuvassa laukaisu on juuri tapahtunut ja liike päättynyt. Ratkaisu on yleisesti käytössä myös tehdasvalmisteissa. Toteutustapa saattaa paljonkin vaihdella. Vain sepän oma luovuus on rajana sille, kuinka "synsteemit" rakennetaan!

Rapatessa roiskuu, sehän tiedetään. Tässä 75-vuotispäivän aattoviikoilla aikaansaatu kapine antaa kuitenkin tekijälleen henkistä palautetta sen verran, että muutama kylkiluu sinne tai tänne ei paljon merkitse!

Nythän tässä voi alkaa keskittymisen vapun vastaanottoon. Koleaa on, mutta kesää kohti mennään. Kaikille bloginlukijoille ja muillekin simasuille toivotan täältä entistenkin seppien Pajapellon nurkasta mitä parhainta vappufiilistä!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jatkopöytä ja lisähydrauliikkaa
Päivitystä maaliskuu 2015:

 

Hydrauliöljysäiliön tilavuus on 70 litraa ja öljyä järjestelmässä on 50 litraa. Mitoitus on ohjeen mukainen, noin 1,5 kertainen pumpun minuuttituotto. Vähempikin taitaisi riittää, nyt öljy lämpiää kevään ulkolämpötilaolosuhteissa vain noin kädenlämpöiseksi.

 

Letkutukset näkyvät paremmin tästä suunnasta. Kevään säitten lämmittyä on pientä fiksailua letkujen kiinnityksessä ja suojaamisessa tarkoitus vielä tehdä. Hyväksi ratkaisuksi on osoittautunut terän korkeussäätövivun pitkä varsi. Näin nosto- ja laskuliike on kevyt, joten säätöä tulee myös käytettyä. Kahtia halkaistavat pöllit sopivat noin 30 sentin läpimittaan asti  menemään ristikkoterän alitse. Kaikkein järeimpien puiden ollessa kyseessä ristikkoterän voi laskea aivan pöydän pintaan tai ottaa pöllin alareunasta ensihalkaisussa vaikka kymmenen- viidentoista sentin siivu irti. Teränsäätövivun kahva näkyy keskivaiheilla kuvan alareunassa.

 





 

Dextan voimanottoakseli on lyhyt töpö. Siksi jatkokappale on tarpeen. Kun voimakoneena on Ford 5000-traktori, moista tumppia ei tarvitsekaan.

 

Viimeisessä kuvassa näkyy koneen nykyinen  muoto. Pöllinnostaja on välttämätön suuria tyviä käsiteltäessä. Takapöydästä on apua silloinkin, kun ylisuuria lohkareita joutuu palauttamaan uusiin halkaisuihin. Takapöydältä ne on helppo pyöräyttää nostopöydälle. Erinomainen ominaisuus takajatkeella on, että se auttaa pilkkeiden kerääntymisessä niin, että niistä muodostuu käsin koskematta melkoisen suurta myyränkekoa.



 



"Lopullinen ratkaisu" pumpun käyttäjäksi on tämä vuoden 1975-mallia oleva Ford 5000-traktori. Lisälaitteet toivat pilkontakoneelle sen verran painoa, että Dextan etupyörät miltei keikkuvat ilmassa. Punainen metallilevy ja siihen pultattu paksu vanerinpala pitävät pumpun asennon vakaana. Levy on mitoitettu niin, että se nojaa vetovarteen olipa nostolaitteen korkeusasema mikä tahansa. Jos pumppu joskus asennetaan toisen merkkiseen traktorin, vaneripalaa alustassaan siirtäen saadaan pumppu vakautettua oikeaan asentoon. Varmuusketjukin on, mutta se on oikeastaan tarpeeton. Pumppu on liitetty letkustoon pikaliittimin ja kannattaa huomioida imupuolen mitoitus: letkun sisäläpimitta on 25 milliä ja pikaliitin  samaa mitoitusta seuraten nimelliskokoa 1".
 

 

Tämä pilkekasa syntyi ilman siihen käsin puuttumatta. Ainoa työ oli, että traktoria siirrettiin työn aikana kahdesti, noin 1,5 metriä kerrallaan. Kuljetinta ei siis ainakaan kotitarvekäytössä tarvita.

 

Hanneksen matkassa

Agrologi ja myöhemmin kahden valintakauden kansanedustaja Hannes Volotinen vaikutti vuosikymmeniä kiteeläisessä kunnallispolitiikassa. Pitkäaikainen työ Kiteellä oli maatalousaineiden opettaminen kansalaiskoulussa. Valtuustossa joka aloitti vuoden 1969 alussa, Volotinen johti SMP:n valtuustoryhmää. Aatesuunta oli silloin vahvimmillaan, kun sillä oli kahdeksan valtuutettua.

 Kuvassa vasemmalta alkaen: SMP:n valtuutettu Raili Ilvonen, sitten valt. I. vpj Kauko Toropainen, valt. pj. Toivo Lipsanen ja 2.vpj. Hannes Volotinen, äärimpänä oikealla. 

Hannes viljeli usein puheenvuoroissaan vierasperäisiä sanoja. Taisi olla kevät 1970, kun valtuustoon tuotiin päätettäväksi eräitä palotoimen asioita edellisen vuoden tilinpäätöstä valmisteltaessa. Yksi asia oli päättää ruppovaaralaisisännän korvausvaatimuksen kohtalosta. Hänen muutaman kuukauden ikäinen vasikkansa oli kerrotun mukaan edellisenä kesänä hukkunut palokunnan vedenottopaikaksi tehtyyn kaivantoon.
Veljellistä naljailua

Hannes pyysi puheenvuoron ja sanoi: - Kyllä tämä asia pitää panna "ronolookiseen" järjestykseen ja "kongreettisesti" tutkia mistä tässä oikeastaan on kysymys. - Onhan saattanut olla, että vasikka olikin joku atavistinen mutaatio ja siksi kuollut omia aikojaan. Liberaalivaltuutettu ja Puhoksen koulun opettaja Jukka Laakko oli Volotisen asuinnaapuri. Nyt Jukka pyysi Lipsasen Topilta työjärjestyspuheenvuoron. Toki hän sen sai.

       - Voisiko valtuutettu Volotinen käyttää puheenvuoroissaan tavallista suomenkieltä? Nythän on vaara, ettei tämän provinssin primitiivinen publiikki ollenkaan käsitä, mistä tässä debatissa yleensä on kysymys. - On tärkeää, että paikallinen populaatio ymmärtää valtuustopuheitten sisällön. Leikkinä Volotinen naapurin heiton otti ja samassa pöydässä valtuuston tauollakin istuttiin.

Kaavoitusasioita oli usein listoilla 1970- ja 1980-luvuilla

Kiteen kunta osti 1970-luvun lopulla kanttoriurkuri Kalle Tiaisen perikunnalta ison osan nykyisenä Peltolan kaupunginosana tunnettua aluetta. Kaavoitusta valmisteltaessa myyjät olivat toivoneet kadunnimistölle musiikkilähtöisiä muotoja. Asia oli huomioitu ja  luonnosten ollessa nähtävillä ehdotuksessa olivat muun muassa Polkkakuja ja Tanhutie. Alkuperäiset omistajat lähettivät kunnanhallitukselle pyynnön niiden muuttamisesta: Nimistö pitää korjata heidän alun alkuaan ajattelemaansa kirkollisesta musiikista muistuttavaan asuun.

      Ehkä Hannes Volotista oli "lobattu" ennen kunnanhallituksen kokousta. Niinpä hän siellä valtuuston toisen varapuheenjohtajan paikalta pyysi puheenvuoron. - Kyllä minunnii mielestä tämä assii pittää jotennii korjata. - Laitetaan näihen valittajjiin oma tontti vaikka Viuluväylän ja Harpputien risteykseen! Niin ei sentään menetelty. Sen sijaan Urkutie ja Kanttorintie Peltolan alueelle tuli.

 Kansalaiskoulun kenttätyö-oppitunti Kiteenlahdessa syksyllä 1960. Maatalousaineiden opettaja Hannes Volotinen on vilttihattuinen mies vasemmalla. Tunnettuja ajan kiteenlahtelaisia kuvassa ovat Hanneksen edessä musta pipo päässä oleva oppilas Matti Kankkunen. Lähempänä kuvan oikeaa reunaa seisoo musta lippalakki päässä niinikään oppilas Esko Aittomäki. Hänestä oikealle osittain taka-alalla seisova pitkä lippalakkimies on "Törsävän" Teuvo Havukainen. Metsänhoidonneuvoja Voitto Levä esittelee kuusentainta ja sille tehtyä istutuslaikkua.

Kuvan löysi arkistoistaan Hannes Volotisen tytär Ritva Vilvala Helsingistä.

Opettaja sai palautetta entiseltä koulupojalta

Hanneksen kansanedustajavuosien jälkeen satuimme kerran Helsingistä Kiteelle matkatessa samaan vaunuun. Tuttuja kun oltiin, Volotinen käski mukaansa junaravintolaan. Kun oli saatu kahvit nenän alle, Hannes alkoi muistella: - Tässä samassa vaunussa istuin muutama kuukausi sitten kahveilla nuoren miehen kanssa. - En häntä alkuun muistanut, mutta sitten kyllä, kun alkoi puhua. Poikasena oli ollut Rantalan koulun oppilaana ja vähän päälle kymmenvuotias, kun oli tullut minut tuntemaan.

       - Kaveri kertoi, että olin jo kerran huomauttanut tupakanpoltosta, kun hän oli koulun nurkan takana kähräämässä sätkän kanssa. Pari viikkoa myöhemmin opettaja oli ajellut kuplavolkkarilla työpaikalleen ja tuntenut vaatteista saman pojan. Samalla nurkalla ja samoissa puuhissa. Hanneksen sisu oli kuohahtanut, hän pysäytti auton ja säntäsi pojan rinnuksiin. Metsätöissä lomiaan viettävällä miehellä oli ruista ranteessa ja niinpä tempaisi tupakoitsijan jalat ilmassa roikkuen koulun alakerran halkovarastoon.

       - Kyllä alkoi hävettää, kun jo itsekin tapahtuman muistin, Hannes sanoi. Pöytätoveri oli kuitenkin jatkanut:

- Kun pitelitte minua siinä seinällä muutaman minuutin, lupasin etten ikinä enää tupakkaa suuhuni laita - enkä muuten ole laittanutkaan. - Nyt kun yhteisessä pöydässä ollaan, kiitän opettajaa napakasta ja oikeaan aikaan tehdystä asiaan puuttumisesta. - Muuten, olen tässä matkalla Kiteelle maisterinpaperit taskussa ja ensipyhänä sitä kotona juhlitaan. Ajattelen, että osaksi teidänkin ansiostanne!

Hanneksen silmäkulma kiilsi kosteana. Vähältä piti, ettei itsellänikin.

Pajapellon ukko