sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Suomalaiset viihtyvät veljeskansan vieraina


 
Komeat laivat ahmivat uskomattomat määrät suomalaisturistien busseja matkoille Viroon ja takaisin. Tallinnan satama 19.3.2016 ja Eckerö Linesin uusin laiva Finlandia.
 
Etelässä Suomenlahden takana asuvat naapurit ovat eläneet uudelleen saatua itsenäisyyttään pian 25 vuotta. Virossa juhlinta on ajankohtainen 20. elokuuta tulevana kesänä. Vielä suuremmat juhlat ovat ovella. Kaupungeissa näkee jo nyt julisteita, joissa kerrotaan vuonna 2018 esillä olevasta 100-vuotisen itsenäisyyden juhlateemasta. Virohan sai samassa Venäjän kaoottisessa tilanteessa itsenäisyyden kuin Suomi. Tosin molemmat kansat joutuivat siinä yhteydessä käymään raskaan sodan.
Viimeinen neljännesvuosisata on ollut koko Baltiassa valtavan muutoksen aikaa. Silmin nähtynä taloudellinen vauraus on harpponut eteenpäin uskomatonta vauhtia. Tallinnan kaupunki alkaa rakennuksiltaan muistuttaa maailman metropoleja hulppeine lasiseinäisine pilvenpiirtäjineen ja kansainvälisten pankkien kerskarakenteisine konttoreineen. Rinnastaminen sellaisiin kaupunkeihin kuin Dubai tai Hongkong ei ainakaan valtakunnan muihin mittasuhteisiin verraten ole kohtuuton. Jotkut suomalaiset asiantuntijat ovatkin sanoneet Tallinnaa nykyarkkitehtuurin villiksi länneksi.
Huiman kehityksen vuosikymmenet
Itsenäistymisen jälkeen ensimmäiset vuodet kuluivat vapautumisen tuomissa euforisissa tunnelmissa. Lisää vauhtia siihen antoivat läntisen maailman avokätinen henkinen myötätunto ja etenkin vahva taloudellinen tuki. Varsinkin ruotsalaispankit lainoittivat auliisti kaupan, matkailupalveluiden ja maatalouden investointeja. Jälkeenpäin arvioiden Baltian maissa osoitettiin ennenäkemätöntä kykyä omaksua uutta vaikkapa tietotekniikan ja muun lännessä pitkällä olleen teknisen ja taloudellisen kehityksen piirissä. Kun ensimmäinen kymmenvuotisjakso uutta itsenäisyyttä oli takana, yhtenä kehityksen mittarina helpoimmin nähtävä Tallinnan kaupunki oli miltei täysin pessyt pois kasvojensa neuvostoaikaiset tunnusmerkit.
     Nyt uuden Viron 25-vuotisjuhlaan valmistautujat ovat jo kauan eläneet kohtaamassaan kapitalistisessa arjessa. Kohta vuonna 1991 tapahtuneen itsenäistymisen jälkeen pieni kansa huomasi olevansa sellaisena turvaton kohtaamaan ainakin ulkoa tulevia haasteita. Siihen tarpeeseen tulivat avuksi sotilasliitto NATO ja Euroopan Unioni. Tarpeellisen odotusajan jälkeen virolaislompakoissa rahana olleet kruunutkin vaihtuivat euroiksi. Kaikki nämä asiat merkitsivät Viron laajaa integroitumista läntiseen maailmanpiiriin.
Asioita voi katsella monesta näkökulmasta    
Taakse jäänyt aika antaa mahdollisuuden tehdä kauemmaksi ulottuvaa tarkastelua menneeseen. Neuvostoajan monenlainen henkinen ahtaus ja tunne olemisesta osana totalitaristista järjestelmää näyttäytyi 1990-luvun vuosina mielikuvissa vielä vain pahoina asioina. Nyt nähdään jo se, että ainakin tämän päivän heikko-osaisiin verrattuna taloudellinen tasa-arvo toteutui silloin nykyistä paremmin: niukkuutta tosin jaettiin, mutta ketään ei helposti jätetty "yhteisestä pöydästä" pois.
     Suomessa kiistellään tulotason säilyttämisen prosenteista tai niiden osista vaikka yhteinen etu vaatisi laajempaa näkemystä. Silloin on hyvä muistaa vaikkapa se, että Baltiassa, esimerkiksi Virossa, keskimääräinen tulotaso ja eläkkeet ovat meikäläisin verraten niin paljon alemmalla tasolla, ettei todeksi uskoisi. Siksi ei ole ihme, että lukuisat suomalaiset rakennuskohteet ja monet palvelut toteutuvat veljeskansan auliisti ojentamilla käsivarsilla. Muutama vuosi sitten virolaisten oma arvio oli, että silloin 50.000 heikäläistä elätti perhettään Suomessa ansaituilla tuloilla. Virossa laadittu tuore tilasto kertoo vuoden 2015 toisella neljänneksellä keskipalkaksi 1082 euroa. Vuonna 2014 taas IT- ja viestintäalan palkkoja pidettiin sikäläisittäin mojovina; hieman päälle 1500 euroa kuukaudessa!
Viron kansantalous lepää liikaakin palvelusektorin varassa
Julkinen sektori arvosti työtekijöitään maksamalla 1037 euron keskimääräistä kuukausipalkkaa. Yksityisellä palkkansa tienaava joutui vastaavasti tyytymään summaan 994 euroa. Tuntipalkan keskiarvo oli vuonna 2014 6,14 euroa ja vuonna 2015 minimipalkka oli säädösten mukaan vain 390 euroa kuukaudessa. Viron kansantalous lepää vahvasti palvelusektorin varassa. Sen osuus BKT:sta on peräti 68,8%. Ala on silti keskiarvoa huonommin palkattu; majoitus- ja ravintola-alan keskipalkka oli viime vuotena 678 euroa, ja kiinteistöalallakin tienasi vain 847 euron kuukausitilin. Palkoista pidätetään vielä yhteinen tasavero, 21%.
     Viron kylpylöissä fysioterapeutin päiväpalkka saattaa jäädä pariinkymmeneen euroon, jopa sen alle. Eräs äskettäin tavattu jo eläkeikään ehtinyt naishenkilö kertoi saavansa 20 minuutin mittaisesta osahieronnasta 1,5 euron korvauksen. Päivälle oli sijoitettu 10 asiakasta. Varsin niukka toimeentulo siis, ellei muutaman sadan euron suuruinen eläke olisi lisätukena. Eläkkeitä rukattiin viimeksi 1.4.2015. Silloin keskimääräisen eläkkeen määräksi asetettiin 375 euroa/kk. Suomalainen ET-lehti kertoi, ei kovin kauan sitten, että minimieläke silti on käsittämättömän pieni, 141 euroa kuukaudessa.
     Maatalous Virossa on kutistunut bruttokansantuotteena vain 2,5 prosentin suuruiseksi. Se ei silti ole tuonut harjoittajilleen kilpailuetua. Kun vuosi sitten Valio tipautti maidon tuottajahinnan 40 sentistä 35 senttiin litralta, suomalaiset maidontuottajat alkoivat ajautua lähes kestämättömään kustannuskriisiin. Virossa samaan aikaan koettiin jo täysi katastrofi: aikaisemmin tuottajille tilitetty 40 sentin litrahinta pieneni tasolle 23-25 senttiä.
     Nyt itsenäisyyden auvoa eivät häiritse vain entisen vallanpitäjän ja nykyisen ison naapurin puolelta nousevat uhat: kapitalistisen markkinatalouden kovat kourat tarraavat pahimmin alityöllistettyjen, ikääntyneen kansanosan, samoin kuin maatalouden piirissäkin työskentelevien niskavilloihin.


Viron kylpylöissä panostetaan asiakkaiden viihtyvyyteen. Viimeisimpiä alan investointeja Pärnussa on viime vuoden heinäkuussa kylpylähotelli Viiking Spa:han avattu vesi- ja saunamaailma Aida. Siihen kuulu isojen allasalueiden lisäksi puolenkymmentä erilaista saunaa, vesiputouksia ja suihkuja, sekä virrassa-uintipaikka. Komeutta täydentävät monet porealtaat sekä hyvin varustettu allasbaari.
 

 

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Havukaisten sukuseuran aktiiveja - Alpo Havukainen



Joskus Ahti on suosiollinenkin. Keväällä 2007 Alpon verkkoon oli tarttunut pataan pantavaa ihan naapureille asti. Särki kuitenkin taitaa tällä kerralla olla saaliissa enemmistönä.
 
Mitä kuuluu kunniapuheenjohtaja Alpo Havukaiselle?

Yksi Havukaisten sukuseuran voimanponnistuksista oli suvun historiakirjan aikaansaaminen. Julkistamisjuhlasta on ensi kesänä kulunut aikaa jo 12 vuotta. Seuraavana kesänä, vuonna 2005, oli vuorossa suvun muistomerkin paljastaminen Kiteenlahden Havukkalanmäelle. Molemmat tapahtumat sijoittuivat vuosiin, jolloin Alpo Havukainen toimi sukuseuran puheenjohtajana.
Järjestöillä ei useinkaan ole mahdollisuuksia taloudellisin keinoin palkita ansioitunutta henkilöään, eikä se toiminnan luonteesta johtuen tunnu sopivaltakaan. Sen sijaan on muita tapoja julkisesti tunnustaa yhteisen hyvän eteen tehdyn työn arvo. Oli paikallaan, että monen ahkeraa puurtamista sisältäneen vuoden jälkeen Alpo Havukainen sai sukuseuran kunniapuheenjohtaja-nimityksen. Huomionosoitus tapahtui muistokivijuhlassa Kiteenlahden koululla kesällä 2005.

 
Havukaisten suvun muistokivi paljastettiin Havukkalanmäelle nykyään jo lakkautetun  kyläkoulun läheisyyteen kesällä 2005. Tälle paikalle asettui pysyvästi asumaan ensimmäinen suvun edustaja 1600-luvun vuosina. Alpo Havukainen (vasemmalla) piti muistomerkkijuhlassa puheen. 


Kaunis kesäpäivä, kansallispukuiset airuet ja sukuseuran puheenjohtaja Alpo Havukainen muistomerkin vierellä. Taaempana seisoo paljastusfanfaarin puhaltanut Lassi Uuksulainen. Samassa tapahtumassa oli yhteinen juhlalounas koulun pihalla ja sitä seuranneessa kokouksessa Alpo Havukainen sai sukuseuran kunniapuheenjohtaja-nimityksen.

Useita muuttoja sodan kourissa
Alpo Havukainen on syntynyt Kiteen Loukunvaarassa vuonna 1932. Siksi hänen muistinsa ulottuu toisen maailmansodan vuosien taakse. Kotipaikka, Hiirelä, oli kolmen kylän yhteisen rajapyykin tuntumassa. Se kuului sotatoimialueeseen ja jäi lopullisessa rauhanteossakin Neuvostoliiton puolelle. Ne kaksi naapurikylää olivat Kangaskylä ja Kiteenlahti. Ennen olojen vakiintumista Alpo perheineen oli jo kokenut kaksi siirtolaisena oloa. Ensimmäinen lähtö tuli talvisodan jälkeen ja toinen jatkosodan alussa. Kolmas ja lopullinen muutto tapahtui sodan päätyttyä raskaisiin rauhanehtoihin suurine alueluovutuksineen.


Lapsuuden kultaisia vuosia Hiirelässä ennen sotia. Edessä istuvat Alpo vasemmalla ja serkkupoika Erkki oikealla. Heidän takanaan portailla on iäkäs  pariskunta, poikien isänpuoleiset isovanhemmat Lemetti ja Hilja Havukainen.

Välirauhan aikaan Alpon isä ennätti jo hankkia pienen maatilan Kiteenlahdesta läheltä Metsäkosken myllyä. Rauhallista ei elämä ollut sielläkään: Jatkosodan syttyessä piti koota kamppeet ja lähteä muiden kiteenlahtelaisten kanssa evakkoon. Yhdeksänvuotias poika meni muun perheen mukana siirtoon Liperin Komperoon. Kun rintama sodan jatkuessa siirtyi pitkälle kohti itää, Alpon perhe ennätti palata takaisin alkuperäiselle kotipaikalleen Hiirelässä.


Vuonna 1948 Suomessa oli vielä pula-aika. Silti Juurikan kylän väki  lähti Huikkolan Simo Vottosen kyydillä Kolille. Kuten näkyy, voimanlähteenä oli häkäpönttö. Puukaasun tuottamiseen tarvittiin runsaasti hiiliä. Niitä näkyy säkitettyinä auton ohjaamon takana. Kuva otettiin lähtötilanteessa Juurikan koulun pihalla.

Uusi elämä rakennettiin Juurikan Lietsoon
Perheen uusi asuinpaikka tuli asutustilan muodossa Juurikan Lietsoon. Rakennusten ja peltojen suhteen liikkeellelähtö tapahtui jokseenkin nollapisteestä. Alkuun tilan omistivat  Mikko, Alpon isä ja setä, Pekka. Kolmantena oli "Lirkin" Janne Matikainen. Vuosien kuluessa yhtymämuoto purettiin ja Havukaiset omistajaveljeksinä alkoivat kehittää kumpikin omaa tilaosuuttaan. Siihen aikaan elämänmuotoon maaseudulla kuuluivat saumattomasti kotieläimet hevosineen, lehmineen, sikoineen ja lampaineen. Työtä riitti rakentamisessa ja tilan muissa töissä. Koneita ei hevostyövälineiden lisäksi siihen aikaan juurikaan ollut.

 
 Juurikan kylän nuorisojärjestöistä yksi oli MNL:n osasto. Sen puitteissa harrastettiin vaikkapa kansantanhuja. Kuva otettiin MNL:n Pohjois-Karjalan piirin kesäjuhlilla Juuassa joskus 1940-1950-lukujen taitteessa. Tanhukuvassa ovat niin Lahja kuin Alpokin, vaikka tunnistaminen ei ole helppoa. 


Parhaan nuorukaisiän eräs etappi pojilla on asevelvollisuuden suorittaminen. Alpo Havukainen palveli Onttolassa ja yleni siellä alikersantiksi. Tässä varuskunnan päävartion portailla otetussa potretissa on neljä kiteeläisvarusmiestä. Vasemmalta lähtien henkilöt ovat Sulo Pirinen Rokkalasta, päivystäjänä toiminut alikersantti Alpo Havukainen, sitten Alpo Jaakonpoika Matikainen Lahdenkylästä ja oikealla on Hugo Partinen. Hän on toiminut Havukaisten sukuseurassa juhlien valokuvaajana ja on Heinsyrjästä kotoisin olevan Laura Havukaisen aviomies. Alpo Havukainen sai sittemmin siviilissä ylennyksen ja sotilasarvoksi  tuli kersantti.                                                      

Alpon elämänkumppani löytyi pienen matkan takaa Juurikan kauppojen naapurista. Lahja on tyttönimeltään Pirinen. Nuoret löysivät toisensa harrastuksissa, kun  kylällä toimi useampikin aktiivinen nuorisojärjestö. Nuorukainen saikin ensimmäiset kokemukset yhteisöllisen työn parissa juuri sieltä. Perhe kasvoi vuosien mittaan ja siihen kuuluivat lopulta poika ja kaksi tytärtä. Tyttäristä toinen, Heini, on jo kymmenkunta vuotta toiminut sukuseuran rahastonhoitajana.
Harrastukset pitävät vireyttä yllä
Vaikka Alpolla on ikää jo reippaasti yli 80 vuotta, henkinen vireys on hyvällä tolalla. Osaselitys asialle on miehen liikunnallinen elämäntapa. Harrastuksiin kuuluva kalastus vie läheiselle Ätäskö-järvelle niin kesäisin kuin talvellakin. Pilkkionginta on mieluinen tapa kuluttaa talvista luppoaikaa. Siinä sivussa kehittyy kunto. Avantoja täytyy joskus kairata paljonkin ja jäällä liikkuessa kertyy hiihto- tai kävelymatkoja joskus monia kilometrejä. Sosiaalisissa kontakteissa kalakavereilla on miehelle suuri merkitys.
     Sukuseura on virallisten kokoustensa ohella tehnyt lukuisia matkoja. Kotimaan kohteiden lisäksi on suunnattu kauemmaksikin. Niinpä on käyty Sortavalassa ja Petroskoissa. Viron kohteista taas on pistäydytty Tallinnassa, Saarenmaalla ja Pärnussa, jopa Riika oli yhtenä etappina Pärnun matkan yhteydessä. Alpo ja Lahja ovat monesti olleet sukuseuran matkoilla mukana.


Taaksejääneinä vuosina Alpon talviset askareet veivät monesti hakkuutöihin joko oman tilan tai naapuruston metsiin. Alkuun moottorisahat olivat hyvin raskaita ja kaasutinkin oli  uimurityyppinen. Siksi se piti kääntää oikeaan asentoon aina kun kaadosta siirryttiin katkontaan ja päin vastoin. Karsintaan sen ajan sahat olivat auttamatta liian raskaita. Tässä Alpo katkaisee järeää tukkirunkoa ensimmäisellä moottorisahallaan, jonka merkki oli nykyisinkin hyvin tunnettu Partner.

Aika on tuonut muutoksia, mutta elämä kotikylässä jatkuu
Aika on muuttanut elämänmuotoa Lietsossakin. Karjaa tilalla ei enää ole. Uusi sukupolvi on löytänyt leipäpuun uusissa ammateissa. Arja on lapsista vanhin. Hän on nyt jo aikuisen tyttären ja kahden pojan äiti - sivumennen sanottuna kuuden laudaturin ylioppilas Kiteen lukiosta vuonna 1983. Koulutukseltaan Arja on kauppatieteen maisteri. Aviomies Veijo Kuosmanen on äskettäin vapautunut täysinpalvelleena rajavartiolaitoksen palveluksesta.  Lahjan ja Alpon kanssa Lietsossa on nykyään vielä Jouko-poika, jolle muuten on riittänyt töitä rakennusalalla. Maatilan pellot ovat säilyneet kunnossa Joukon Kari-serkun viljeleminä. Nuorin lapsista on Kesälahdella asuva Heini. Varsinaisesti työpaikka on Keslalla taloushallinnon tehtävissä, mutta tätä nykyä lähin askare on toimia kahden pienen pojan äitinä. Ukilla ja mummilla on oma roolinsa, hyvin mieleinen sellainen.


Elokuussa 2011 sukuseuran matka suuntautui Pärnuun ja Riikaan. Eräs kohokohdista oli ruokailu Väinäjoen rannalla sijaitsevassa upeassa hirsilinna-ravintolassa. Ravintolan keittiötä sanotaan erääksi Baltian parhaista. Tässä lounastavat Alpo ja Lahja Havukainen seuranaan Mantsisen pariskunta Joensuusta.

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Matti Turunen on komeaääninen bassolaulaja

 
Matti Turunen tulkitsee  maitomies Tevjen laulua  "Rikas mies jos oisin", jonka muistamme operetista Viulunsoittaja katolla.
 
Havukaisten sukuseurassa kauemmin mukana olleet muistavat nuoren pianistin eräässä 2000-luvun alun sukukokouksessa. Hän oli Matti Turunen, jonka juuret isän isoäidin puolelta liittyvät Havukaisten sukuun. Tervavaaran Turusen Matti löysi siihen aikaan emännän itselleen Kiteenlahden Kankaalasta. Nuori nainen oli Saara, "Kankaalan Unnen" ja veljensä Juhon, ankarana työmiehenä tunnetun "Ruataja Havukan" sisar. Avioliittoon vihkiminen tapahtui syksyllä 1895.
Edellisessä sukupolvessa tuon vuonna 1829 syntyneen Juho Havukaisen ja yhdeksän vuotta nuoremman  vaimonsa Kaisa Tuomaantytär Olkkosen katraassa oli ollut Juhon, Uunon ja Saaran lisäksi muitakin lapsia  mutta siihen aikaan tuoni usein niitti satoa jo elämän alkutaipaleella.
Sukuhistoriaa Havukaisista Turusiin
Matti ja Saara Turusen perheeseen kuului sittemmin suuri lapsijoukko, perillisiä oli kaikkiaan kaksitoista. Heistä suurin osa menehtyi hyvin nuorena. Sotien alla jäljellä oli enää kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Heistä Martti kaatui sodassa ja Onni-veljestä lukuun ottamatta muu sisarusjoukko jäi perheettömiksi. Onnilla ja hänen vaimollaan Hildalla, Kesälahden Makkosia, oli kolme poikaa. Heistä keskimmäinen, Teuvo, on Matti Turusen isä. Näin olemme viimein päässeet vuonna 1982 syntyneeseen bassolaulaja, pianisti ja musiikin maisteri Matti Turuseen.
Musiikkimies Matin monet opinnot
Edelleen iältään nuorella miehellä on takanaan iso määrä työtä opiskelijana musiikin parissa. Ura on tuonut myös paljon haasteita, menestystä ja onnistumisia. Kun musiikin maisterin loppututkinto tuli valmiiksi vuonna 2014, saattoi hieman hengähtää ja katsella taakse jäänyttä elämää. Alle kymmenen vuoden iästä lähtien Matti opiskeli pianonsoittoa Joensuun konservatoriossa kymmenkunta vuotta. Sitten laulajanuraa ajatellen opintoja on Joensuun ja Helsingin konservatorioissa useita vuosia.Kirkkomuusikon ammattia varten Matti valittiin Sibelius-Akatemiaan vuonna 2007. Kandidaatin tutkinto hyväksyttiin vuonna 2012 ja musiikin maisteriksi mies päätyi siis vuonna 2014.
Esiintyvä taiteilija on saanut paljon ystäviä
Matti Turusen komeaa, mutta samalla sametinpehmeää bassoa on kuultu lukuisilla areenoilla. Hän on ollut kuorojen bassolaulajana ja solistitehtävissä Suomen Kansallisoopperassa sekä Savonlinnan oopperajuhlilla. Esiintymisiä on ollut lukuisten kaupunginorkesterien solistina kotimaassa. Niissä Matti on päässyt tulkitsemaan muun muassa Beethovenia, Mozartia, Bachia ja Dvorákia. Kuoronjohtajuutta on tullut kokeiltua esimerkiksi Helsingin Huopalahdessa Lähde-gospelkuoron kanssa.

 
Matti Turunen on ollut mukana myös tallennetuotannoissa. Kuvassa Matin oikealla puolella on tunnettu tuottaja Pete Eklund. Hän on tehnyt yhteistyötä muun muassa Vesa-Matti Loirin ja Samuli Edelmanin kanssa. Kuva otettiin Radio Dein  "Raatihuone"-ohjelman yhteydessä ja silloin teemana oli uuden gospel-musiikin arvioiminen.
 
Asettumista takaisin syntymäkaupunkiin merkitsi, kun Joensuun seurakunnan seurakuntaneuvosto valitsi Matti Turusen kanttorin virkaan kesällä 2015. Silti työ esiintyvänä taitelijana varmasti jatkuu. Perheen musikaalisuudesta kertoo sekin, että Matin sisar, Maria, on hänkin saanut menestystä niin kuorolaulajana kuin solistitehtävissä. Turusten musiikkisisaruksista tullaan varmasti kuulemaa myös jatkossa.
Omia sävellyksiä
Yksi niistä on Nuoren uskon messu, joka on tehty 1997 rippikoulun isois-kaveri Reijo Keskitalon sanoihin. Kyseinen gospelmessu oli valmis kahdessa viikossa ensimmäisten rippileirin isoiskokemusten jälkeen ja Joensuun Gospelfestareiden innoittamana. Myös tulevana kesänä Matti on mukana Joensuun Gospelfestareilla 12.-14.8., tällä kertaa järjestäjänä. Rauhan messu-sävellys taas syntyi 2004 Loviisan Rauhanfoorumille. Kansainvälisessä messussa yhdistyy valtioiden välisen rauhan ja ihmisen henkilökohtaisen rauhan rukous. Messua on esitetty Loviisan ja Joensuun lisäksi myös Helsingin Tuomiokirkossa YK:n päivän jumalanpalveluksessa ja kuorona on ollut oma Lähde-kuoro.
Kysymykseen, mitä musiikki on Matille merkinnyt, hän vastaa:
”Musiikki on ollut lapsena rakas ajanviete ja harrastus. Aikuisempana, kun harrastuksesta tuli ammatti, musiikki alkoi täyttää elämää ja antaa siihen tärkeää sisältöä. Akustisen musiikin, soittimien ja laulun, kauneus ja koskettavuus puhuttelee edelleen. Laulaminen kehittää myös ihmisessä monia puolia: fyysistä kokonaisuutta, hengitystä, muistia, kehon hallintaa, tunne-elämää, sosiaalisia taitoja, henkistä uskon ulottuvuutta, kielitaitoa ja luo yhteyksiä yli maailman. Oopperamaailma on monien taiteenlajien yhteensulautuma ja kanttorina saa tehdä monipuolisesti musiikkia. Tämä monipuolisuus ja täysivaltaisuus kiehtovat myös. Lisäksi suomalaisilla on paljon oppimista eurooppalaisesta kulttuurista: joka hetki voi kokea ja oppia jotain uutta ja sitten harjoittaa tätä taitoa itsessään. Tämä kaikki on osa sitä mielekkyyttä, jossa musiikki kukoistaa.”

Tulevaa ohjelmistoa ja esiintymisiä on paljon, myös Pohjois-Karjalassa. Kannattaa painaa mieleen ja liittyä kuulijakuntaan:

23.3. klo 19 Johannespassio Lappeen Marian kirkossa
3.4. klo 12 Nuoren uskon messu Hakavuoren kirkossa, Helsingissä

10.4. klo 14 Hyväntekeväisyyskonsertti Joensuun srk-salissa
7.5. Oopperakonsertti Ruokolahdella Jaakkima-opiston Ruokolahti-salissa
9.6. Sotaveteraaniliiton liittopäivät, Joensuu
13.7. Kirkkokonsertti Lappeenrannassa
17.7. Kirkkokonsertti Joensuussa
27.7. klo 12 Kirkkokonsertti Savonlinnassa
12.-14.8. Joensuun Gospelfestivaalit
 

torstai 11. helmikuuta 2016

Kylän äiti Aira Kankkunen on poissa



Aira ja Vaito Kankkunen kuvattiin kultahääpäivänään kesällä 2001. Suomen kansalliskukka kielo oli tilanteeseen sopiva "morsiuskimppu" pitkän liiton eräällä etapilla. Sinivalkoinen pariskunta, voi sanoa heidän suomalaisuuttaan ja kotiseutuhenkisyyttään muistaen.
 
Aira Kankkunen oli syntynyt 16.9.1924. Hän nukkui kuolonuneen tammikuun 20. päivänä 2016. Viimeiset vuodet lopulliseen uupumiseen asti kuluivat kiteeläisessä hoivaympäristössä. Aira sopeutui siihenkin elämäntilanteeseen hyvin, eikä valittamisen aiheita ollut. Muutamia vuosia sitten tapahtunut liikenneonnettomuus vaikutti pahasti loppuelämään. Silti kaari kantoi yli 90 vuoden ikään. Monella tavalla rikkaaseen elämään ennätti sisältyä paljon työtä perheenäitinä ja talon emäntänä. Yhteiskunnallinenkin työsarka oli harvinaisen monipuolinen.
     Emäntä Aira Kankkunen tuli Kiteenlahteen Rannan Kankkuseen miniäksi kesällä 1951. Isä oli Hämeestä Kiteelle jo 1920-luvulla muuttanut mäkiurheilumies ja maanviljelijä Heikki Aalto. Nuoruudesta asti Airalla oli ollut elävä kiinnostus runoihin ja myöhemmin hän esiintyi lukuisissa juhlissa niiden tulkitsijana. Nuoruuden kouluopinnoissa oli vuoden mittainen kansanopistokurssi Lahdessa. Sieltä hänet palkittiin stipendiaattina vuodeksi Ruotsiin Mölnlycken kansanopistoon. Harrastajana Aira toimi monen naapurikylän, muun muassa Kiteenlahden lapsille, uimakoulun opettajana ja uintimaisterisuoritusten valvojana. Varsinaisen työelämän alussa Aira Kankkunen ennätti toimia muutamia vuosia Kiteen kunnan rakennustoimistossa toimistovirkailijana.
     Nelilapsisessa perheessä oli nuorimman Lea-siskon lisäksi Airaa vanhempi ja nuorempi veli, Pertti ja Iiro, jotka molemmat joutuivat rintamalle, Iiro sodan loppuvuosina. Jatkosodan alkaessa Airalla oli ikää vasta 17 vuotta. Silti hän teki osansa sodassa toimien Kiteen kirkonkylän ilmavalvonnassa. Sieltä ilmoitettiin sotilasviranomaisille lähestyvistä viholliskoneista. Kun työvoimasta muutenkin oli kova puute, nuoren naisen piti tarttua kirjaimellisesti ohjaksiin. Syyskynnöt kahden hevosen auralla eivät olleet tavallisinta naisten työtä - siihenkään aikaan.

 
 Kalevan Neiet-ryhmä oli hyvä kasvualusta kiteenlahtelaisille lapsille. Tämä kuva on kolmen vuosikymmenen takaa. Aira on koonnut vielä kerran lausuntaryhmänsä yhteen. Eräs alle kouluikäisenä joukossa aloittanut tyttö on kasvanut aikuiseksi ja on morsiamena kesähäissä. Kankaalan pihamaa juhannuksen aikaan vuonna 1985. Kansallispukuisella Airalla on yllään omin käsin ommeltu ja hyvin arvokas muinaissuomalaisen naisen puku.

 Perheenäitinä hänellä ja aviomiehellään Vaito Kankkusella oli Tuomo-poika ja tyttäret Ulla, Reetta ja Mari. Lapset olivat vielä alle kouluiän, kun Aira kokosi ympärilleen muitakin kylän lapsia ja alkoi heidän kanssaan harjoitella ryhmälausuntana Kantelettaren runoja kylän tapahtumissa esitettäviksi. Siitä sai alkunsa vuosikymmeniä jatkunut perinne ja Airan johtama Kalevan Neiet-ryhmä tunnettiin kohta muuallakin Suomessa. Kilpailutilanteissa tuli menestystä ja eräässä sellaisessa arvosteluraatiin kuulunut Kaarina Virolainen sai aiheen julkisesti kehua tyttöjen hyvää suomenkielen sanojen lausumista.
    Kiteenlahden nuorisoseura ja sen näytelmäryhmä olivat tärkeä asia Airan lisäksi myös Vaitolle. 1950-luvun lopulta aina 1980-luvun vuosiin Aira näytteli lukuisissa kokoillan esityksissä ja erityisen rakkaiksi tulivat Kyllikki Mäntylän näytelmät. Niistä Kala-Tirri oli ohjelmistossa kahteenkin kertaan: 1960-luvun alussa ja toistamiseen vielä 1980-luvulla. Aira Kankkusen tulkitsema Tirrin emäntä oli niin uskottava, että monelle katsojalle tuli ajatus kirjailijasta, joka roolia kirjoittaessaan ajatteli juuri Airan henkilöä. Niinhän ei tietenkään ollut, mutta ollessaan Tirrin Anna-Mari Airasta säteili uskomatonta lämpöä, elämänymmärrystä ja sydämellisyyttä. Nehän olivat hänen ominaisuuksiaan siviilielämässäkin.

 
Valtuutetun työssä oli opintomatkojakin. Tämä kuva jossa Aira Kankkunen on toisena oikealta,otettiin Leppävirralla. Kiteeläiset ovat tutustumassa Hackmanin  Sorsakosken tehtaisiin.

 
Kesällä 1980 Edgar Eriksonin omistama ahvenanmaalaisvarustamo Ålands Rederi pyysi Kiteen kunnanvaltuutetut vieraakseen Maarianhaminaan. Kysymys oli Karhu-suksitehtaalle myönnettävästä kunnan takauksesta, jossa toisena takaajana oli Karhu-tehtaan johtaja Rolf Hohenthalin lanko, juuri sama Edgar Erikson. Kuva otettiin Maarianhaminan satamassa museolaiva Pommernin kannella. Aira on eturivissä keskellä. 
 
 
 Varustamoa edustanut Edgar ja Solveig Eriksonin tytär Gun Erikson-Hjerling oli kiteeläisvieraiden seurana ollessamme Ahvenanmaan saarikierroksella. Kun olimme tutustumassa kotiseutumuseo-alueeseen, luovutimme hänelle yhtenä muistolahjana Kiteen kunnan vaakunaviirin. Kauniissa kesäympäristössä Gun ja Aira ovat keskustelussa, aiheena ehkä molemmille tärkeät asiat kotiseutuperinteen parissa.
 
 
Aika kiitää uskomatonta vauhtia. Tämä tunnelma tuo mieleen kesän 1993 ja Kankaalassa syntymäpäiväkahveilla olleet Airan ja Vaiton. Päivänsankari kukitettiin Airan omasta kukkapenkistä poimituilla pioneilla.

Kotikyläänsä Aira edusti Kiteen kunnanvaltuustossa neljä kautta, yhteensä 16 vuotta. Hänen valtuustovuotensa sattuivat seudun parhaisiin kehittymisaikoihin, vuoden 1969 alusta vuoden 1984 loppuun. Valtuutetun työnsäkin hän hoiti kokosydämisesti, kuten kaiken muunkin mihin ryhtyi. Kiteen osuuskauppa ja sittemmin Keski-Karjalan osuuskauppa saivat hänestä pitkäaikaisen luottamushenkilön. Siellä tehtäviä oli naistoimikunnassa, hallintoneuvostossa ja hallituksessa. Kun Aira valittiin hallituksen jäseneksi, Suomessa ei silloin ollut montakaan naista vastaavaan tehtävään kelpuutettu.
    Rannan Kankkusessa naapurit otettiin tervetulleina vieraina vastaan. Vielä vanhuusvuosinaan Aira jaksoi vuosi vuoden jälkeen pyytää ison joukon kylän väkeä kotiinsa joulupuurolle. Kun nykyisin aiheellisesti kannetaan huolta yhteisöllisyyden hiipumisesta kylissä, Rannalla yhteenkuuluvuutta vaalittiin pyyteettömin mielin.
   Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Veikko Lavin sanoin ystävyys on kallis asia, suuri aarre. Niin voimme sanoa, kun muistelemme pitkäaikaisia ystäviämme, kulttuuripariskunta Aira ja Vaito Kankkusta. Molempien muuten  eheät vanhuusvuodet rikkoi sama liikenneonnettomuus kotikylän maantiellä. Vaiton lähtö tuli ensin, nyt Aira seurasi häntä suureen tuntemattomaan. Jäljelle jäi iso tyhjä tila. Silti muistot säilyvät niin oman perheen, ystävien, kuin kyläkunnan ihmistenkin mielissä.  

perjantai 5. helmikuuta 2016

Onni Timonen - Kiteenlahdesta Thalian temppeleihin





 
Kinnulanmäki sijaitsee karjalaisessa vaaramaisemassa osana harjumaastoon sijoittunutta taloryhmää. Tämä näkymä on tallennettu Kinnulanmäen pihapiirin suunnasta kohti itää. "Losolan Onnin" talona tunnettu vaalea rakennus taustalla on nyt jo seuraavan sukupolven asuinpaikkana.
 
 
Tämä rakennusryhmä sijaitsee samalla paikalla jossa Onni Timosen isä ja äiti perheineen elelivät menneen vuosisadan alkukymmeninä. Sen jälkeen omistajia on ollut useampiakin, mutta nykyinen isäntä on entinen veturinkuljettaja Erkki Havukainen, yksi Losolan Onnin pojista.
 
Kiteenlahden kyläkoulun opettaja  Eemil Nikkosella oli silmää havaita oppilaittensa tavallisesta poikkeavia hengenlahjoja. Eräs hänen kasvateistaan oli "Losolan pohjukalla" monilapsisessa perheessä sinnitellyt Onni Timonen. Pojasta tuli aikaa myöten oopperalaulaja, sittemmin myös näyttelijä Suomi-Filmin elokuviin, ja osaaja moniin tehtäviin Kansallisteatterissa.
        Onni Timosen isä ei alunperin ollut kiteenlahtelaisia. Kesällä 1918 kuusilapsinen perhe muutti kylään Potoskavaarasta, jossa oli asunut kahdessakin paikassa. Isä, Heikki, oli Kantosyrjän Timosia ja Anna-äiti taas Potoskan Pirhosía. Onni, katraan toiseksi nuorin, oli syntynyt 29.6.1911. Kiteenlahden asuinpaikka tunnetaan Kinnulanmäkenä, joka on osa isojaossa muodostettua Haukka-tilaa numerolla 32. Sen pihapiiri oli osana harjanteille sijoittunutta taloryhmää, joka edelleen tiedetään jo esille tulleella Losolan pohjukka-nimellä.

 
Yllä vasemmalla on Onni Timosen rippikuva, ehkä vuodelta 1926, on ilmeisesti opettaja Nikkosen ottama. Otos löytyi nyt jo edesmenneen Losolan Onni Havukaisen kokoelmista. Alemmassa kuvassa taas laulaja-näyttelijä Onni Timonen on potretissa Viipurin kaupunginteatteri-aikoihin. Kuva otettiin vuonna 1936, osaksi varmaan ihailijoillekin jaettavaksi. Myös signeerauksessa on tyyliä.
 

"Sellainen ol´ Viipuri"
 "Karjalan pääkaupunkina" puheissa esiintynyt Viipuri veti sisarusparven vanhimmat Kiteeltä katsoen rintamaille. Onni oli vasta 13-vuotias, kun isä-Heikki kuoli vuonna 1924. Opettajan kannustama poika jatkoi sitten koulunkäyntiään oppikoulussa, mitä ilmeisimmin Värtsilässä.  Onni oli ehtinyt jo 18-vuotiaaksi, kun äiti kahden nuorimpansa kanssa lähti hänkin Viipuriin talvella 1929. Siellä pojalle avautui mahdollisuus oppia uutta ja kehittää opettaja Nikkosen havaitsemaa musikaalisuuttakin. Viipurin musiikkiopistossa Onni opiskeli neljä vuotta ja kävi siellä myös teatteriluokan. Niin ikään Viipurissa suoritettu asevelvollisuus sijoittui vuosiin 1932-1933, ja kantakorttiin merkittiin jo ammatiksi näyttelijä.

Kuva yläpuolella:
Äänislinnan sotateatteri oli puolisen vuotta Onnin esiintymisareena jatkosodan loppuvuosina. Muuten mies palveli tykistössä kersantin arvoisena sotilaana. Talvi 1944.


 Elämän suuressa näytelmässä jokaiselle on oma roolinsa. Onni Timosen lapsuudentoveri Losolan Onni Havukainen jäi jatkamaan eloa kotimäen rinnepeltojen viljelijänä ja leppoisana kansanmiehenä. Hänellä oli ilmeiset kertojanlahjat ja siksikin pidetty naapuri. Myös monitaitoinen hän oli. Tässä kuvassa Losolan isäntä on toisessa ammatissaan; suutarina. Varsinkin sotien jälkeen hän oli todella kysytty mies. Kaupoista ei silloin kunnon nahkakenkiä saanut, mutta paikalliset nahkurit, "Manu" Timonen Muholankoskella, ja toisena alan miehenä "Palojoin kaupunnin" Heikki Vänttinen, valmistivat hyviä kenkävuotia, joista Onni taikoi oivallisia jalkineita niin naisille kuin miehillekin.


  Kohtaus "Turun lentoaseman tullissa" on  Hannu Lemisen ohjaamasta  elokuvasta Hän tuli ikkunasta, vuosi oli 1952. Henkilöt etualalla Armas Edelstein (Harri Sinijärvi), Tom Mack (Tauno Palo) ja Leila Lumikki Linna (Helena Kara). Oikealla tarkan tullivirkailijan roolissa Onni Timonen (lähde: Elonet-arkisto).

 Onni oli 1930-luvulla muun muassa näyttelijänä ja operettilaulajana Viipurin kaupunginteatterissa. Elokuvamaailmaan saatu ensikosketus 1938 merkitsi tienavausta uuden taidelajin parissa. Kyseessä oli Suomi-Filmin komedia Poikamiesten holhokki. Äiti saateltiin mullan alle 67-vuotiaana, syksyllä 1939. Onnista tuli vuonna 1940 Suomi-Filmi Oy:n elokuvien pääjärjestäjä, joka työ jatkui sotavuosia lukuun ottamatta vuoteen 1957. Jatkosodassa Timonen oli mukana koko ajan, vuodet 1941-1944. Muuten tykistössä palvellut mies tosin oli lyhyehkön jakson, syyskuusta 1943 kevääseen 1944, komennettuna Äänislinnan sotateatteriin.
Monitoimimiehenä elokuvamaailmassa
Elokuvaroolissa Onni Timonen debytoi vuonna 1940 tuotetussa elokuvassa Anu ja Mikko. Päätoimi oli järjestäjä, mutta näyttelijänä hän esiintyi työnjohtajan sivuosassa. Jatkossa mies oli järjestäjän päätyön lisäksi mukana lukuisissa pienissä sivurooleissa. Kaikkiaan Timonen oli vuoteen 1963 mennessä ollut  osallisena yli neljänkymmenen elokuvan tuotannossa.
        Vuodesta 1958 alkaen Onni toimi Suomen Kansallisoopperan näyttämöpäällikkönä aina vuoteen 1963. Silloin hän siirtyi Suomen Kansallisteatterin näyttämöpäälliköksi ja huolehti samalla talon kiinteistöisännöinnistä. Niihinkin aikoihin Timonen ehti olla järjestäjänä muutamissa elokuvissa. Eräs sellainen oli äskettäin televisiossakin nähty Jack Witikan ohjaama Pikku Pietarin piha. Vieläpä urheilun piiriin kuuluva tehtävä lankesi miehelle vuonna 1952. Silloinen pesti oli Helsingin olympialaisten virallisten kisaelokuvien järjestelytoimiston päällikkyys.

 
Tässä Onni Timonen on kiinteistöisännöitsijän "roolissa" ja  arvioi kunnostustarpeita Kansallisteatterin katolla vuonna 1965. Rakennuksen katto oli tarkoitus uusia ja kuvan alkuperäisen julkaisun yhteydessä ollut uutinen kertoi  siihen tarvittavan 23 tonnia kuparipeltiä (Sanoma Oy:n kokoelmat).
Karjalainen lupsakkuus oli hyvä luonteenpiirre
Onni Timonen tunnettiin  miehenä, joka ei tehnyt itsestään numeroa ja tuli sujuvasti toimeen työyhteisöissä. Se lienee ollut taustalla, kun hänet kutsuttiin vielä Savonlinnan oopperajuhlienkin näyttämöpäälliköksi. Kansallisteatterin kesätauon aikana se sopi ahkeralle miehelle. Täälläkin työjakso ennätti pitkäksi. Se alkoi vuonna 1969 ja päättyi 1976.
       Timosen nuoruudessa kangasteleva laulajan ammatti oli varmaan hänen ajatuksissaan tuleva elämänura. Miehen suoritukset muhkeana bassona 1930-luvun ooppera- ja operettilavoilla  lupasivat tietä maineikkaalle jatkolle. Toisin kuitenkin kävi; sodan vuosina iskenyt paha keuhkokuume oli viedä hengen. Henki sentään säilyi, mutta lisäsairautena tullut kurkkutulehdus tuhosi äänihuulet niin, että laulaminen piti vaihtaa teatteri- ja elokuvamaailman muihin tehtäviin.
       Silti juuri laulajana saatu lavakokemus ja muu tutustuminen teatterielämän piireihin avasivat ovet rikkaaseen elämään taiteen parissa. Vielä työelämässä mukana ollut Onni Timonen kuoli vain 65-vuotiaana Helsingissä joulun alla, 20.12.1976. "Losolan Onni", Onni Havukainen, oli nimikaimansa lähin naapuri, leikki- ja koulukaveri perheen asuessa vielä Kiteenlahdessa. Lapsuudenystävyys ei unohtunut, vaikka maailma kuljetti miehet kauas toisistaan; kun tapaamisia ei enää ollut, Losolan Onni seurasi toisen Onnin uraa lehtiuutisten perusteella. Ne muistot olivat tämän tarinan syntymisen taustalla, kuten sekin, että Onni Timosen tytär Pirkko innostui juhannuksen aikaan 2015 kyselemään, mitä Kiteenlahteen tätä nykyä kuuluu.

 
Kauppatieteen maisteri Pirkko Timonen on Onni Timosen tytär. Hän on toiminut muun muassa talous- ja informaatioaloilla ja on myös kirjailija, joka on julkaissut useita asiapohjaisia teoksia. Nykyään hän on jo ansaituilla eläkevuosillaan. Omat juuret Pohjois-Karjalassa ovat alkaneet kiinnostaa. Siksi ensi kesän suunnitelmissa on käynti Kiteenlahden Kinnulanmäellä sekä Onnin äidin ja isän synnyinmaisemissa  Potoskavaarassa ja Kantosyrjässä. Onni Timosen isoäidin koti taas oli Oikurilan talossa, sekin Potoskavaarassa. Se sama paikka, jota kiteeläisessä kunnallispolitiikassakin vaikuttanut Jyri Vuorinen nykyisin asuu.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Maaseutu saa elinvoimaa myös ihmisten positiivisuudesta


 
Herrala, paremmin entisen Juho Pietarisen pihapiirinä tunnettu pieni kulttuurinen kokonaisuus tulee nyt mukaan, kun uudessa ehdotuksessa Kiteenlahden perinnemaisema-aluetta laajennetaan Kiteenjärven rannan suunnassa kohti kirkonkylää. Siihen tulee nyt myös Savikon maakauppa ympäristöineen sekä Vaaran Hakulisten talouskeskus ja tilan peltoalueet kohti Hyypiinjärveä. Herralan pihapiiriä ja samalla itää kohti otetun kuvan taivaanrannassa häämöttävät Pajarinmäet ja Kiteenlahden kylä.
 
 
Näissä ylä- ja alapuolella olevissa otoksissa on maisemakylän talvea muutaman vuoden takaa. Perinnemaisematyöryhmän mietinnössä kiitellään Kiteenlahdessa ehyenä säilynyttä maisemakokonaisuutta aina rakennuskannan arkkitehtuuria myöten.
 
 
 
Tie vie kylän läpi kohti kirkonkylää ja kaukana sijaitsevia rintamaita. Talvisen maiseman viesti on maalaiskylän rauhallinen elämänmeno.


Kylän asutus on  isojen viljelyaukeiden takia laajalla alueella. Talouskeskukset ovat useimmiten etäällä toisistaan.Talo-talossa kylänäkymiä ei keskieurooppalaiseen tapaan täällä ole. Joskus siihen sentään löytyy poikkeus. Tässä on niistä yksi. 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
 
 
Valtioneuvosto vahvisti  vuonna 1995 ympäristöministeriön ehdotuksen valtakunnallisesti arvokkaista perinnemaisema-kohteista. Silloin nimetyn 156 kohteen joukossa nykyisen Kiteen alueella olivat Kiteenlahden kylämaisema ja Totkunniemi-miljöö silloisella Kesälahdella.Yllä oleva kuva on Kiteenlahden kylältä ja peltoharjanteelta kohti Matikkalan viljelynurmia. Päivityksen perusteluissa juuri tätä peltonäkymää kiitellään kuuluvaksi maisemakylän parhaisiin.

 
 Kiteenlahden perinnemaisema-alueen rajaus kartalla. Päätös on siis vuodelta 1995, jolloin valtioneuvosto vahvisti ympäristöministeriön maisematyöryhmän ehdotuksen. Sama karttapiirros on Kiteenlahti-kirjan toisessa painoksessa takalehden liitteenä. Kartta-aukeamaa jaettiin myöhemmin todella paljon myös ensimmäisen painoksen kirjoja ostaneille. Mahdolliset halukkaat voivat kysellä sitä vieläkin Pajapellon nurkan ukolta.
 
Nyt asiassa on tehty päivitystyötä muutaman viime vuoden aikana. Sen pohjalta on äskettäin on valmistunut ehdotus uudeksi luetteloksi. Entiseen verraten kohteita tullut lisätyiksi kolmisenkymmentä ja eräitä aikaisemmin perinnemaisema-statuksen saaneita alueita esitetään poistettaviksi.
      Uuden esityksen laatinut selvitystyöryhmä toteaa Kiteenlahdesta:
"Kiteenlahden kylämaisemat ovat edustava ja elinvoimaisena säilynyt ranta- ja harjuasutuksen sekä laajojen viljelysten luonnehtima maisemakokonaisuus. Alue on valtakunnallisesti arvokas maisema- alue. Nyt rajaukseen sisällytetään inventointien perusteella vielä Suontauksen ja Savikon kylät viljelyksineen. Rajausta laajennetaan paikoin myös alueen pohjois- ja itäreunoilla. Maisema-aluetta supistetaan Kiteenjärven vesialueella"
     Kiteenlahden perinnemaisema-aluetta halutaan siis länsisuunnassa laajentaa niin, että uuden rajauksen sisälle jäävät Kiteenjärven rannalla oleva entisen Juho Pietarisen pihapiirinä tunnettu alue sekä Savikon seutu maakauppoineen. Siitä eteenpäin rajaus lähtee Hyypiitä kohti, josta se jatkuu järveä myöten ja osaksi uudella linjalla Kompsunjoen kohdalle. Joki on osa Kiteenjoen Laatokkaa kohti jatkuvaa reittiä. Jokisuulta uusi "alueraja" etenee joen Loukunvaaranpuoleista rantaa Huotinvaaraan ja kohtaa entisen paikkansa Pitkäjärvellä.
      Niin ikään uutta aluetta maisemakylälle ehdotetaan Kylmäojantien vasemmalle puolelle "Ilvolan pohjukkaan". Samalla suunnalla on myös laajennus, jossa mukaan on otettu komeat maisemakalliot Pukarissa. Uusi ehdotus kasvattaa Kiteenlahden perinnemaisemakylän aluetta merkittävästi.  Pohjana olleessa maisematyöryhmän muistiossa todetaan entisen pinta-alan olevan  1270 hehtaaria. Jos ja todennäköisesti kun, uusi ehdotus jatkossa hyväksytään, pinta-ala kasvaa 1935 hehtaarin suuruiseksi.
 
 
Keskellä kyläaukeaa on Vaaranmäki, jonka tienoille sijoittui aikoinaan kylän vanhinta asutusta. Täältäkin avautuu upea panoraama kameran ollessa suunnattu itää kohti. 

 
Kylän peltomaisemaa Pukariin johtavalta Joentauksentieltä lounasta kohti.

 
Valkealampi on lähdepohjainen ja syvä. Vesi on kristallinkirkasta. Ei ihme, että tämä on eräs alueen suosituimmista uimarannoista. Paikka jää hieman laajennetunkin rajauksen itäpuolelle. Ronnunsuolta Kylmäojan tielle, sieltä edelleen Joentaukseen ja Pukariin suunnattu "maisemaraja", on Valkealammesta noin puoli kilometriä lännempänä.  
 
Uuden ehdotuksen mukainen Kiteenlahden ja Savikonseudun perinnemaisema-alue on merkittävästi entistä suurempi. Ainakin paikkakuntalaisille yllä oleva ympäristöministeriön kartta kertoo Savikon alueen lisäksi uudet linjaukset Hyypiillä, Kompsunjoella, Suontauksessa, Ronnunsuolla ja Pukarissa.
 

Tölkinsaari avautuu kesäisin Hyypiiltä erikoisena ja puulajistoltaan lähes puhtaana lehtomaisemana. Kumparemuoto on melkoisen korkea ja se oli todellinen saari ennen järvienlaskuja. Nyt sinne pääsee maakannasta myöten, joskin kevätvesinä kannas on melkoinen pehmeikkö. Perinnemaisema-alueen uusi linjaus tulee Savikon suunnasta Hyypiitä pitkin kaartaen ohi Tölkinsaaren kauempaa oikealta. Raja kurvaa sitten  kohti  Kompsunjoen suuta. Kuten havaitaan, vuoden 1995 perinnemaisema-kartassa linjaus kulki Tölkinsaarta hipoen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Uuteen Kiteenlahden perinnemaisema-alueeseen tulevat oleellisena lisäyksenä lukuisat kalliot Pukarissa ja Hiidenjoenlaakson kahta puolta. Siksi tässä alla on pieni kokoelma näkymistä, joita kylän vähemmän tunnetuilla paikoilla samoileva voi kohdata.


 
Rosvokallio Pukarissa kohoaa laeltaan paljon viereisen suon puunlatvoja ylemmäksi. Siksi sieltä voi katsella vaikkapa matkan takana sijaitsevan kyläaukean taloja.
 
 
Kokkapäänkalliot sijaitsevat kylää halkovan Hiidenjoenlaakson vasempana reunana järveä kohti katsottuna. Tässä on eräs Kokkapäänkallioiden jyrkänteistä.

 
Kokkapäänkalliorinnettä on tässä kuvattu Hiidenjoensuon suunnasta. Parhaimmillaan korkeusero suohon nähden on parikymmentä metriä.


 
Kehnonkallio on lähempänä Niemenpuolen taloja, vajaan kilometrin päässä maantieltä. Ennen järvienlaskua Kiteenjärven vesi huuhteli jyrkänteen alareunaa. Nyt entisen ulapan paikalla on  metsää kasvava suo.

 
Kehnonkallioltakin näkee kauas. Ainakin kiikarin avulla silmä kantaa Selkuenharjulle ja pitkälle kirkonkylän suuntaan.
 

Kalliolan Huhtilaisen metsässä on monen tietämättömissä oleva ja Käräjäkalliona aikoinaan tunnettu jäkälän ja sammaleen peittämä avoin ja jylhä kivipinta. Kallion päällä on useita irtokivilohkareita, jotka sopivat mainiosti vaikka tämän ajan marjastajan kahvittelu- ja levähdyspaikoiksi.
 

Rieskankivi on iso siirtolohkare Niemenpuolen maastossa Ylä-Timolan ja Kalmistolan Toropaisen talojen välillä. Sen ympäristö on ollut ennen järvenpintojen laskemista veden yläpuolisena kennäänä. Tämä oli yli sata vuotta sitten ja myöhemminkin nuorison suosima kokoontumispaikka. Siitä kertoo sekin, että monissa kylän ihmisten vanhoissa valokuva-albumeissa on kuvia, joissa Kiteenlahden nuorisoa on kymmenmäärin viettämässä kesäistä vapaa-aikaa Rieskankivellä. Yksi  sellainen kuva (alla) on Kiteenlahti-kirjassa sivulla 162.
 
 
Rieskankiven "arkkitehtuuri" on muuttumaton. Näin on, vaikka yläpuolella olevaan värikuvaan verrattuna tässä vanhassa otoksessa kamera onkin  suunnattu kiveä kohti toisesta suunnasta. Opettajapariskunta  Eemil ja Viola Nikkosen mukana oleva nuorten joukko kuvattiin 1920-luvun vuosina. Useat henkilöt ovat vielä tämän päivän kyläläisen silmilläkin tunnistettavissa. Erikoinen yksityiskohta on puuhun sidottu "variksenpelätin" kuvan vasemmassa yläreunassa. Mikä lienee ollut moisen tarkoitus?
 
Kansanedustaja Hannu Hoskonen kirjoitti mielipidekirjoituksen sanomalehti Karjalaiseen 19.1.2016. Siinä hän maalaili synkin värein uudistettua perinnemaisemaehdotusta. Hän rinnasti asian pahaa mainetta takavuosina saaneeseen Natura-ohjelmaan. Hän väitti totuudenvastaisesti, että kaikki kylillä tulevaisuudessa tapahtuva rakentaminen olisi mahdollista vain ympäristöministeriön antamilla poikkeusluvilla. Näinhän asia ei ole. Rakennuslupaviranomainen on yksiselitteisesti kunta. Takana olevat vuodet alkaen ajasta 1995 ovat ehtineet Kiteenlahdessakin osoittaa, että statuksesta on ollut enemmänkin hyötyä kyläkunnalle. 

      Eilen, torstaina 21.1., ympäristöneuvos Tapio Heikkilä vastasi sanomalehti Karjalaisen yleisönosastossa kansanedustaja Hannu Hoskosen aikaisempaan perin huolestuneeseen ja perinnemaisema-asiaa synkästi maalailevaan kannanottoon. Hannun tekstissä epäilyttävän leiman saanut ympäristöministeriö sai tuoreeltaan kertoa pahimpien uhkakuvien olevan aiheettomia.
      Otin itse kantaa asiaan samoin eilen, 21.1. Kirjoitin lyhyen mielipidekirjoituksen, jonka lähetin tyrkylle maakunnalliseen mediaan. Liitän tiedoksi tähän alle kyseisen tekstin:
      "Olen tutustunut tausta-aineistoon ja työn lopputulokseen, jotka ovat syntyneet perinnemaisemaluettelon uudistamisehdotusta laatiessa. En ole havainnut samaa huolenaihetta kuin Hannu Hoskonen. Oma arviointikykyni rajoittuu vain ehdotuksen niihin osiin, jotka koskevat omaa asuinseutua. Kotikylämme Kiteenlahden ja Savikon alueen osalta tehdyt muutokset ja laajennukset ovat perusteltuja. Selvityksen sanonnoissa korostetaan kulttuuristen luontoarvojen sopusointuista säilyttämistä elävän maalaiskylän viljelyn- ja asumisen kanssa. Kiteenlahti-kirjassa vuodelta 2012 olen tuonut esille muun muassa kylän maisemallisesti arvokkaat kalliomuodostelmat, kuten Rosvokallio ja Tallinjalankallio Pukarissa. On hyvä, että nekin ovat tuoreessa esityksessä mukana.
      On etuoikeus asua ja työskennellä elävässä kyläyhteisössä. Sellaiseksi koen myös, että olen saanut syntyä tähän mainioon maisemakylään nimeltä Kiteenlahti. Olen ollut menneessä historiassani aika monta vuotta mukana Kiteen kunnallishallinnossa. Siihen aikaan osui sekin vaihe, kun valtionhallinnossa käsiteltiin ja vuonna 1995 vahvistettiin edellinen perinnemaisemakylien luettelo.
      Kiteellä emme silloinkaan kokeneet asiaa mitenkään uhkana. Paremminkin uskoimme, että perinnemaisema-status antaa jonkinlaista turvaa sille, että aluetta maisemina ja rakennuskantana  kohdellaan jatkossakin pieteetillä. Kiteenlahtelaisena voi sanoa, että kaksi vuosikymmentä ovat osoittaneet meidän monella tavalla hyötyneen nimityksestä, jos ei muuten, niin ainakin imagollisesti. Paljon on merkinnyt se, että itse olemme julkisuudessa tuoneet esille kylän perinnettä ja maisemallisia arvoja. Kiteenlahti tunnetaan valtakunnan tasollakin nyt paljon paremmin kuin joskus 1990-luvulla".