Pilkontakone syntyi osaksi romiksen kentältä

Kyläseppien suku on jättänyt geeneihin sellaisen "virheen", että kun aurinko alkaa lämmittää verstaan seinustaa, on pakko laittaa jonkinlainen pajaprojekti pystyyn. Takavuosina on tullut kunnostettua muutama motskari ja pari traktoriakin on saanut uuden elon juuri huhtikuun hektisinä viikkoina. Historiasta löytyisi esimerkkejä enemmänkin, mutta olkoot luettelematta!

Viime syksynä tuli mieleen ajatus hydraulipilkkojan rakentamisesta. Talvikuukausina oli  tullut hankituksi yhtä ja toista vehkeeseen tarvittavaa osaa. Innostus  alulle saantiin vaihteli ja kävi jo sellainenkin mielessä, että tarjoaisin varattua tavaraerää jollekin nuoremmalle ja innokkaammalle puuhamiehelle. Lopulta puraisin luontoni ja aprillipäivän 1.4.2014 kunniaksi aloin kuin aloinkin rakennella tuota pääosin kierrätysmateriaaleista koottavaa pilkkeentekokonetta.

Pääkomponentti, iso sylinteri, on alkuaan palvellut Ponssen metsäkoneessa. Strategiset mitat ovat 80/50x925 mm. Tunkkausta parinsadan baarin paineella tulee kymmenkunta tonnia. Osa maksoi romukaupassa vain 90 euroa, vaikka se jatkossa osoittautuikin ehyeksi. Olihan ostos tiivisteiltään vuotamaton ja naarmuton männänvarsikin oli täysin peilinkirkas. Hydraulisten toimintojen ohjaukseen tarvittava kaksivipuinen ohjausventtiili on onneksi uusi. Liitännät ovat 1/2" ja läpäisyvirta 80 l/min. Tarpeellinen osa irtosi netistä löytyneeltä myyjältä rahteineen 120 euron hinnalla.

Vanha niittosilppurin runko pääsee uuteen virkaan Hieman muunneltuna se on luja kiinnityslaite pilkkojan saamiseksi nostolaitesovitukselle. Sylinterin korvakkeet ovat vasta heftissä. Lujuushitsit tulevat päälle seuraavassa työvaiheessa. Hitsauskoneena on 160A tehoinen valovirtainvertteri. Uskomattoman tehokas peli - näin "vanhan liiton" hitsarin arvioimana.

Kolmannen työpäivän jälkeen homma alkaa jo hahmottua.

Liiterin nurkassa oli pätkä 200 mm:n korkuista I-palkkia. Siitä tulisi runko. Mutta yllättävää rempulaa tuollainen aihio sivukiertymäkuormituksessa on. Uumallahan on ainevahvuutta vain 8 milliä. Siksi runko-osa tarvitsi jäykistävän lisävahvikkeen. Palkin rinnalle tukisankojen avulla kiinnitetty 70x70x5mm RHS-putki teki lopulta rakenteesta todella jäykän.

Lääkärin tekonivel-ukolle aikoinaan antama enimmäisnoston raja on 20 kg:n kohdalla. Tosin se käytännön tuiskeessa monesti unohtuu. Moton metsään jättämät tyvileikkauspätkät ovat usein 50 sentin läpimittaisia ja painoa 80 sm pituisella pöllillä saattaa olla yli 150 kiloa. Siksi arvelin jonkinlaisen pöllinnostajankin olevan tarpeen.

Tietyssä vaiheessa hitsailut oli hitsattu ja pöllinnostaja sekä halkojakin jo koeajettu. Kuvissa näkyy mm. pöllinnostajapöydän detaljeja, lähinnä tietona vipurakenteista, joilla se on toteutettu. Ford 5000-traktorissa hydrauliikan tuotto on noin 27 l/min, joten halkaisijamäntä liikkui hitaanpuoleisesti. Asia oli kyllä tiedossa ja tarkoitus onkin käyttää laitetta New Holland TS110-traktorin perässä. Siinä öljyvirtaus on 69 l/min. Sillä virtauksella männänliikkeet ovat kyllä riittävän ripeitä. Voimaa antaa hyvä painetaso, tässä tapauksessa säädöllä 195 baaria.

Nyt työ on taas pitemmällä. Kuvassa näkyy pöllinnostolaiteen rakenteita, nostosylinteri ja tarpeellinen vivusto

 

Pöllinnostaja ja kone muutenkin on jo maalausvaiheessa.

Kaiken kaikkiaan purkuterästen osuus projektissa on suuri.  Kun vehje alkoi olla kasassa, huomasin, että aikaisemmilta palveluvuosilta peräisin olevia turhia hitsaussaumoja näkyi siksi monessa paikassa. Niitä muhkuroita piti vielä rälläköidä vähemmäksi ennen maalauspuuhiin ryhtymistä.

Kun aurinko alkoi seuraavan kerran paistaa, maalailin pohjamaalilla kaikki ne metallipinnat ja hitsaussaumat, joissa maalia ei aikaisemmilta käsittelyiltä olllut. Sitten vetäisin pintaan punaista alkydiemalia, jota olin hankkinut Venäjän Värtsilässä toimivasta rakennustarvikeliikkeestä. Siellä maalit eivät ole hinnankiroissa; litran purkki joka Suomessa maksaa parikymppiä, irtoaa naapurista neljällä eurolla. Hieman erikoista on, että muutaman kerran noissa ostoksissa emalin valmistajaksi on ilmoitettu Tikkurila Oy:n Pietarissa toimiva tytäryhtiö. Tuo purkki josta punamaalia pinnaksi sivelin, näkyy olevan peräisin Jaroslavlista, mutta väliäkö sillä.

Aprillilahjaksi saatu yskä ei  reiluun kolmeen viikkoon hellittänyt ja vaikeusaste nousi vähintään yhden "pinnan" eräänä keskiviikkona. Kun yksin puuhatessani jouduin käyttämään normaalia enemmän voimaa saadakseni vehkeen syrjälleen alarakenteiden parempaa hitsausasentoa hakien, ulkoneva vetovarren kiinnitystappi osui kolmanneksi ylimpään kylkiluuhun oikealla. Kuului napsahdus, joka muistutti taskussa olevan timpurinkynän katkeamista. Adrenaliinit olivat tasolla, joka esti kiputuntemuksen esiin pääsyn.

Työpäivän päätyttyä potkaisin haalarit pajan nurkkaan ja tulin pirttiin. Samassa iski pistävä kipu niin voimakkaana, ettei meinannut henki kulkea. Kun muistaa pohjalla jo olleen pahan yskän, voi helposti kuvitella miltä yskänpuuskissa tuntui! Lääkäri tutki homman seuraavana aamuna ja sanoi luonnon parantavan murtuman noin kuudessa viikossa. Paraneminen onkin ollut käynnissä sen verran, että reilua viikkoa myöhemmin kipu oli hellittänyt niin, että sain jo kohtuullisen hyvin nukutuksikin.

 

Melkein kuin tehtaalta tullut. Tosiasiassa kuitenkin Pajapellon nurkan tuote!

 

Tässä nostetaan puuta halkomista varten. Tällä kertaa kyydissä on keskikokoa oleva, mutta iso-oksainen koivupölli.

Nelihalkaisuterää voi korkeussuunnassa helposti säätää. Kuvassa näkyy kuinka kauniisti siloinen koivunmurikka halkeaa.

Tosi toimissa pilkkoja oli huhtikuun kolmannella viikolla. Silloin hydraulista voimaa antoi New Holland. Sylinterit liikkuivat todella rivakasti. Järeiksi kasvaneet, mutta jo sydämeltä lahot pihakoivut piti kaataa pois ennen kuin myrsky ennättää rysäyttää ne rakennusten päälle. Pilkkeitä niistä kertyi hyvinkin yhden talven lämmitystarpeeseen. Tämän kevään projekti osoittautui vaivan arvoiseksi. Erityistä kiitosta ansaitsee pöllinnostolaite. Järeimpiä tyvipöllejä ei olisi saanut pöydälle tervenivelinenkään. Proteesipolvi-urakoitsijasta puhumattakaan.

Neljäksi ensin ja sitten uusilla työvaiheilla yhä pienemmäksi pilkkeeksi. Helposti käy, ainakin jos vertaa kiilan ja lekan kanssa tehtävään pienimiseen.

 

 

Mahtipölleillä on paksuutta joskus jopa yli puoli metriä.

 

 

Tämä tyvi on läpimitaltaan reippaasti 60-senttinen.

 

 Kun omana ajokkina on tuo kevään 2011 projektina kunnostettu 1962-mallinen Fordson Dexta, päätin tehdä siihenkin liitännät pilkkojaa varten. Tosin hydrauliikan tuottoa on käytettävissä vain 21 litraa minuutissa. Kuitenkin, kun paluuvirtaus menee paineetonta väylää takasillan öljytilaan, yllättävän hyvin halkaisumäntä tälläkin teholla liikkuu. Työn touhussa ajattelinkin, että tarvinneeko tuo eläkeläispöllinhalkojalla maailmanennätysvauhtinen kone ollakaan.

 

Pilkkoja sovitettiin lopuksi Dextan perään. Todennäköisesti tällä yhdistelmällä tulevaisuudessa pilkotaankin useimmat halkomista tarvitsevat polttopuut.

 

Eräs tärkeä yksityiskohta näkyy kahdessa alimmassa kuvassa. Nykyisten turvamääräysten mukaan halkaisusuuntaan liikkuvan männän ohjausvipua ei saa lukita, vaan se on käsin pidettävä työasennossa. Sen sijaan paluuliikkeen ajaksi venttiilikaran saa lukita. Lukitus vapauttaa työskentelijän paluuliikkeen aikana vaikkapa ottamaan käsille jo seuraavan pöllin. Kuvissa näkyy mekaanisen pakko-ohjauksen toimivipu. Yläkuvassa punainen linkku on käännetty pitämään käyttövipu palautusasennossa. Vihreä stoppari voidaan säätää halutulle paikalle. Kun se saapuu tarkoitetulle pysäytyskohdalle, muovipala napauttaa vivun vapaa-asentoon ja männän palautusliike pysähtyy. Alemmassa kuvassa laukaisu on juuri tapahtunut ja liike päättynyt. Ratkaisu on yleisesti käytössä myös tehdasvalmisteissa. Toteutustapa saattaa paljonkin vaihdella. Vain sepän oma luovuus on rajana sille, kuinka "synsteemit" rakennetaan!

Rapatessa roiskuu, sehän tiedetään. Tässä 75-vuotispäivän aattoviikoilla aikaansaatu kapine antaa kuitenkin tekijälleen henkistä palautetta sen verran, että muutama kylkiluu sinne tai tänne ei paljon merkitse!

Nythän tässä voi alkaa keskittymisen vapun vastaanottoon. Koleaa on, mutta kesää kohti mennään. Kaikille bloginlukijoille ja muillekin simasuille toivotan täältä entistenkin seppien Pajapellon nurkasta mitä parhainta vappufiilistä!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jatkopöytä ja lisähydrauliikkaa
Päivitystä maaliskuu 2015:

 

Hydrauliöljysäiliön tilavuus on 70 litraa ja öljyä järjestelmässä on 50 litraa. Mitoitus on ohjeen mukainen, noin 1,5 kertainen pumpun minuuttituotto. Vähempikin taitaisi riittää, nyt öljy lämpiää kevään ulkolämpötilaolosuhteissa vain noin kädenlämpöiseksi.

 

Letkutukset näkyvät paremmin tästä suunnasta. Kevään säitten lämmittyä on pientä fiksailua letkujen kiinnityksessä ja suojaamisessa tarkoitus vielä tehdä. Hyväksi ratkaisuksi on osoittautunut terän korkeussäätövivun pitkä varsi. Näin nosto- ja laskuliike on kevyt, joten säätöä tulee myös käytettyä. Kahtia halkaistavat pöllit sopivat noin 30 sentin läpimittaan asti  menemään ristikkoterän alitse. Kaikkein järeimpien puiden ollessa kyseessä ristikkoterän voi laskea aivan pöydän pintaan tai ottaa pöllin alareunasta ensihalkaisussa vaikka kymmenen- viidentoista sentin siivu irti. Teränsäätövivun kahva näkyy keskivaiheilla kuvan alareunassa.

 





 

Dextan voimanottoakseli on lyhyt töpö. Siksi jatkokappale on tarpeen. Kun voimakoneena on Ford 5000-traktori, moista tumppia ei tarvitsekaan.

 

Viimeisessä kuvassa näkyy koneen nykyinen  muoto. Pöllinnostaja on välttämätön suuria tyviä käsiteltäessä. Takapöydästä on apua silloinkin, kun ylisuuria lohkareita joutuu palauttamaan uusiin halkaisuihin. Takapöydältä ne on helppo pyöräyttää nostopöydälle. Erinomainen ominaisuus takajatkeella on, että se auttaa pilkkeiden kerääntymisessä niin, että niistä muodostuu käsin koskematta melkoisen suurta myyränkekoa.



 



"Lopullinen ratkaisu" pumpun käyttäjäksi on tämä vuoden 1975-mallia oleva Ford 5000-traktori. Lisälaitteet toivat pilkontakoneelle sen verran painoa, että Dextan etupyörät miltei keikkuvat ilmassa. Punainen metallilevy ja siihen pultattu paksu vanerinpala pitävät pumpun asennon vakaana. Levy on mitoitettu niin, että se nojaa vetovarteen olipa nostolaitteen korkeusasema mikä tahansa. Jos pumppu joskus asennetaan toisen merkkiseen traktorin, vaneripalaa alustassaan siirtäen saadaan pumppu vakautettua oikeaan asentoon. Varmuusketjukin on, mutta se on oikeastaan tarpeeton. Pumppu on liitetty letkustoon pikaliittimin ja kannattaa huomioida imupuolen mitoitus: letkun sisäläpimitta on 25 milliä ja pikaliitin  samaa mitoitusta seuraten nimelliskokoa 1".
 

 

Tämä pilkekasa syntyi ilman siihen käsin puuttumatta. Ainoa työ oli, että traktoria siirrettiin työn aikana kahdesti, noin 1,5 metriä kerrallaan. Kuljetinta ei siis ainakaan kotitarvekäytössä tarvita.

 

Hanneksen matkassa

Agrologi ja myöhemmin kahden valintakauden kansanedustaja Hannes Volotinen vaikutti vuosikymmeniä kiteeläisessä kunnallispolitiikassa. Pitkäaikainen työ Kiteellä oli maatalousaineiden opettaminen kansalaiskoulussa. Valtuustossa joka aloitti vuoden 1969 alussa, Volotinen johti SMP:n valtuustoryhmää. Aatesuunta oli silloin vahvimmillaan, kun sillä oli kahdeksan valtuutettua.

 Kuvassa vasemmalta alkaen: SMP:n valtuutettu Raili Ilvonen, sitten valt. I. vpj Kauko Toropainen, valt. pj. Toivo Lipsanen ja 2.vpj. Hannes Volotinen, äärimpänä oikealla. 

Hannes viljeli usein puheenvuoroissaan vierasperäisiä sanoja. Taisi olla kevät 1970, kun valtuustoon tuotiin päätettäväksi eräitä palotoimen asioita edellisen vuoden tilinpäätöstä valmisteltaessa. Yksi asia oli päättää ruppovaaralaisisännän korvausvaatimuksen kohtalosta. Hänen muutaman kuukauden ikäinen vasikkansa oli kerrotun mukaan edellisenä kesänä hukkunut palokunnan vedenottopaikaksi tehtyyn kaivantoon.
Veljellistä naljailua

Hannes pyysi puheenvuoron ja sanoi: - Kyllä tämä asia pitää panna "ronolookiseen" järjestykseen ja "kongreettisesti" tutkia mistä tässä oikeastaan on kysymys. - Onhan saattanut olla, että vasikka olikin joku atavistinen mutaatio ja siksi kuollut omia aikojaan. Liberaalivaltuutettu ja Puhoksen koulun opettaja Jukka Laakko oli Volotisen asuinnaapuri. Nyt Jukka pyysi Lipsasen Topilta työjärjestyspuheenvuoron. Toki hän sen sai.

       - Voisiko valtuutettu Volotinen käyttää puheenvuoroissaan tavallista suomenkieltä? Nythän on vaara, ettei tämän provinssin primitiivinen publiikki ollenkaan käsitä, mistä tässä debatissa yleensä on kysymys. - On tärkeää, että paikallinen populaatio ymmärtää valtuustopuheitten sisällön. Leikkinä Volotinen naapurin heiton otti ja samassa pöydässä valtuuston tauollakin istuttiin.

Kaavoitusasioita oli usein listoilla 1970- ja 1980-luvuilla

Kiteen kunta osti 1970-luvun lopulla kanttoriurkuri Kalle Tiaisen perikunnalta ison osan nykyisenä Peltolan kaupunginosana tunnettua aluetta. Kaavoitusta valmisteltaessa myyjät olivat toivoneet kadunnimistölle musiikkilähtöisiä muotoja. Asia oli huomioitu ja  luonnosten ollessa nähtävillä ehdotuksessa olivat muun muassa Polkkakuja ja Tanhutie. Alkuperäiset omistajat lähettivät kunnanhallitukselle pyynnön niiden muuttamisesta: Nimistö pitää korjata heidän alun alkuaan ajattelemaansa kirkollisesta musiikista muistuttavaan asuun.

      Ehkä Hannes Volotista oli "lobattu" ennen kunnanhallituksen kokousta. Niinpä hän siellä valtuuston toisen varapuheenjohtajan paikalta pyysi puheenvuoron. - Kyllä minunnii mielestä tämä assii pittää jotennii korjata. - Laitetaan näihen valittajjiin oma tontti vaikka Viuluväylän ja Harpputien risteykseen! Niin ei sentään menetelty. Sen sijaan Urkutie ja Kanttorintie Peltolan alueelle tuli.

 Kansalaiskoulun kenttätyö-oppitunti Kiteenlahdessa syksyllä 1960. Maatalousaineiden opettaja Hannes Volotinen on vilttihattuinen mies vasemmalla. Tunnettuja ajan kiteenlahtelaisia kuvassa ovat Hanneksen edessä musta pipo päässä oleva oppilas Matti Kankkunen. Lähempänä kuvan oikeaa reunaa seisoo musta lippalakki päässä niinikään oppilas Esko Aittomäki. Hänestä oikealle osittain taka-alalla seisova pitkä lippalakkimies on "Törsävän" Teuvo Havukainen. Metsänhoidonneuvoja Voitto Levä esittelee kuusentainta ja sille tehtyä istutuslaikkua.

Kuvan löysi arkistoistaan Hannes Volotisen tytär Ritva Vilvala Helsingistä.

Opettaja sai palautetta entiseltä koulupojalta

Hanneksen kansanedustajavuosien jälkeen satuimme kerran Helsingistä Kiteelle matkatessa samaan vaunuun. Tuttuja kun oltiin, Volotinen käski mukaansa junaravintolaan. Kun oli saatu kahvit nenän alle, Hannes alkoi muistella: - Tässä samassa vaunussa istuin muutama kuukausi sitten kahveilla nuoren miehen kanssa. - En häntä alkuun muistanut, mutta sitten kyllä, kun alkoi puhua. Poikasena oli ollut Rantalan koulun oppilaana ja vähän päälle kymmenvuotias, kun oli tullut minut tuntemaan.

       - Kaveri kertoi, että olin jo kerran huomauttanut tupakanpoltosta, kun hän oli koulun nurkan takana kähräämässä sätkän kanssa. Pari viikkoa myöhemmin opettaja oli ajellut kuplavolkkarilla työpaikalleen ja tuntenut vaatteista saman pojan. Samalla nurkalla ja samoissa puuhissa. Hanneksen sisu oli kuohahtanut, hän pysäytti auton ja säntäsi pojan rinnuksiin. Metsätöissä lomiaan viettävällä miehellä oli ruista ranteessa ja niinpä tempaisi tupakoitsijan jalat ilmassa roikkuen koulun alakerran halkovarastoon.

       - Kyllä alkoi hävettää, kun jo itsekin tapahtuman muistin, Hannes sanoi. Pöytätoveri oli kuitenkin jatkanut:

- Kun pitelitte minua siinä seinällä muutaman minuutin, lupasin etten ikinä enää tupakkaa suuhuni laita - enkä muuten ole laittanutkaan. - Nyt kun yhteisessä pöydässä ollaan, kiitän opettajaa napakasta ja oikeaan aikaan tehdystä asiaan puuttumisesta. - Muuten, olen tässä matkalla Kiteelle maisterinpaperit taskussa ja ensipyhänä sitä kotona juhlitaan. Ajattelen, että osaksi teidänkin ansiostanne!

Hanneksen silmäkulma kiilsi kosteana. Vähältä piti, ettei itsellänikin.

Pajapellon ukko

Kulttuurimatkalla Tallinnaan

Talvinen näkymä Viru-hotellin 23. kerroksen parvekkeelta.

Kun kulttuuria oli matkaeväänä

Suomalaiset ovat matkailukansaa, jonka erityispiirteenä ovat poikkeuksellisen lukuisat naapurimaihin suuntautuvat meriristeilyt.  Perinteisenä kohteena on Tukholma, mutta Tallinna on ylivoimainen ykköskohde, ainakin jos mittarina on tehtyjen matkojen kokonaismäärä. Tiedetysti suomalaiset tekevät sinne vuosittain puolenkymmentä miljoonaa matkaa. Virallisen tilaston luvut vuodelta 2012 kertovat, että 15-84 vuotiaista lasketut suomalaiset yöpyivätkin Virossa noin 1,5 miljoonalla matkallaan. Osuutemme kaikista Viroon matkansa tehneistä oli esimerkiksi vuonna 2013 jo 46 prosenttia. Kasvuluvut ovat edelleen nousevia. Suomalaiset kuluttivat viime vuonna vironmatkoillaan noin 550 miljoonaa euroa, joten sen talousvaikutukset ovat pienelle valtiolle huomattavan suuret.

Monenlaisia tarpeita

Ostosmatka on pontimena isolla osalla lähtijöistä. Myös palvelut ovat lahden eteläpuolella useimmiten Suomea edukkaampia. Kampaamot, hammaslääkärit, jopa kauneuskirurgia, saavat paljon asiakkaita Suomenlahden pohjoispuolelta. Ryhmämatkoja tehdään vaikkapa koulutusristeilyinä ja osa turisteista tulee nauttimaan veljeskansan kulttuuritarjonnasta, kuten Estonia-teatterin oopperaesityksistä. Tallinnan seudun lisäksi suuri osa Pärnun, Haapsalun ja Kuresaaren kylpylöistä saa melkoisen osan tuloistaan suomalaiskävijöiltä.

Yleisesti voimme siis sanoa olevamme saavana osapuolena, kun suuntaamme matkan Viroa kohti. Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta; joskus mukana on viemisiä, kuten esimerkiksi suomalaista kulttuuritarjontaa. Suomalaiset ovat perinteisesti osallistuneet laulujuhlille Tallinnassa ja Pärnun kesäisissä musiikkitapahtumissa nähdään myös suomalaisia kuoroja ja soitinyhtyeitä. Joskus matkalle ponnistetaan syvästä suomalaisesta periferiasta: Kiteen mieskuoro on tehnyt lukuisia esiintymismatkoja Baltian lisäksi muuallekin Eurooppaan.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla Pohjolan Matka-konserniin sulautunut kiteeläinen matkatoimisto Karelia-Matkat profiloitui aikanaan koti- ja ulkomaisten kulttuurimatkojen järjestäjänä. Taustalla oli edesmenneen toimitusjohtaja Teppo Mikkosen oma suuntautuneisuus. Näin Pohjois-Karjalaan tuli kasvatetuksi kulttuuria arvostava ”kuluttajajoukko”, joka edelleen näkyy myös Pohjolan Matkan asiakkaissa.

Kiteen Mieskuoron laulajajoukko esiintymässä Tallink Silja Europa-laivan teatterissa maanantai-iltana 201.2014. Hannu-Heikki Hakulinen johtaa.

Laulajayhmän matka Tallinnaan ”kulttuurintuottajana” - ja muutenkin

Esipuhe pohjustaa viimeistä kulttuurimatkaa Tallinnaan. Kiteen mieskuoron laulajajoukon pohjalle koottu bussintäyteinen ryhmä teki yhteisen Tallink Silja Europa-risteilyn tammikuun lopulla 2014. Kuorolaiset olivat pääjoukkona, mutta huomattavan iso osa ryhmästä oli koottu laulajien tutuista ja ystävistä. Tällä kertaa kuorolla ei ollut tarkoituksena pitää matkalla täysimittaista konserttia. Esiintymispaikka oli Europa-laivan teatteri, jossa esiinnyttiin menomatkalla. Laulajajoukko tarjosi risteily-yleisölle noin puolen tunnin mittaisen musiikkituokion, jonka sisältönä oli perinteistä ja hieman uudempaakin mieskuoromusiikkia. Yleisöpalaute oli myönteistä; etenkin ikäihmisille  sopivasta ohjelmasta kuulemma on puutetta. Pieni konsertti sai hetken paikata sitä tarvetta.

Matka sattui tammikuun kireimmälle pakkasviikolle. Kovin paljon kylmä sää ei kuitenkaan haitannut. Bussissa oli lämmintä ja siirtymät tehtiinkin yleensä autolla. Kun risteilyn kesto oli kolme päivää, myös perillä oli yöpyminen. Nyt hotellivalinta oli Park Inn Central, jonka isot huoneet, hyvät vuoteet ja yleinen siisteys saivat kiitosta. Myös laadukas ja monipuolinen aamiainen täyttää vaativankin asiakkaan toiveet. Kävelymatkaa vanhaan kaupunkiin tosin on kovalla pakkasella hieman liikaa, mutta suuri ongelma se ei kuitenkaan ollut.

Tallinnan nähtävyyksiä

Tallinnan satamasta mukaan tullut kaupunkiopas oli asiantunteva ja osasi valloittaa kuulijansa nasevalla huumorilla. Pientä kritiikkiä kaupunginhallintoon päin tuli, mutta samalla leikillinen toteamus, etteivät virolaiset kaikkein tyytyväisintä kansaa muutenkaan ole. Vanhan kaupungin liepeillä säilynyttä puutalokantaa kunnostetaan pieteetillä. Alkuperäistä ilmettä vaalitaan myös täydennysrakentamisella. Uudet talot ovat arkkitehtuuriltaan entisten rakennusten tyylisiä ja siten sopeutuvat hyvin onnistuneiksi osiksi puutalokortteleita.

Näkymä KGB-museon laitehuoneeseen. Kun nyt jo entisen Neuvostoliiton joukot jättivät Viru-hotellin, KGB:n tiloissa olleet laitteet vietiin suurimmaksi osaksi pois. Paljon muuta teemaan liittyvää rekvisiittaa on kuitenkin jäljellä.

Viru-hotellissa toimiva KGB-museo on kiinnostava kohde. Vuonna 2011 avattuna siellä on ennättänyt pistäytyä moni vironkävijä. Silti sinne voi mennä toisenkin kerran, sillä tavallisesta poikkeava teema kestää ”kulutusta”. Ensikäynnin jälkeen saattaa herätä kysymyksiä, joihin voi hakea vastauksia menemällä kohteeseen uudelleen. Kiinnostavia esineitä ovat muun muassa salakuunteluun käytetyt laitteet: huoneisiin ja kalusteisiin kätketyt mikrofonit, kamerat ja radiolähettimet, joilla tietoja siirrettiin hotellin 23. kerroksessa sijainneeseen valvontakeskukseen. Tietoja välittyi Viru-hotellin kautta Atlantin takaakin ja niitä singottiin Moskovaan KGB:n päämajan käyttöön.

Jokaiselle jotakin

Oma suuntautuneisuus vaikuttaa valintoihin - näin myös matkoilla. Kerrotulla matkalla pistäydyttiin myös naisväen suosimassa Karnaluksin käsityötarvikekaupassa. Pieniä ostoksia tehtiin vaikka tällä kerralla ei kaikkea ennättänyt tutkiakaan. Monet sanoivat silti kokeneensa paikan elämyksellisenä kohteena. Kaupungilla bussin kanssa liikuttaessa ennättää tutustua liikkeisiin kävelyetäisyyttä laajemmalla alueella. Siksi tähänkin matkaan mahtui käyntejä suurissa päivittäistavarakaupoissa ja niiden yhteydessä toimivissa lukuisissa erikoisliikkeissä.

Iltamusiikkia Peppersack-ravintolan portaikolta.

 Iltaelämää vanhassa kaupungissa

Tallinnan vanha kaupunki on kävelyetäisyydellä useista keskustan hotelleista. Kovan talven aikaan saattaisi olla tarvetta käyttää taksia sinne kulkemiseen. Kaikkiin paikkoihin ei voi mennä autolla, joten kävelymatkaa jää vaikkapa mennessä Vana-Virukadun keskiaikaisiin ravintoloihin. Liikuntaesteisille asialla saattaa olla merkitystä. Keskiaikaisen hansakaupungin ilme on parhaimmillaan juuri vanhankaupungin ravintoloiden sisämiljöössä. Siksi vaikkapa ryhmälle  järjestetyn päivällisen  sijoittaminen sinne on kokemisen arvoinen elämys.

Kiteen mieskuoron ympärille koottu ryhmä oli yhteisellä päivällisellä ravintola Peppersackissa. Rakennuksen vanhimmat osat ovat yli puolen vuosituhannen takaa. Useaan kerrokseen sijoitetut ravintolasalit ja -kabinetit ovat ilmeeltään keskiaikaisia. Oma päivällishuoneemme oli ylimmässä kerroksessa sijaitseva noin 60-paikkainen ullakkokabinetti. Alkuaan se on palvellut maatalouttakin harrastaneen omistajan ympärivuotisena viljavarastona. Siksi eräänä osana rekvisiittaa olivat seinustalle sijoitetut lukuisat täysinäiset kangassäkit. Sisällöksi tosin oli isoilla leimoilla ilmoitettu ”suola”. Tallinnan aikaisempi vauraushan luotiin juuri suolakaupalla, johon sillä hansa-aikana oli pohjoismainen yksinoikeus.

Taiteen tekoa omaan viihdytykseen – ja myös Peppersackin iltayleisölle

Oma ja muusta ravintolatoiminnasta erillinen tila antaa mahdollisuuksia päivällisen yhteydessä joskus spontaanistikin syntyvälle oheisohjelmalle. Laulajajoukossa on yleensä valmista tarjottavaa. Nytkin tarjoilun lomassa kuultiin yksinlaulu- ja pienryhmäesityksiä. Tuttu joukko kirvoitti muistoista monenlaisia kaskuja ja tarinoita, joilla oli osuutensa viihtyvyyden luojina. Yhteisöllisyys ei parhaimmillaan ole sisäänlämpiävyyttä, vaan arvo sinänsä!

Ravintolassa oli talon tarjoamana ohjelmanumerona  vauhdikas miekkailunäytös. Kuvitteellisena teemana oli kahden nuorukaisen mittelö nuoren naisen suosiosta. Ohjelma oli päivälliskattauksen järjestelyn väliajalla ja siten palveli niin vieraita kuin tarjoiluhenkilökuntaa. Mieskuoron kajauttama serenadi ravintolan toisen kerroksen portaikolta sopi hyvin esityksen teemaan. Kuorolaulun ystävinä tunnetut ja ravintolassa samaan aikaan olleet virolaisasiakkaat palkitsivat kuoron vahvoilla aplodeillaan. Ravintolailta on iso osa matkalta yhteisiksi muistoiksi jäänyttä antia.

 Peppersackin päivällisillä oli tunnelmaa. Omatoiminen ohjelma antoi lisähöystettä oivalliselle ja maistuvalle aterialle.

 Mitäs me taiteilijat! Paluumatkalla risteily-yleisöä viihdytti tunnettu showmies Erkki Liikanen. Kiteeläiset kiinnostivat häntä, kun suvulla on taustaa menetetyn Sortavalan suunnan Karjalassa. Kuvasssa keskellä seisovat kiteeläiset Seija Gröhn ja Mauno Rautiainen. Oikeassa reunassa ovat Hannu-Heikki Hakulinen ja Erkki Liikanen.

Luotettava matkanjärjestäjä ja hyvä kuljettaja ovat osa onnistunutta matkaa

Kiteellä ja Keski-Karjalassa on opittu luottamaan ensin Karelia-Matkojen ja sittemmin Pohjolan Matkan palveluihin. Bussit ovat ajanmukaisia ja  siisteydestä huolehditaan. Iso matkanjärjestäjä on turvallinen kumppani silloinkin, kun matkalla joskus kohdataan ongelmia. Vakuutusasiat ovat kunnossa ja tarvittavat rutiinit hallitaan. Se antaa turvallisuudentunnetta matkaa suunniteltaessa. Matkatoimiston henkilökunnalla on tehtävänsä myös ryhmiä kokoavien yhteistyökumppaneiden suuntaan. ”Ryhmyrien” sidosryhmätuntemus on asia, josta on matkatoimistolle selvää hyötyä. Toisaalta luotettava matkatoimisto on hyvä selkänoja ryhmää kokoavalle. Taustalla oleva palvelulupaus toteutuu käytännön järjestelyjen onnistumisena ja on siten tärkeä osa miellyttävää ja onnistunutta matkaa.

Läksiäismuistoksi vielä yksi kuva Virusta koti Tallinnan satamaa. Komeat laivat odottavat taas merelle pääsyä.

Kuljettaja on eräs ja tärkeä matkatoimiston ”käyntikortti”. Hän edustaa matkalla päämiestään ja hänen osaamisensa kautta peilataan osaa koko yrityksen imagosta. Hyvän matka-”fiiliksen” syntymiseenkin ratin takaa voi monesti vaikuttaa. Tutun laulelman sanoissa - ”linja-autossa on tunnelmaa” - on yllättävän paljon perää. ”Saföörin” osuus tunnelman luojana on merkittävä.

Tässä kerrotulla ”kulttuurimatkalla” porukkaa luotsaili veteraanikuljettaja Tarmo Mielonen. Taustalla on vuosikymmenten kokemus raskaan liikenteen parissa. Alku-ura syntyi puutavarakuljetuksissa. Nykyinen rooli bussin ohjaimissa istuu lupsakalle karjalaismiehelle hyvin. Jokainen matkustaja tuli huomioiduksi ja palveluhenkisyys oli kohdallaan. Näin Tarmo-kuljettaja omalla toiminnallaan piti huolta matkatoimiston palvelukuvasta. Mukana olleet kiittävätkin häntä hyvin onnistuneesta matkasta.

Tallinnaan voi mennä talvellakin.  Jos  matkustaa alkuviikolla, ei ole ruuhkia ja hinnat ovat viikonloppua edullisempia. Silloin kun oma elämäntilanne antaa mahdollisuuden hyödyntää näitä etuja, asia kannattaa ottaa huomioon!

Nuoruuden ystävä ja sielunveli on lähtenyt

Ystäväni Oiva Henrikki Berg

In Memoriam Jyväskylä 8.3.2014

Ystäväni Oiva Henrikin muistolle

Syksyllä 1956,15. lokakuuta, Mikkelissä toimivaan Savon Prikaatiin astui taas uusi ikäluokka. Neljännen komppanian alokaskokoonpanossa olimme myös me, kiteeläinen 17-vuotias Pekka Havukainen ja Uukuniemen Anttosenmäestä kotoisin ollut Oiva Henrikki Berg. Hän oli kotoisin perheestä, jonka isä kuuluu toisen maailmansodan vuosien sankarivainajiin. Komppaniassamme oli tätä syksyn 1956 ikäluokkaa 89 nuorukaista. Jostakin syystä löysimme Oivan kanssa pian toisemme, jotenkin hengenheimolaisina, ja meistä tuli siitä alkaen elämänikäiset ystävät.

 

Kesällä 1957 Uukuniemen miehiä oli Kiteellä muurareina ja ystäväni oli työporukassa. Tapasimme iltapuhteina ja ajelimme motskareilla Kiteen maisemissa. Toverini oli silloin jo kihloissa naapuripitäjän viehättävän neitosen kanssa. Syyskesällä olivat Saaren Akonpohjassa Hilkka Simpasen ja Oivan häät. Sain sinne kutsun ja pääsin jopa paikalliseen tapaan kuuluneeseen morsiusparin ”mukasakkiin”. Tuula Hannele oli lapsista ensimmäinen ja myöhemmin hän sai vielä Tuija-sisaren ja veljen, Olli nimeltään.

 Nuoren parin onnea syyskesällä 1957. Oiva Henrikki ja Hilkka kuvattuna Hilkan kotona Saaren Akonpohjassa.

Suku koottiin yhteiseen kuvaan. Hääparin vieressä äärimpinä vasemmalla kolmen pojan takana seisovat Oivan sisar Anneli ja sisarusten äiti Toini Berg. Osittain Annelin takana seisoo sisarussarjan nuorin veli Kalle. Takarivissä hieman keskeltä oikealle ylinnä ovat vanhin veli Pentti ja hänen vieressään Oivasta muutaman vuoden nuorempi veli, Kauko.

Juhlavieraita häätalon aitan portailla. Edessä vasemmalla ovat Toini Berg vieressään Anneli-tytär. Muitakin sisaruksia on mukana. Kiteeltä juhliin tullut Oiva Henrikin armeijankaveri seisoo morsiamen takana, oikealta alkaen kolmantena. 

Oiva, oman kylän ja perheen piirissä ”Hesso”-nimellä tunnettu nuori mies opiskeli rakennusmestariksi. Ensimmäinen vaativa tehtävä oli toimia Jyväskylään rakennettavan Lohikosken kirkon vastaavana mestarina. Työmaakokouksessa rakennuksen suunnitellut arkkitehti halusi katsoa betonivalua olevaa sisäkattoa päättääkseen sen päällystämisestä. Valu oli onnistunut niin hyvin, että arkkitehti sanoi sen sellaisenaan muistuttavan taideteosta. Riitti kun se vain maalattiin sopivaan väriin. Se oli kannustava kokemus nuorelle mestarille.

Kesälomilla sentään ennätti pistäytyä katsomassa Kiteenlahdessa maatilaa hoitavaa armeijankaveria ja tämän perhettä. Jyväskylässä palkattuna aloitettua rakennusmestarin uraa Oiva sittemmin jatkoi omassa rakennusliikkeessään. Eräänä kesänä 1970-luvun alussa kävin ystävän kotona Jyväskylän Laajavuoren lähellä. Silloin perhe asui oman rakennusliikkeen rakentamassa rivitalokodissa. Kaikki näytti hyvältä ja talous oli vahva.

Kansainväliset suhdanteet ajoivat ahkeran miehen ahtaalle 1990-luvun taitteessa. Ei se ollut varsinaisesti vauhtisokeutta, mutta kun rahoittajapankki tarjosi edullista valuuttaluottoa, yrittäjä hankki sen turvin maa-alueita ja rantatontteja tulevia tarpeita varten. Usean vapaa-ajanrakennuksen rakennustyöt ostetulla rantakaistaleella olivat jo pitkällä.

Muutaman päivän aikana valuuttaluottojen  velkapääoma kasvoi kurssimuutoksessa kestämättömälle tasolle. Nyt pankkiherroilla oli jo toiset puheet. Yritys ajettiin suoritustilaan. Yksityinen omaisuuskaan ei ollut suojassa. Lähes kaikki suuren työn tuloksena saavutettu hyvinvointi valui hiekkaan.

Perhe sentään jäi. Hilkka, lapset sekä lastenlapset, antoivat valoa synkkiin hetkiin. Askel askeleelta alkoi uuden elämän rakentaminen. Ystävyys Kiteen suuntaankin virisi uudestaan. Teimme pieniä yhteisiä matkoja Pohjois-Karjalassa ja itse taas suuntasin joskus Jyväskylään. Viimeinen tapaamisemme oli kesällä 2009. Silloin olimme Laajavuoren kesäteatterissa yhdessä vaimoni ja Oiva Henrikin kanssa. Päätteeksi kävimme iltakahveilla kaupungilla ja pistäydyimme ystävämme asunnolla. 

Ystävyyttä lujitettiin yhteisillä retkillä. Tämä kuva otettiin ruskan aikaan Kolin huipulla. Oli lokakuun ensimmäinen päivä vuonna 2003. Vuodet ovat jättäneen jälkensä toveruksiin ja monia kolhuja ja vastoinkäymisiäkin elämä oli molemmille tuonut. Oli onni, että suuren luonnon keskellä ajatellessa ne tuntuivat ikäänkuin pienentyvän.

Hilkka-puoliso väsyi ensin. Kirjeenvaihdossamme ja tavatessa Oiva kantoi huolta vaimostaan. Kauan hän jaksoi hoitaa tätä kotona. Muutama vuosi sitten Hilkka saateltiin haudanlepoon. Lopulta omakin terveys hiipui. Viimeisen vuoden aikana en saanut Oivaan enää yhteyttä. Olli-poika löytyi langan päähän. - Isä on heikossa kunnossa, hän sanoi. Emme enää tavanneet. Nyt hänen taipaleensa täällä ajassa on päättynyt.

Olisin halunnut olla mukana saattamassa ystävääni hänen viimeiselle matkalleen. Oma ikä ja pitkä välimatka kuitenkin estivät ajatuksen toteutumisen. Siksi tahdoin tällä kirjeellä lähestyä teitä vainajan omaiset. Tein sen kunnioittaakseni Oiva Henrikin sitkeyttä ja 

elämänuskoa loppuun asti. Muistan lämmöllä yli puoli vuosisataa kestänyttä ystävyyttämme. 

Uskon, että kokemamme sielunveljeys antoi meille molemmille tarpeellista voimaa, kun elämä asetti meidät joskus suorastaan ylivoimaisilta tuntuvien vaikeuksien eteen.

Toivon ystävälleni keveitä multia ja jälkeenjääneille voimia suruun. Isän, ukin ja ystävän hyvä muisto kannustaa meitä yhä, vaikka hän ei enää ole joukossamme!

Limingan savut ja Oulun perunarieskat

Kuvassa on eräs Rolf Alanderin omistuksessa ollut ro-ro (Roll on roll off)- tyyppinen rahtialus hänen yritystoimintansa alkuvuosilta.

Kriisistä kriisiin kulkevassa Suomessa elettiin 1970-luvun lopulla ensimmäisen öljykriisin jälkitunnelmissa. Iso asia oli kehitellä tekniikkaa, jolla kalliiksi käynyt öljy voitaisiin korvata kotimaisin polttoainein.

Maininki saavutti myös Kiteen ja yhtenä toimena tekninen osasto ja kunnanhallitus lähetti marraskuun lopulla 1978 edustajiaan Liminkaan. Siellä toimi laivanvarustaja Rolf Alanderin omistama konepaja. Oulun yliopiston tekniikan opiskelijoiden kanssa kehiteltiin isohkoja kaasutus-etupesiä, joiden avulla hakkeesta muodostettua häkäkaasua poltettiin öljyllekin tarkoitetuissa kattiloissa.

Huomattavan suuria yrityksiä

Alander omisti niihin aikoihin alunperin Uuteenkaupunkiin rekisteröidyn laivanvarustamoyhtiön nimeltä Avomeri Oy. Lisäksi hänellä oli höyry- ja lämminvesikattiloita valmistava Oy Vapor Ab sekä  arvostettu Oy Engineering Ab-suunnittelutoimisto Raisiossa. Hän oli ostanut 1970-luvun alussa myös Humppilan Lasitehtaan ja rakentanut sille uudet toimintatilat. Limingan Konepajan mies kertoi perustaneensa kehitysalueelle tuodakseen sinne työpaikkoja. Parhaimmillaan yritysrypäs työllisti 600 ihmistä.

 Rolf Alander on pian 78 vuoden iästään huolimatta edelleen vireässä kunnossa. Hänen isänsä syntymäpaikka oli Särkisalo lounaisrannikolla, nykyisessä Salon kaupungissa, mutta Rolf itse on syntynyt Viipurissa. Ehkä se osaltaan selittääkin miehen karjalaiselta vaikuttavaa luonnetta.

Ekonomi Rolf "Rolle" Alander oli Euroopassa uranuurtaja ro-ro tyyppisten pikarahtialusten käyttöönottajana. Sellainen laiva saattoi parhaimmillaan viipyä satamassa vain 2-3 tuntia. Silloin pyörillä oleva rahti ennätettiin purkaa ja uusi lastata päälle. Yli 2500 dwt:n kantavuus ja 140 metrin pituusmitta antavat käsitystä laivojen koosta. Omistushistoriansa aikana yrityksellä oli  kaikkiaan yhdeksän erilaista alusta, joista kaksi oli 20.000 dwt:n kantavuudella ollutta säiliölaivaa.

Limingan opit

Bussi jolla matkasimme, ennätti marraskuun lopun kaamoksessa Liminkaan vasta illan pimettyä. Tekniikan ylioppilaat olivat virittäneet tehtaan ulkokentälle toimintaan kolme  kattilaa ja punaiset digitaalinumerot kertoivat, että ulossaatava lämpöteho kattilaa kohti oli noin 100:n kilowatin luokkaa. Kattiloita kuormitettiin syöttämällä kuuma vesi aluelämmitysverkkoon. Saimme valaisevan kuvan uudesta tekniikasta. Etenkin Kiteen kunnan rakennuspäällikkö Reino Alhainen painoi asioita visusti mieleen.

Syventävät opinnot Oulun Arinassa

Opintomatkan sponsoroivat Alanderin yritykset. Oulussa Hotelli Arinan päivällispöydässä toimitusjohtaja kertoi monista toimistaan. Mies kantoi vastuuta työntekijöistään ja oli miellyttävä ja kohtelias illan isäntä. Länsisuomalaisista juurista huolimatta hänessä oli miltei karjalaista vilkkautta. Kiteeläisten ajatus kaasutuspolttoon siirtymisestä jäi hautumaan. Ehkä Oulun reissu kuitenkin antoi näkemystä ratkaisun toimivuudesta: Päädyttiinhän 1980-luvulla rakennetussa Kiteen Lämmön lämpökeskuksessa valitsemaan kaasugeneraattori siihen liitettyine kattiloineen. Tosin teholuokka, 6-8 MWh, oli enemmän kuin 60-kertainen Limingan koelaitoksiin nähden.

 Erkki Renvall on alkuperäiseltä koulutukseltaan kaupallisen tutkinnon mies. Opettaja-puolison työpaikka toi pariskunnan Heinoniemen koululle. Sieltä käsin Erkki lähti jatko-opintoihin ja valmistui hänkin opettajaksi. Pienen kyläkoulun lakkauduttua Renvallit siirtyivät Kiteen keskustaan. Virkauran loppuvuodet Erkki Renvall toimi koulunjohtajana Hutsiin rakennetussa uudessa ala-asteen koulussa.

Henkilökohtaista ohjausta

Alander oli suunnannut markkinointia kuntiin ja kuntayhtymiin. Siksi bussissamme oli mukana Honkalammen kuntayhtymän liittohallituksen jäseniä ja Pertti Puhakan ylilääkärisijaisuutta silloin hoitanut nuori lääkäri. Kuntayhtymää edusti myös kiteeläinen koulunjohtaja Erkki Renvall. Erkki ja lääkäri istuivat vieretysten bussissa vain käytävä välissään. Renvallin käsi meni tiuhassa tahdissa taskuun ja toinen toisensa perään uusi "nortti" alkoi kärytä.

Kun siihen aikaan oli parhaimmillaan menossa Pekka Puskan johtama Pohjois-Karjala -projekti, lääkäri katsoi virkaetiikkansa vaativan asiaan puuttumista. - Olen koko matkan ajan seurannut tuota tupakointianne ja siksi kysyn; kuinka olette moisen tavan yleensä ottanut? - Taitaa olla sukuvika, oma isä on kaiken sen ajan minkä muistan, polttanut niin pöllitupakkaa, sikareita, kuin piippuakin. - No, olisitte ottanut opiksi, hän ei varmaan kovin vanhaksi elänytkään? - Enpä häntä tiijjä, sanoi Erkki - viime kesänä juotiin satavuotiskahvit ja ukko on yhä "toprakassa" kunnossa! Lääkäri ei katsonut aiheelliseksi jatkaa keskustelua. Myöhemmin kyselin luottamuskaverilta tämän isän vointia. Renvall kertoi papan saavuttaneen kunnioitettavan liki 102-vuotisen eliniän.

 

 Reino Alhainen oli varsinainen pitkän linjan mies rakennusalalla. Hän ennätti nuoruudessaan toimia muun muassa työnjohtajana Haminassa. Työnantaja oli silloin alkuaan kiteeläinen Heikki Havukainen, joka urakoi Haminan Nuutniemessä 1940-lopulta 1950-luvun alkuvuosiin Neuvostoliittoon toimitettavien sotakorvausalusten sisustuksia. Jatkossa Alhainen toimi rakennusalan yrittäjänä Kiteellä. Hyvin pitkä työsarka Reinolle kertyi Kiteen kunnan rakennuspäällikkönä. Kuvassa hän on juuri saanut presidentin myöntämän SVR:n Valkoisen Ruusun 1. luokan mitalin kultaristein. Kiteen valtuustosalissa otettu kuva on muistin mukaan vuodelta 1977.
 

Oulun perunarieskat

Paluumatkalle lähtiessä bussi kurvasi juuri uuteen aamun avautuvalle kauppatorille. Erään kojun räystäällä oli iso pahvikyltti ja sanat: "Vie lämpimäiset, meillä on Oulun parhaat perunarieskat". Pitihän tuota uskoa, etenkin kun Alhaisen Reino ensimmäisenä ostajana näytti mallia. Köröteltiin hyvä kotvanen kohti kotimaisemia. Iisalmessa kuljettaja ajoi huoltoasemalle ja ilmoitti kahvitauon. Muut nousivat lähteäkseen, mutta Reino painautui istuimeensa entistä tukevammin.

- Eikö sinulle kahvi maistu kysäisin, johan tässä saatiin istuakin? - Kyllähän se maistuisi, mutta kun torilla käskivät viemään lämpimäiset kotiin, minun pitää vain istua ja pitää penkille alleni laitettuja rieskoja lämpiminä! - Ota riski, mennään, sanoin arvaten leikinlaskun. Mentiin. Reinon monilokeroinen salkku rieskapaketteineen jäi paikalleen viereiselle istuimelle.

Joulupukkikin muisti

Oppia saatiin - moneen lähtöön. Joulun alla jokaiselle mukana olleelle tuli paketti ohjeistettuna varovasti käsiteltäväksi. "Rolle" se meitä muisti allekirjoituksellaan vahvistetulla joulukortilla ja komealla Humppilan Lasin käsintehdyllä kukkamaljakolla. 

 Ystävänpäivän ruusut vuodelta 2014. Maljakkona on Rolf Alanderin lahja jouluksi 1978. Esine on käsintehtyä taidelasia ja siksi melko arvokas. Kun Alander 1970-luvulla rakensi Humppilan Lasitehtaalle uuden tehdassalin ja tehtaanmyymälän samassa kokonaisuudessa toimivine ravintoloineen, se oli laatuaan ensimmäinen Suomessa. Vielä nykyisellä mittapuulla kokoluokka on harvinaisen suuri.

Reino Alhainen ei enää ole joukossamme. Erkki Renvall, tänä vuonna 84, seuraa virkeänä Kiteen tapahtumia Mikkelistä käsin. Alander  on vuonna 1936 syntyneenä virallisesti jättänyt yrityselämän. Limingassa toiminta päättyi 1980-luvulla konkurssiin. Lasitehtaallakin on uusi omistaja. Varustamotoiminta taas loppui 1990-luvun lamaan.  Saila-vaimon kotitilalla Lohjan Virkkalassa riittää puuhastelemista, eikä ihan vähänkään: Vohloisten kauppapuutarhassa on 10.000 omenapuuta. Rolf on toiminut myös Uudenkaupungin merihistoriallisessa yhdistyksessä  ja on innokas taloushistorian harrastaja.

 Kuvassa on Ahvenanmaalaisen laivanvarustamon osakekirja, jotka painettiin Turun Kivipainossa suuriruhtinaskunnan viimeisinä vuosina. Ajankohta oli vuosi 1916. Painatus on setelipainotasoa. Rolf Alander omisti Ångbåts Aktiebolagetin osakekirjat, vaikka varustamotoiminta olikin lakannut jo 1970-luvulla. Vuonna 1999 Alander lahjoitti 80% osakekirjoista Uudenkaupungin merihistorialliselle yhdistykselle. Yhdistys myy omana varainhankintanaan osakekirjoja muistoesineiksi. Kehystetyllä alkuperäisellä  asiakirjalla on hintaa 35 euroa.

Menneitä muistellen...

Tauno Huhtilainen sai 60-vuotispäivänään 22.7.1981 rakennusneuvoksen arvon. Kuva on arvonimen luovutustilanteesta, jossa Martti Kupiainen lukee arvonimen myöntämisestä kertovaa presidentin avointa kirjettä. Vieressä on Suomen Maanrakentajien Liiton edustajina mm. Veikko Karjalainen Kesälahdelta.

Kiteeläismiehet liikeasioilla

Nyt jo edesmennyt Tauno Huhtilainen johti alkuun Kupiaisten kanssa yhteistä firmaa nimeltä Karjalan Murske. Jossakin vaiheessa se oli Suomen suurin alallaan toimiva yritys. Etenkin Martti Kupiainen teki niihin aikoihin Taunon kanssa paljon yhteisiä matkoja ympäri Suomen. Huhtilainen oli hyvämuistinen mies ja monien muiden tarinoiden ohella Martti Kupiainen kuuli useampaankin kertaan seuraavan muisteluksen:

Tauno oli perustanut heti sotien jälkeen yrityksen Kiteen Rakennus Oy. Yhtenä sen ajan monumenttina on vaikkapa Huhtilaisen rakentama Kiteen entinen postitalo. Lukuisia urakoita oli Ilomantsissa ja siellä rakennusliike joutui suuriin vaikeuksiin. Kovat pakkastalvet olivat niistä yksi, mutta ympärivuotinen riesa oli kaikkinainen puute rakennustarvikkeista. Lopulta piti turvautua kauppias Väinö Kupiaiseen, joka arveli jotakin apua löytyvän Lahdesta. Jo 1860-luvulla Viipurissa toiminnan alkanut Starckjohann Oy oli siirtänyt toimintansa sinne ja Kupiaiset olivat liikkeen tukkuasiakkaina.

   

Kiteen kunnan lähetystö oli eräs neuvos-nimityksen onnittelijoista. Vasemmalta alkaen kuvassa ovat ensinnnä itse päivänsakari Tauno ja hänen vierellään puolisonsa Sirkka Huhtilainen, sitten Kaija ja Pekka Ikonen, hän kunnanjohtajana. Oikealla on kunnanhallituksen silloinen puheenjohtaja Reino Karpola.

Tarina ei kerro, oliko matkaväline auto vai juna, mutta joka tapauksessa eräänä päivänä puoliltapäivin noustiin portaat Starckjohannin konttoriin ja Väinö Kupiainen suuntasi tuttuun tapaan suoraan pääjohtajan huoneeseen. Tauno tuli esitellyksi, samoin syy miksi hän oli Väinön matkaan lähtenyt. Jo suoralta kädeltä entinen Viipurin mies lupasi hommata Huhtilaiselle yhtä ja toista puutelistalla olevaa tarviketta. Vanhoilla liikesuhteilla teollisuuden suuntaan oli paljon merkitystä, etenkin niukkuuden oloissa.

- Mutta syömään tässä ensin pitää lähteä, kun olette niinkin kaukaa tulleet, eiköhän teille jo lounas maistu, arveli johtaja ja vei Kiteen miehet kaupungin parhaaseen ravintolaan. Siihen aikaan käteinen raha oli poikaa ja sellaista Väinöllä arvatenkin oli matkassa melkoisen paljon, koskapa vei salkkunsa mukana pöytään ja laski sen tuoliin istuessaan jalkojen väliin. Isäntä käski valitsemaan listalta parasta mitä niihin aikoihin oli tarjolla. Hyvin näkyi vieraille ruoka maistuvan, huomasi isäntä - olihan ainakin Huhtilaisen Tauno jo silloin, vaikkakin vielä alle kolmikymppisenä - tuhdin raamikas mies.

Viereisessä pöydässä istui herran näköinen asiakas, joka kaikesta päättäen oli alkanut lounaansa jo naapureita aikaisemmin. Vaikka tämä oli pöydässä yksinään, Tauno huomasi miehen olevan hyvässä "myötälaitaisessa". Kun tarjoilija tuli heidän pöytäänsä kyselemään tarjoilusta, naapuripöydän mies huikkasi: - Tänne taas snapsi, ja nyt sen pitää olla pontikkaa! Tarjoilijalle asiakas oli jo entuudestaan tuttu. Siksi hän hymyillen lupasikin katsella mitä talon viinakaapista löytyy. Starkin johtaja kuiskasi vieraille naapuriasiakkaan olevan lahtelaisen työväenlehden päätoimittaja.

Siinä tilanteessa Väinö muisti asian, joka oli häneltä miltei tyystin unohtunut; tuliaiset! Hän sanoi kämmenensä suojasta tukkukauppiaalle: - Enpäs tuota ennen muistanut, mutta minullahan on tuossa jalanjuuressa laukussa sinulle pullo kiteeläistä, kun sitä niin monta kertaa jo olet ennättänyt pyytää maistettavaksi. Lahtelaisjohtajalla sytytti: - Nostapas se tuohon pöydän laidalle, niin katsotaan. Väinö teki työtä käskettyä, johtaja otti pöydästä tyhjän lasin ja lirautti  siihen hyvänlaisen naukun. Väinö laittoi putelin takaisin salkkuun. Johtaja osoitti lasia ja iski Kupiaiselle silmää, nyökäten kohti päätoimittajan pöytää.

Väinö oli heti juonessa mukana. Hän nousi, otti lasin käteensä ja ojensi sen tilauksen tehneelle naapurille. - Olkaa hyvä, taisi teidän tilaamanne juoma tulla vahingossa meidän pöytään! Mies katsoi lasia epäuskoisena, maisteli sitten ja sanoi: - Ihmettelen minä suuresti...., pontikkaahan tämä piru on kuin onkin.... - Tästä pitää laittaa iso juttu huomiseen lehteen!

Vahtimestari oli seurannut miesten puuhia ja lähti määrätietoisesti kävelemään kohti kolmikon pöytää. Pian hän huomasi pääjohtajan, joka oli tietysti Lahdessa iso pomo ja ravintolan tärkeä asiakas. Niinpä hän kaartoikin toisaalle ravintolasalissa ja palaili muina miehinä narikkaansa. 

Starkin pomo taas nousi ylös, meni naapuripöydässä istuvan miehen viereen, laski rauhallisesti käden tämän olalle ja sanoi: - Emmeköhän sovi, ettei tästä sinun snapsistasi tehdä uutista huomiseen, eikä mihinkään muuhunkaan lehteen?

Tokkuraiselle miehellekin oli alkanut valjeta jutun juoni. Hän kallisti taas varovasti lasia, kipristeli naamaansa ankaran väkevästä juomasta ja sopersi : - Niin, ei huomisheen, ei mi- mihinkään, ei ikinä mihinkään lehteen!

Kahdessa alimmassa kuvassa on Tauno Huhtilaisen urakoimia rakennuksia Ilomantsissa 1940-luvun lopulla. Tässä osuuskassan toimitalo.

Tämä rakennus taas on Hömötin koulu, siis myös Ilomantsissa.

Talven puuhia, jäännostoa Kiteenjärvestä 1960-luvulla

 

Ei se tämän kummempi peli ollut, jolla 1950-luvulla tehtiin iso osa peltotöistä myös Pohjois-Karjalassa. Kuvassa on Ferguson TE20, jota valmistettiin niin bensiini- kuin peroolikäyttöisenä. Jatkosssa markkinoille tuli myös dieselmalli.Tätä vastaavalla vehkeellä sahattiin Kiteenjärvestä jääpaloja irti tarinassa kerrottuna talvena.

    Matalasta Kiteenjärvestä jäitä nostettaessa ei ollut suurta vaaraa hukkumisesta. Toisin oli esimerkiksi Orivedellä, jossa nostopaikalla saattoi olla kymmenien metrien vesisyvyys. Kiteenlahdessakin, aikansa vankassa maitokylässä, jäitä nostettiin kymmenissä taloissa. Alkuun menetelmänä oli justeerisahaus, mutta kun koneellistuminen eteni, otettiin moottorivoimat käyttöön.

Muutamassa talossa oli puimakonetta varten hankittu suhteellisen kevyt ”ranskalainen”, Bernard-maamoottori. Se asennettiin tarvetta varten tehtyyn kelkkaan katkaisusirkkelin akselin kanssa. Lattahihnavedolla melko kookas terä sai jäähän niin syvän viillon, että sitten kun avantoa jo jonkin verran oli tehty, jäähän sahattu ruudukko lohkesi sopiviksi palasiksi, etenkin kun jäänreunaa tömäyteltiin tukevasta pöllistä tehdyllä juntalla. Sitten, alkavalla traktorikaudella, jo suurempaa sirkkelinterää pyöritettiin pikkufergulla. Vaihteen ollessa vapaalla pari-kolme miestä jaksoi työntää konetta eteenpäin sillä nopeudella, ettei moottori voimanpuutteessa pysähtynyt.

Jäät kipattiin ylös kelkalla, joka oli tehty kahdeksi halkaistusta sopivapaksuisesta puunrungosta. Työvälineeseen oli nostokoukuiksi jätetty tarkoitukseen sopivat juurenpätkät. Koukkupari pujotettiin jäälohkareen alle ja loppuvuosina jo traktorivedolla lohkareet nousivat kevyesti jäälle, josta ne miehissä nostettiin pystyasentoon. Sellaisina ne oli helppo kaataa liistereen pankolle tai matalaan traktorivetoiseen puunajorekeen.

Omat muistoni huipentuvat siihen, kun erään jäännostosession jälkeen, taisi olla talvi 1961, jouduin tekemisiin virkavallan kanssa: Lihakunnan mies oli sikalassa kanssani arvioimassa teuraaksi lähtevää emakkoa, kun kylän poliisi tuvasta tarkemman osoitteen saatuaan kampesi sinne. Ehätin herjaamaan virkavaltaa kysyen, oliko poliisimies ryhtynyt sivutoimenaan ”lihossikaksi”.

Ei, enemmälti provosoitumatta mies kertoi tulleensa kirjoittamaan sakkoa maantien rikkomisesta traktorin piikkiketjuilla. Mikäs siinä auttoi, kolmen tuhannen sakkohan siitä rapsahti. Tosin niitä markkoja ennen vuotta 1962, jolloin seteleistä pyyhkäistiin pari viimeistä nollaa pois.

Jälkeenpäin selvisi, että syyllisen osoite oli peräisin tiepiirin mieheltä. Tiemestari oli katselmusajelullaan huomannut, että traktorin piikkiketjut olivat lohkoneet reilun parin kilometrin matkalta polanteena tiessä ollutta kerrosta jopa melkoisina lohkareina irti. Pomon kysyessä paikalle sattunut työmies muisti ensimmäisenä mahdollisena syyllisenä juuri minut, silloin vasta 21-vuotiaan ”talonisännän”. 

Tapaus oli näin jälkeenpäin arvioiden itselleni päänavaus yhteisen vastuun kantamisessa. Myöhemmin vastuuta oli joskus taakkana paljonkin, mutta sakkoja tai joutumista virkavallan kuulusteltavaksi noissa myöhemmissä puuhissa ei enää kohdalle sattunut.

Tässä kuvassa on se traktorimalli, jonka turvin Kankaalassa tehtiin maatyöt alkaen keväästä 1959. Tällä sitä ajettiin jäitäkin Kiteenjärvestä ja ansaittiin elämän ensimmäinen sakko! Myöhemmin tämä 32-hevosvoimainen Fordson Dexta vaihdettiin isompaan veljeensä Super Dextaan, oli syksy 1963. Siiinä hevosia oli jo 44,5, joka riitti sen ajan arvioina jopa urakointiin Taskisen rakennusliikkeen soranajoissa. Talvella 1964-1965 ajoin sitä tavaraa silloiselle Yhdyspankin rakennuksellekin Savikon kuopalta vanhan tililistan mukaan 257 kuormaa.