perjantai 28. kesäkuuta 2013

Vanhoja muistoja ja kesän kukkia Pekanpäivän aikaan


 Hermannista heinään, sanottiin vanhaan aikaan. Se olikin silloin oikea heinätyksen aloitusaika, kun luonnonnurmet kehittyivät kylvöheinää hitaammin ja pieniltä pelloilta piti saada kootuksi mahdollisimman suuri sato. Kasvusto oli monenkirjavaa ja viikateniittoheinässä loistivat myös lukuisat  luonnonkukat puhumattakaan koiranputkesta, jopa horsmista, joita rehevät maapohjat lykkäsivät voimalla paremmanlaatuisen heinäkasvuston sekaan. Hermanni-nimi sijoittuu almanakassa edelleen entiselle paikalleen, 12. päivään heinäkuuta.
     Sotien jälkeen kylvönurmet olivat jo pääasiallinen heinänviljelymuoto ja viikatekin oli vaihtunut kahden hevosen vetämään niittokoneeseen. Sittemmin avuksi tulivat traktorit tehokkaampine niittokoneineen. Kylvöheiniä alettiin  kaataa tavallisimmin kesä-heinäkuun vaihteessa. Kankaalassa perinteeksi tuli, että säiden salliessa ensimmäiset niitot tehtiin Pekanpäivänä, siis 29.6. 
     Aikaa myöten muodostui tapa, että vuoroin Järvelässä setä-Pekan kotona tai meillä Kankaalassa  vietettiin yhteistä Pekanpäivän iltaa kahvittelun merkeissä.  Valmista, juuri niitettyä luokoa oli molempien isäntien pelloilla,  ja yhteinen kahvittelu- ja tarinatuokio oli kuin hengen nostattamista melkoisena haasteena edessä olevaa heinien seivästämistä ja kohta sen perään jo niiden latoonajon ponnistusta varten.
     Seipäilläkuivatus jatkui  Kiteellä aina 1980-luvun alkuvuosiin. Sitten sitkeimmätkin hankomiehet alkoivat luovuttaa raskaan työvaiheen paalausmenetelmälle. Heinää alettiin kuivatella pellolla levällään ja kovapaalauksella sitten tehtiin loppukorjuu. Raskasta työtä oli nyt muutamille kuuman poutapäivän illan tunneille osuva paalien varastoonajo. Muistan kokeneeni itseni miltei rintamakarkuriksi, kun kesällä 1982 Kankaalassa ensimmäistä kertaa oli niitetty heinä pellolla levällään ja piti uskoa, ettei tule isoa sadetta, joka saattaisi kerralla lähes perusteellisesti pilata kaikki sen kesän heinät.      
      Muutamaa vuotta myöhemmin, kesällä 1987, käytössä oli jo latokuivuri. Sen ansiosta jo kahden päivän hyvä pouta riitti alkukuivatukseksi ja loppukosteus haihtui, kun iso potkuripuhallin puski puolenkymmentä päivää lämmintä ilmaa paalikerrosten läpi.  Jos poutaa taas kesti kolmen päivän ajan, jälkikuivatusta tarvitsi enää vain vähän laatuheinien "hippiistelyyn".

 Hermanniin on vielä kaksi viikkoa. Kuva ei ole vanha, mutta tämä näkymä olisi ollut varsin tavallinen maaseutukylissä jo kauan ennen sotia. Valamonruusuakin laiteltiin jo siihen aikaan pihapiiriä kaunistamaan.
Petuniaa oman mökin kukkapenkissä juhannuksen jälkeisellä viikolla 2013.

Perinnemaisemakylän kesää Pajapellon nurkalla. Taustalla häämöttää kesäautereisen Kiteenjärven selkää.

Pioni oli Kankaalassa Anna-emännän vaalima kukka. Niitä oli silloin paljon tummanpunaisina ja myös valkoisina. Tämä vaaleanpunainen laji kukkii uuden asuinpaikkamme pihapiirissä useiden kanssasisariensa vieressä. Pekanpäivä 2013.
Valamonruusu valitsi kasvupaikakseen tieliittymän vierustan. Joskus se on pitänyt kaataa pois, kun näkymä tielle peittyy ja uhkaa pihasta maantielle tulevien liikenneturvallisuutta. Aina se silti nostaa uudet vartensa ja tuo kukintonsa ihailtavaksi.
Samettiruusua löytyy monen kukkia harrastavan viherpeukalon kukkapenkistä. Tämä kasvi ei ole monivuotinen, vaan kevään lähestyessa pitää kylvää siemenen ikkunalle kukkaruukkuun, josta koulitut taimet lopulta siirretään ulos kukkapenkkiin. 
Heinätöistä ja sellaisten muistelustahan tämä blogi lähtii liikkeelle. Tämän kesän osalta tuo puuha oli vain muutamien tuntien hujaus, kun alla oli kolmen päivän ajan luo´olle porottanut aurinko. Karheen tekoa, kuten kuvasta näkyy.
Pyöröpaalain on pyöräyttänyt taas yhden "munan" ja kohta sen kammio täyttyy uudestaan kuivilla heinillä. Isoa paalia ei vahvakaan mies jaksa sylissään kannella. Siksi varastoon siirto ja muu käsittely onkin konetyötä. Tähän on siis noista viikateniittoajoista tultu!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti