Hiljenevä Lahdenpohja elokuisena päivänä

 

Jaakkiman kirkko on raunioituneenakin vaikuttava rakennus.



Lahdenpohja sijaitsee Sortavalan eteläpuolella. Matkaa mutkaista kestopäällystetietä sinne on 42 kilometriä. Tie seurailee Laatokan länsirantaa ja sen vuonon omaiset lahdet pistäytyvät monesti tien tuntumaan. Liikennettä venäläisellä kantatiellä no A129 on paljon, sillä Pietariin matkaavat kulkevat Vuoksen eteläpuolelle asti Viipuriin menevien kanssa samaa väylää. Lahdenpohjaa kohti mennessä matkan varressa on useita pieniä kyliä Suomen ajalta perittyine nimineen, kuten Haapalampi, Meijeri, Vuorio, Reuskula, Oppola, Miinala ja Lahdenpohjan kupeessa oleva Rauhala.

Lahdenpohjan kauppalan kaksi suurinta työnantajaa ovat olleet toistuvasti vaikeuksissa. Satama-alueen vieressä sijaitsevat vaneritehdas ja huonekalutehdas ovat tätä nykyä hiljentyneet. Vaneritehtaalla ovat olleet neuvostoajan päättymisen jälkeen yrittäjinä myös ruotsalaiset ja suomalaiset firmat. Kevättalvella 2014 vaneritehdas ajautui taas suoritustilaan. Lahdenpohjan väkiluku  on alentunut lähes puoleen muutaman kymmenen vuoden takaisista ajoista. Parhaimmillaan väkeä oli yli 17.000 henkeä. Nykyisin asujaimiston pääluvuksi ilmoitetaan noin 9.000:n asukkaan suuruinen joukko.

Edesmenneen suomalaispoliitikko Veikko Vennamon isä Emil Fennander toimi ennen sotia Kansallispankin johtajana Lahdenpohjassa. Pankki sijaitsi hänen omistamassaan komeassa puutalossa liki keskustaa. Tämä suomalaisturistienkin suosima nähtävyys tuhoutui valitettavasti tulipalossa kevättalvella 2013. Jäljellä ovat enää raunioina olevat talon jalustat. 

Turisteja on vaikkapa Sortavalaan verraten hyvin vähän. Silti erilaisia matkailupalveluja, ennen kaikkea majoitusta, on runsaasti tarjolla lähellä olevissa Rauhalassa ja eritoten Huuhanmäessä, jossa suomenaikainen Viipurin Rykmentin esikuntarakennus on kunnostettu hulppean kokoiseksi hotelliksi. (Tässä pitää tehdä reilu anteeksipyyntö. Erään sotilasperinne-ryhmän matkakertomuksessa kerrotun mukaan Jaakkima-hotellin rakennuksena kuuluu todellakin olevan entinen varuskuntasairaala. Niinhän tätä juttua kommentoinut lukija jo aikoinaan väittikin. Ehkä tätä tietoa on uskominen). Lisänä alueella on uusia motellityyppisiä majoitushuoneistoja, osa niistä hyvinkin tasokkaina. Ehkä käyttäjäkunnaksi on ajateltu Pietarin ja Viipurin alueen lomanviettäjiä.

Kauppalan alueella on kaksi kohtalaisen mukavaa hotellimajoitusvaihtoehtoa, sataman kupeella sijaitsevat Hotelli Karlen ja Hotelli-ravintola Annika. Viimeksi mainitussa hotellissa on päärakennuksen lisäksi "datsa"-tyyppistä majoitusta usealla kymmenelle majoittujalle hotellin takana olevassa puistikossa. Hotellin ravintolat sijaitsevat kahdessa kerroksessa. Toisen kerroksen ravintola on noin 60 vieraalle ja alakerrassa olevassa kahvila-ravintolassa on parikymmentä paikkaa ja kesän aikana myös Laatokka-näkymällä oleva terassi.

Kahvilassa tarjoillaan siis ruokaa ja oman kokemuksen mukaan ruoka on hyvää, tarjoilu ystävällistä ja tilat ovat siistissä kunnossa. Siksi on helppo suositella Annikassa pistäytymistä, jos matka suuntautuu joskus kohti Lahdenpohjaa.

Idyllinen tori on kohde, joka tuo mieleen ajat pitkälti yli viidenkymmenen vuoden takaisille kaupunkitoreille Suomessa. Tarjonnassa on paljon oman puutarhan tuotteita ja itse metsästä poimittuja marjoja tai muita luonnontuotteita. Myyjät ovat yleensä iäkkäitä mummoja tai vanhoja miehiä. Vaikka asujaimisto on sotien jälkeisessä tilanteessa koottukin laajalta alueelta entistä Neuvostoliittoa, torilla vallitsee meillä usein kuluneenakin sanontana kuultu "karjalainen ilo". Hyvä niin, kaikkea elämänvoiman antajaksi kuuluvaa ei onneksi mitata rahalla!

Lahdenpohja kuului suomalaisaikana Jaakkiman pitäjään, sen taajaväkisenä yhdyskuntana. Jaakkimaan rakennettiin 1800-luvun puolessa välissä komea punatiilikirkko. Neuvostoaikana se alennettiin toimimaan varastona, hevostallina, jopa vankilana. Nykyisin tuosta 3.000 istuinpaikkaa käsittäneestä kirkosta ovat jäljellä enää rauniot. Lopullista tuhoa merkitsi tuhopoltoksi epäilty tulipalo vuonna 1977.  Tämän ajan suomalainen kävijä katselee hartain mielin upean rakennuksen jäänteitä. Ne kertovat korutonta kieltä ajasta, jolloin ihmisillä olivat mielessään muut arvot, kuin materialistinen elintason perässä juokseminen.

Sortavala on useimmille Keski-Karjalan  ihmisille hyvinkin tuttu. Siksi kannattaisi joskus laajentaa ympyrää vaikka Lahdenpohjan suuntaan. Tie on päällysteeltään hyväkuntoinen ja melko leveäkin. Tiukkoja kaarteita taustanuolineen on kymmeniä ja jyrkimmät mäkitöyräät liikennemerkillä ilmoitettuine kaltevuuksineen ovat uskomatonta 14% tasoa, nousua siis 14 metriä sadan metrin etenemässä! Onneksi nuo nousut eivät ole kovin pitkiä. Kaarteissa ja mäkinyppylöillä sijaitsevien kallioleikkausten kohdilla on myös syytä kurvailla varovaisesti.

Alla on muutamia kuvaotoksia elokuun puolivälin kesäisestä päivästä nykyisessä Lahdenpohjassa.

 

Sisänäkymää Jaakkiman kirkosta. Alttaripääty ja sakariston oviseinä.

 

 

Venäläisille kävijöille Elias Lönnrotista kertova taulu sijaitsee kirkon takana olevan jättimännyn juurella: "Juhlallinen muistomerkki Tavallinen mänty (Pinus Sylvestris) Tällä paikalla Jaakkiman pitäjässä vuonna 1837 Elias Lönnrot tallensi kansanlauluja Kanteletar-kirjaan ".

 

"Runonlaulupuu" on todella suuri. Tyviläpimittaa lienee noin metri ja ihmeeksi puun sisään on aikojen kuluessa jäänyt koivu, joka puristuksissa olevanakin on yhä täydessä lehdessä.

 

Kokonaisena puu mahtuu kuvaan vasta kymmenien metrien päästä. Silloin näkymää tosin varjostaa ympärillä oleva muu puusto.

 

 

Lahdenpohjan torilla on omien puutarhojen ja lähimetsien tuotteiden lisäksi muutakin ostettavaa. "Arbuusit", meikäläisittäin vesimelonit on tuotu kauempaa. Isot kurpitsat, kaalit ja tomaatit taas ovat kasvaneet jonkun lahdenpohjalaismummelin omassa puutarhassa.

Torin kukkakauppiaalla on tarjolla värikylläistä ostettavaa.

 



 

Ruokaan liittyvien hyödykkeiden lisäksi Lahdenpohjan torilla on muutakin tavaraa. Tietenkin siis vaatteita, kenkiä, kodissa tarvittavaa muuta tavaraa, jopa jo tässä vaiheessa kylmempiä aikoja ennakoiden paksulla huovalla vuorattuja kumisaappaita!

 

 

Mummoja naurattaa; aurinko paistaa ja omin käsin poimittua ja muuten tuotettua myytävää on paljon. Ei meitä surulla ruokita, täälläkin arvellaan!

 

 

Paikallisen "vartiointiliikkeen" edustajat seuraavat torin vierirakennuksen räystäältä, että kaikki sujuu sääntöjen mukaan. Jotakin haukattavaakin saattaa olla luvassa, kun toria illansuussa suljetaan. Eihän täällä muuten kehtaisi istuskella.

 

 

 Loppukuva on tiedostona ihan pikkuruinen. Se on nettikaappaus kuvasta, joka on otettu matkailuesitteeseen  Hotelli-ravintola Annikasta. Vahinko ettei täältä, jo nälkäiseksi ehtineenä, tullut otettua kuvia omaan kameraan. Siistit sisätilat ja viehättävä sekä kohtelias tarjoilija olisivat kyllä hyvinkin ansainneet pääsyn kuviin. Mutta kun tullaan uudemman kerran, tämäkin muistetaan!

Kesäinen kirkkopäivä Kiteellä

Eläkeliiton Pohjois-Karjalan piirillä on monia jo perinteeksi tulleita aktiviteetteja. Toukosiunaustapahtumat jokaisessa pitäjässä on niistä yksi ja iloinen iltapäivä Pajarinhovissa Kiteellä on niin ikään ollut jo vuosia suosittu tapahtuma. Eläkeliiton P-K:n piirillä on vielä yksi arvokas kesäinen tapahtuma, kirkkopäivä. Tänä vuonna se oli sijoitettu Kiteelle ja ajankohta oli torstai 24.7.

Aamupäivän ohjelmina olivat jumalanpalvelukset niin luterilaisessa kuin ortodoksikirkossakin. Sen jälkeen noin 300 vierasta kokoontuivat yhteiselle aterialle koulukeskuksen Kipakka-ravintolaan. Järjestelyt siellä saivat kiitosta: Kattaukset olivat valmiina pöydissä, voileivät jokaiselle vieraalle valmiina ja juomat kaadettu laseihin. Avuliaat tarjoilijat kantoivat keittolautasen jokaiselle ruokailijalle pöytään. Jälkiruokakahvikin tarjoiltiin pöytiin ja kahvi oli höystetty makoisalla leivonnaisella.

Ruokailun jälkeen kokoonnuttiin jälleen ja nyt koko juhlaväki oli kivikirkossa. Tapahtumiin siellä kuuluivat Kiteen kaupungin sekä molempien alueella toimivien, luterilaisen ja ortodoksisen seurakunnan, tervehdykset. Kansallispukuihin ja fereeseihin pukeutuneet kaksi seppelpartioita lähetettiin kirkosta viemään tervehdykset sankarihaudoille. Juhla jatkui monin ohjelmanumeroin. Oli Leena-kanttorin harjoittama tyttötrio ja jo valtakunnallista mainetta saanut Sara Kurkola, joka esitti upeasti laulun Nocturne "Ruislinnun laulu korvissani.....". Lausuntaa esitti Kiteen yhdistyksessä aktiivisesti toimiva Aila Silvennoinen.

 

Eläkeliiton väki kansoitti kivikirkon ja pääjuhlassa oli väkeä enemmän kuin muissa päivän tapahtumissa.

 

Omaksi osuudekseni oli juhlien järjestelijät pyytäneet juhlapuheen. Jo kevättalvella saatua pyyntöä muutaman päivän mietittyäni rohkenin ottaa haasteen vastaan. Tähän alle olen tallentanut tuon puheen tekstin. Aihe oli mietitty yleisöä ajatellen ja toki itsekin tunnen samaistuvani paikalla olleitten ajatusmaailmaan ja yhteisesti kokemaamme elämänhistoriaan.

 

Eläkeliiton kirkkopäivä 24.7.2014

Pekka Havukaisen juhlapuhe, päiväjuhla Kiteen kivikirkossa

 Tervetuloa Kiteelle, kuten haluan teitä nimittää, te toinen sodanjälkeinen jälleenrakentajasukupolvi!

    

Oli jo kevättalvea saadessani pyynnön tähän tehtävään. Ajattelin silloin, oliko olemassa asioita, jotka yhdistäisivät meitä, tätä nyt koolla olevaa joukkoa - mikä olisi sopiva  puheen aihe? Pian huomasin meillä olevan yhteinen vuosikymmenten mittainen menneisyys ja nyt tänäänkin yhteinen nykyhetki. Olemme eläneet yhteisessä Suomessa ja kukin omalta paikaltamme nähneet ja kokeneet samat asiat ainakin liki koko sodanjälkeisen ajan.

 Tunnemme sanonnan, että pysyvimpiä asioita maailmassa on muutoksen pysyvyys. Näin varmasti onkin, mutta meidän ikäluokkiemme kohdalla sen nopeus oli poikkeuksellisen suuri. Sen muutoksen vauhtia koskevat lukemattoman monet muistot sitovat tämän nytkin koolla olevan joukon lujasti yhteen. Ehkäpä siksi voin, ja voimme yhdessä, hiljaisella suostumuksellanne viivähtää seuraavan kymmenminuuttisen muistojen parissa. Yrittäkäämme tulkita sanoiksi, mitä tuo kaikki omalle sukupolvellemme merkitsi:

  

Tämä läsnä oleva joukko on pääosin niitä, joitten oman työhistorian alkupää osuu 1950-luvulta aina 1980-luvun vuosille. Siksi moni joukostamme kuuluu paljon puhuttuihin suuriin ikäluokkiin, vaikka meitä ennen sotia syntyneitäkin on yhä paljon myös tässä yleisössä. Pian sotien jälkeen alkaneesta ajasta lähtien muuttoliike etelän kaupunkeihin vei mukanaan suuren osan nuorta väkeä. Jatkossa se tuli koskemaan myös suurten ikäluokkien tuomaa uutta työvoimaa. Luotettavat tilastot kertovat Pohjois-Karjalasta, että esimerkiksi vuodesta 1945 vuoteen 1949 täällä syntyneistä yli puolet oli jo vuoteen 1980 mennessä muuttanut muualle, pääasiassa Etelä-Suomeen.

Ruotsin työmarkkinat imaisivat Suomesta nuorta voimaa määrän, joka vastasi suunnilleen sitä joukkoa, joka karjalansiirtolaisina sodan jälkeen asutettiin meille jääneen Suomen alueelle. Keski-Karjala ei tästä muuttoliikkeestä kärsinyt yhtä paljon kuin maakuntamme pohjoisosat ja etenkin Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu. Myönteisinä asiaan vaikuttivat esimerkiksi Kiteelle saadut 1300 uutta teollista työpaikkaa, jotka tarmokkaitten ihmisten työntuloksena syntyivät tänne 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Osansa uusista työpaikoista tällä alueella sai myös Kesälahti.

Vaikka maaseudun rakennemuutos poismuuttoineen oli alkanut jo 1950-luvulla, kylissä riitti väkeä. Siksi uusien kyläkoulujen rakentamista jatkettiin aina 1960-luvulle asti. Samoin kyläkauppojen monet uudet kiinteistöt nousivat nekin samoihin aikoihin. Uutta maatilojen rakennuskantaa tuli paljon. Paitsi asutustoimintaan liittyvänä rakentamisena, uusia navetoita tehtiin lukuisille kylien entisillekin tiloille. Nykymitalla tilojen tuotanto oli kuitenkin pienimuotoista. Maataloustyövoima oli pääasiassa omasta talosta ja enimmäkseen isännän ja emännän hartiapankin varassa.

 

Kun tultiin 1960-luvun loppuvuosiin, maatalouden käyttöön saatiin monet uudet koneet. Näin kävi erityisesti nurmenkorjuussa. Lisääntyvä ympärivuotinen tuorerehuruokinta vaati useimmiten myös uudet rakennukset. Jonkinlainen taitekohta oli esimerkiksi vuosi 1969. Silloin Kiteellä olivat suuret maatalousnäyttelyt ja moni isäntä sieltä uusia ideoita niin nurmiviljelyyn kuin maatalouden rakennuksiinkin.  Siellä oli nähtävänä myös uudenlainen mallinavetta, joka sivumennen sanoen vielä samana kesänä siirtyi kotikylääni Kiteenlahteen eräälle tilalle  varsinaiseen käyttöönsä. Jos vaikka vain yhden henkilönimen tässä haluaa nostaa esiin voi sanoa, että osaltaan Pohjois-Karjalan Maanviljelysseuran rakennusmestari Mikko Hokkasen ansiota on, että navettarakennusten muoto niihin aikoihin muuttui silloisen ajattelutavan mukaan uuteen aikaan sopivaksi.

Peltoalat kasvoivat raivauksen ja lisämaanostojen myötä. Karjaa tuli lisää, mutta samalla enemmän työtäkin, tosin vähenneille tekijöille. Yleisen vaurastumisen ansiosta monilla maatiloilla rakennettiin uusia asuinrakennuksia. Taajamien kehittyessä alkanut kunnansisäinen muuttoliike kirkonkyliin kasvoi ja pian kylien väkiluvut kääntyivät nopeaan laskuun.  Hyvä asia tosin oli, että kipeästi tarvittuja uusia työpaikkoja syntyi palveluihin, terveydenhoitoon ja myös ruuhka-Suomen ulkopuolelle syntyneeseen teollisuuteen. Kuten jo aikaisemmin todettiin, näin tapahtui monilla alueilla myös Pohjois-Karjalassa. Kaikki tämä viimeksi kerrottu merkitsi tosiasiaa, että maatalousammatti oli jäänyt suomalaisen työn yleisessä jakaumassa lopullisesti vähemmistöön.

 Kyläkaupat menettivät asiakkaansa, kun kilpailu markettien kanssa oli ylivoimaista. Kyläkoulujen sulkemisaalto tuli seuraavana. Lapsiluvut vähenivät yleensä ja eritoten maalaiskylissä. Monien kylien aktiivinen järjestötoimintakin hiipui. Taajamaväen lisääntymisen ansiosta kehittyivät kuitenkin esimerkiksi kansalaisopistotoiminta ja keskustojen liikuntapaikat. Ne, kuten  myös urheilu- ja uimahallit, olivat nyt jo autoistuneen  kylienkin väestön ulottuvilla. Kuitenkin tämä kehityskulku toi maaseudulle väistämättä alakuloa ja kokemuksen monien hyvien asioiden menettämisestä.

Kun 1970-luvun lopulla syntyi kylätoimikuntien perustamisen myötä monien kuntien sisällä hetkellinen paluumuutto takaisin kyliin, syntyi jopa pieniä asumalähiöitä kirkonkylien lähialueille. Se antoi piristysruiskeen monille hiipuville toiminnoille, mutta vaikutus oli lyhytaikainen. Kun kyläkoulut suljettiin ja lasten koulunkäynti siirtyi kuntakeskuksiin, myös vanhempien harrastuspaikat ja vapaa-ajan riennot menivät useasti samaan suuntaan. Vaikka kaikki tämä  usein ja aiheellisesti koettiin vääränä kehityksenä, muutakaan vaihtoehtoa ei ollut helppo löytää.

Täällä nyt läsnä oleva joukko on niitä jälleenrakentajia, jotka omalla työpanoksellaan olivat tekemässä kertaalleen suomalaista yhteiskuntaa sitaateissa "uuteen uskoon". Sitä työtä tehtiin kaikkialla, ei pelkästään pelloilla, metsissä ja rakennustyömailla. Yhtä arvokasta se oli kaupan, terveydenhoidon, koulutuksen, kuljetusten, tai minkä tahansa elämänalan piirissä. Siksi toivomme, että nykyinen yhteiskuntamme jaksaisi kohdella tätä sukupolvea sen ansaitsemalla kunnioituksella. Iso työpanos isänmaan hyväksi pitäisi tunnustaa hoitamalla kunnolla tätä nyt jo vanhenevaa kansanosaa sen elämänehtoossa.

 

Yhteiskunnan rakennemuutos jatkuu ja parhaillaan täälläkin puretaan rakennuksia ja palveluita, joita olimme omana aikanamme rakentamassa. Osa rakennuksista on jäänyt ajastaan jälkeen, osaa ei uusin arvioin enää koskaan tarvita.  Maataloutta lähellä kun itse olen elämäntyöni tehnyt voi todeta, että jo vajaat kolme vuosikymmentä on aika, jonka kuluessa vaikkapa aikanaan nykyaikaiset navetat ovat jääneet auttamattoman pieniksi ja epäkäytännöllisiksi. Tehokkuutta pitää saada lisää, sanotaan. Lisääntynyt työmäärä tosin jää jälleen entistä vähempien tekijöiden vastuulle.

 Sähköinen viestintä ja automaatio ovat asioita, jotka tekevät monet entiset ammatit tarpeettomiksi. Koko ajan on menossa kehitys, että aikaisemmin Suomessa tehtyä työtä siirtyy miltei alalta kuin alalta ulkomaille, sikäläisen halvan työvoiman käsiin. Onkohan tuo kaikki ihan viisasta ja välttämätöntä? Kotimaassa puurtaville kasvaa koko ajan tiedontarve ja pitää opiskella vielä aikuisenakin, pärjätäkseen edes omassa ammatissaan. Nykyisellekin vastuusukupolvelle riittää siis haasteita, mutta toivottavasti sillä riittää myös voimia niiden kohtaamiseen.

Ahersimmeko aikanamme turhaan, kun monenlaisia silloisen työmme tuloksia pistetään nyt uusiksi, jopa maan tasalle. Emmekö siis onnistuneet? Vastaus kuuluu: Onnistuimme kyllä! Kasvatimme Suomeen taas yhden uuden sukupolven, koulutimme lapsemme ja useimmissa tapauksissa pystyimme tarjoamaan heille turvallisen kodin. Ehkä myös onnellisen lapsuuden, jonka asian jälkikasvumme voi niin halutessaan ainakin hiljaisesti tunnustaa. Suuri asia itsellemme oli myös se, että monesti raskaskin päivätyö piti yllä kaikille tarpeellista omanarvontuntoa ja mielissämme kuvaa, että ainakin työmme tulosten kautta olimme hyödyllisiä Suomen kansalaisia.

 Nyt Kiteen kivikirkossa läsnä olevina olemme suuri yhteinen joukko, joka jo katselee ajan menoa sivusta, kun oma työsarka on jäänyt taakse. Muistamme suurten muutosten vuosikymmenet, jotka olimme elämässä mukana ja moneen asiaan vaikuttamassakin. Arvokasta on, kun saimme elää ajanjakson, jota on pidettävä yhtenä parhaimmista, mikä koskaan on yhden suomalaisen sukupolven kohdalle osunut. Näimme sodanjälkeisen kansakunnan uuden nousun ja saimme elää historiamme pisintä rauhan aikaa. Sekin on hyvä asia, että lapsemme ja lastemme lapset ovat saaneet paljon paremman koulutuksen kuin useimmat meistä aikanaan saivat. Uuden sukupolven lähtökohdat omaan elämään ovat ainakin siinä suhteessa hyvät.

 Kun parhaillaan olemme viettämässä kesäistä kirkkopäivää täällä kauniissa Karjalassa, haluan tältä paikalta toivottaa teille kaikille mitä parhainta vointia ja tyytyväistä mieltä. Muistakaamme, että ilo on tärkeä elämänvoima. Onneksi sitä  monesti voi ammentaa läheltäkin. Voimme saada iloa lapsista ja lapsenlapsistamme. Ehkä voimme nauttia kesäisistä illoista ja saunanlöylyistä rantamökillä. Elämäntaipaleella saadut ystävät ja yhteiset asiat heidän kanssaan kanssa antavat iloa ja voimaa. Enää ei tarvitse jaksaa niin paljon kuin nuorempana. Silti onnistumiset itselle sopivissa haasteissa ja niistä saatu saavutuksen ilo antavat lisää uskoa omaan selviytymiseen. 

Nauttikaamme näistä pienistä, mutta arvoltaan todellisuudessa suurista asioista. Sen olemme ansainneet, kuulummehan Suomen aikanaan jälleen kerran uusiksi rakentaneeseen sukupolveen!



Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Blogikirjoituksen otsikko ei niinkään viittaa vanhaan komediaklassikkoon kahdesta vanhasta Brewsterin sisaruksesta Abbey ja Martha, vaan ajatuksena on jutun "poikkitaiteellinen" sisältö, jossa pitsitkin ovat esillä.  Nuo erityisesti Frank Capran ohjaamasta tarinan elokuvaversiosta tutut ikäneidothan myrkyttivät vanhoja herrasmiehiä kuolemaan "hymy huulillaan". Vauhtia ei ole puuttunut klassikon pohjalle tehdyistä suomalaisista teatteriversioistakaan, joista viimeisen tulkinnan kävin katsomassa Varkauden Teatterissa puolenkymmentä vuotta sitten.

 

Blogiin olen ottanut kuvia heinäkuisen viikonlopun kolmelta päivältä. Savonlinna-kuvat ovat perjantailta 12.7 ja Puhoksen perinnepäiväkuvat lauantailta 13.7 ja sunnuntailta 14.7. Arsenikkia ei kuvissa näy, mutta perinneosastoilta löytyi miltei mitä muuta tahansa. Pitseistä voi sanoa leikillä, että perinnetapahtuman daameilla myyntipisteissä ja  heidän alueella herrastellessaan oli yllään varsin hemaisevia kesäasuja. Osa nähdyistä kesäisen keveistä pitsi-ihanuuksista piti tallettaa kuvaotosten asemasta muistoihin, ettei vain tulisi syyllistyneeksi tirkistelynomaiseen ja siten sopimattomaksi luokiteltavaan käytökseen!

 

Toritunnelmaa ja lörtsykahvin juontia Savonlinnassa. Joka kesän must-juttu, jota ei voi jättää kokematta! 

 

 Kaksirivinen on hieno instrumentti. Tässä soittelee pelin taitaja, joka ei vielä ole liialla iällä pilattu. Perin harvoin avoimeen laatikkoon kolikoita tipahti. Harmi, sillä soitanta oli nautinnollista kuultavaa.

 

Positiivisella asenteella tästä kuvasta voi löytää pitsiäkin - ainakin likipitäen?

 



Puun taitajat ovat saaneet ajoiksi monenlaisia matkamuistoja.

Ihmis- tai eläinfiguureiksi muotoillut ovenkahvatkin palvelevat kotiinpalattua arjessa ja palauttavat myöhemminkin mieleen kesäisiä tunnelmia Olavinlinnan kaupungista.

 



 

Mansikka-aikaan sopii, että villaiset pipot ja käsineet ovat sesongin hengessä. Ehkä ne lämpimästä kesäkaupungista ostettuina talvellakin lämmittävät muun aiheisia  paremmin.

Ranta-aukion kukkaistutukset ovat kesä kesän jälkeen yhtä upeita.

 



 

 "On laiva valmiina lähtöön". Purjeita ei nosteta, mutta moottorivoimalla tehdään risteilyjä matkustajasataman laitureista lähtien usealla komealla aluksella.

 

Nostalgiamatkaa voi tehdä tällä hieman soveltaen rakennetulla vossikalla. Parempaa kyytiä kumipyöräpelillä saakin ja melusaastetta tulee kolupyöriä vähemmän.

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 



 

Nyt olemme jo Puhoksessa. Asiantuntijat arvioivat menneitten vuosikymmenten vetokalustoa. Jokaisella merkillä ja -mallilla työt saatiin kuitenkin tehtyä. 

 

Juniorisarjaa edustaa tämä Fiat 18 Piccola. Kaksipyttyisen italiaanon omistaa Pentti Pekkinen Kiteeltä.

Työkaluja rompetorilla. Nuoremmat kävijät eivät osanneet tunnistaa läheskään kaikkia - saati tietää mitä työtä niistä milläkin aikanaan oli tehty.

 



 

Markku ja Kalle Hurskainen sahaavat lautaa ja lankkua 1950-luvun Leino-kenttäsirkkelillä. Voima siirtyy pääakselille lattahihnalla ja sitä tuottaa 2-sylinterinen Wickström maamoottori. Arvokilvestä voi lukea tehoa olevan 18-24 hevon verran.

 

Välillä pitää käydä tankkaamassa, muuten pian saattaa meno hyytyä. Talkooväen ravintola ja työvuorossa oleva Pirjo Tuisku jakaa tässä hernekeittoa. Näkyyköhän tässä otoksessa pitsiä - no ainakin melkein!

 

 Kuplavolkkareilla oli niin hyvä edustus, että sitä voi melkein kutsua osastoksi.

 

 

Keijo Holopainen Hammaslahdesta toi paikalle upean Rolls-Roycen.

Paljon omaa työtä on ollut tämän yli 50-vuotiaan ajokin saamisessa esittelykuntoon. Jopa eräs 8-sylinterisen moottorin imusarjaan liittyvä alumiinikappale on Keijon omaa valutyötä!  Miehen juuret isän puolelta vievät Kiteen Niinikumpuun.

  

 

Jos halusi kävellä "pärettä kainalossa", täällä sekin onnistui. Perinnetyönäytös tehtiin Puhossalon Hurskaisten kalustolla ja luvan perästä sai ottaa mukaan puolenkymmentä pärettä kukin. Moni näkyi käyttäneen tarjousta hyväkseen.

 



 

"Linja -autossa on tunnelmaa" - postiautossa vallankin.

Kuvan ajokki on joensuulaisen ajoneuvoperinne-yhdistyksen kokoelmista.

 

 

Interiööriä samasta bussista. Ajokin takaosassa on melkoisen iso postisäkeille varattu erilliskabiini.

Kiteen Potoskavaarassa toimii Kyläparin Myllyteatteri. Känä kesänä on vuorossa sotahistorialliseen aiheeseen perustuva Pätsi-näytelmä. Myös Kantosyrjän Kakstahti- perinnemopokerhossa toimivat Timo Saukkonen ja Hannu Väistö ovat eräältä harrastukseltaan näyttelijöitä. Miehet poseeraavat rooliasuissaan Puhoksen Perinnepäivillä.

 

 

Omien kätten töitä rompetorilla olivat myymässä Martti ja Hilkka Matikainen Kiteen Lohelasta. Tuohimestari-Martti on harrastanut alaa yli 20 vuotta ja se näkyy kyllä taidokkaasti valmistetuissa esineissä.

 

 

Nestejäähdytteisiä  maamoottoreita tehtiin aikanaan Vaasassa Olympia-merkkisinä. tämä ilmajäähdytteinen malli on tehtaan tuotannon loppuajalta ja melko harvoin nähty kone.

Sama Olympia-moottori hieman lähempää otetussa kuvassa.

 

 

Eelis Nenosen hehkukuula-"porilainen" putputtelee aivan kuin uransa parhaina vuosina. Valtakausi alkoi 1920-luvulla ja päättyi joskus sotien jälkeen.

 

Pajapellon ukon rakentamaa pilkontakonettakin esiteltiin perinnepäivillä. Lukuisia kävijöitä ehti pistäytyä tarinoilla. Kahdella oli sormi paketissa, kun oli vastaavanlaisella laitteella tullut touhuttua hieman varomattomasti.

 



 

Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja tarjolle pannussa tekstissäkin voi kertoa täsmällisesti esimerkiksi laitteen tekniikkaan liittyviä yksityiskohtia. 

 

Puhoksen kanavassa virtaa vesi rauhallisella tempollaan. Perinnepäivät ovat päättyneet ja talkooporukat saavat pitkän loman ennen tulevan vuoden rutistusta. Kanava muistuttaa sen aikaansaajista kauppaneuvos Antti Juhana Mustosesta ja Nils Ludvig Arppesta, jotka rakensivat Puhoksesta maankuulun teollisuuspaikkakunnan jo ennen 1850-luvun puolta väliä.  

Kaikkea sitä kesäkuussa tapahtuu

Kuvakavalkadia alkukesästä. 

Suomen  suven alkuun on mahtunut muutama lyhyt hellejakso, mutta yleiskuvana on ollut kolea ja sateinen säätyyppi. Harvoin juhannusta on juhlittu niin kylmän ja sateisen sään vallitessa kuin tänä kesänä. Silti asiat ovat edenneet ja monia perinteisiä kesän tapahtumia on toteutunut. Kuten vaikkapa Pielisen ympäriajo, jossa olen ollut mukana kymmenkunta kertaa, alkaen vuodesta 2003.

 

 

 

Toukokuun loppupäivien kuva, jossa koristeomenapuu aloittelee kukintaansa. Muutamaa päivää myöhemmin loisto oli parhaimmillaan, mutta silloin vallinnut sadesää ei kuvien otolle ollut paras mahdollinen ajankohta.

 

Kesäkuu. Juhannuksen aikaan kukki puolukka ja mehiläiset pörräsivät ympärillä. Jos mustikkasato jääneekin tänä kesänä pieneksi, arvokkaalla puolukalla marjojen puutetta voi todennäköisesti poistaa. 

 

  Pielisen ympäriajon osallistujia taukopaikalla Lieksassa.

 

 

 Pitkälti yli sadan motoristin letka matkaa lopputaivalta, joka alkoi Kolinportin tauolta ja on suunnannut kohti lähtöpaikkanakin ollutta Kuoringan levähdyspaikkaa. Siellä on tiedossa makoisa lohikeitto.

Oma ajokki huilailee Nurmeksessa, joka on eräs noin kolmensadan kilometrin mittaisen ajon taukopaikka.

 

Tämän kierroksen vanhin kuljettaja oli ajelukaverini Martti Matikainen Kiteen Lohelasta. Nyt 76-vuotias mies on vuosien varrella  pokannut kyseisen pokaalin jo useamman kerran.

 

Kulttuuriantia Pohjanmaalla. Olimme kiteeläisporukalla matkalla, jonka pääkohde oli Kekkos-ooppera Ilmajoen musiikkijuhlilla. Sitä ennen kävimme muun muassa Alahärmässä sijaitsevassa taiteilija Juhani Palmun ateljeekodissa. Seuraavissa kuvissa on tunnelmia sieltä. Kuvassa yllä on maalaus taiteilijan viimeisistä häistä. Maalarina oli tällä kertaa eräs Palmun oppilaista.

 

Ryhmämme jäseniä ateljeen pihamaalla.

 

 Yllä olevat otokset ovat taiteilijan teoksista. Alakuvassa näkyy myös eräs meitä varten katetuista kahvipöydistä, sillä pullakahvit kotitekoisine leivonnaisineen kuuluivat vierailuohjelmamme pakettiin.

 

Tunnettu Pohjanmaan mies Jorma Lillbacka myi viitisen vuotta sitten suuren FinnPower-konepajansa. Osan kaupassa saamistaan rahoista hän on sijoittanut mahtavaan huvipuistoon. Se tunnetaan nimellä Power Park ja aluetta täydennysrakennetaan edelleen.

 

Rakennusten tyyli ei ole meillä tyypillisintä arkkitehtuuria. Voisi kuvitella olevansa ulkomailla, ellei tietäisi, että Härmässä tässä ollaan.

 

Kahdessa ylläolevassa kuvassa näkyy osa huvipuiston monenlaisista laitteista. Kokonaisuus on niin suuri, että pakosta ymmärtää hankkeeseen sijoitetun henkisen panoksen lisäksi suuren määrän myös euroja.

Ilmajoella on pieni karkkipaja. Se kuuluu paikkakunnan nähtävyyksiin ja ryhmämme jäseniä on tässä tutustumassa kohteeseen.

Ilmajoen kotiseutumuseo on aivan ooppera-alueen vieressä. Ulkomuodoltaan kirkkoa muistuttavassa rakennuksessa on paljon kiinnostavaa näkemistä. Kuvassa on Wasastjerna-aatelissuvun käytössä olleet vaunut, jotka valmistettiin 1800-luvun lopulla. Matkoja tehtiin Pietariin asti. Sisustukset ovat kuin parhaassa "limusiinissa". Tilaa on neljälle- viidelle matkustajalle. Kuskin paikka sen sijaan on sään armoilla. Vetovoimana oli kolmen hevosen valjakko.

 

Kunniakirja kertoo Ilmajoen musiikkijuhlien pitkästä perinteestä. Vuonna 1921 siellä olivat paikkakunnan  ensimmäiset laulu-ja soittojuhlat. Paikallinen kuoro sai sarjassaan ensipalkinnon. Arvosteluraatikin oli varsin korkeatasoinen, sillä ensimmäisen allekirjoituksen kunniakirjaan on piirtänyt itse Oskar Merikanto.

 

 

Ilmajoen kunnanviraston yläkerrassa sijaitsevassa kahvikuppimuseossa on arviolta yli tuhat kuppiparia. Ne edustavat suomalaisen tuotannon kaikkia vuosikertoja. Monta omastakin astiakaapista tuttua kahvikuppimallia kokoelmasta löytyi.

Oli mukava tavata vuosikymmenten takaista luottamustoveria ajoilta, kun olimme yhdessä työskentelemässä SOKL:n hallituksessa Helsingissä 1980-luvun loppuvuosina. Kekkosoopperan väliajalla olimme kahvilla ja istahdimme samaan pöytään. Kaverini on Ilmajoen yläasteen rehtori Pentti Kivimäki. Tosin hän on täysin palvelleena jo eläkevuosillaan, mutta edelleen Ilmajoen musiikkijuhlien taustalla olevaa vankkaa toimijakaartia.

 

 Itse oopperaesitys vaatisi kokonaan oman tarinansa. Vaikuttava taide-elämys tuo Kyrönjoen rannassa nähty esitys oli, vaikka libreton tehnyt Lasse Lehtinen olikin siihen uittanut omia tulkintojaan. Se ei meitä  kaikkia miellyttänyt, mutta miehen asenteet ennalta tuntien annettiin toki anteeksi.

 

Uusin kuva on perjantailta 27.6.2014. Olimme Kiteen mieskuorona esiintymässä Karjalaiset laulujuhlat-tapahtuman avauskonsertissa Joensuun torilla. Otos on  tilanteesta, kun kuoron johtaja Hannu-Heikki Hakulinen kertoo laulajajoukostaan. Vielä parempaa oli tulossa, sillä konsertin juontanut professori Reijo Pajamo kertoi monin myönteisin sanoin historiallisen vanhasta kuorostamme. Hannu-Heikki sai juontajalta asiakseen selvittää Kiteen mieskuorossa voimallisesti vaikuttaneesta Hakulisten suvusta. Yleisö sai kuulla, että parhaimmillaan heitä oli mukana yhdeksän miestä, isiä poikineen. Olipa muutama Hakulisten vävykin mukana. Entinen sotilassoittaja Onni Hakulinen oli eräs musiikkisuvun edustaja ja johtikin kuoroa 1960-luvun alusta aina kesän 1975 konsertteihin.. 

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 

Muutamalla kuvalla muistellaan lopuksi kesänalun työpuuhia.
.

 



Järkälemäinen kantorykelmä istui todella tiukasti maassa.
 



 

 Naapuri-Kankaalassahan kaadoimme keväällä kolme suurta koivua pihapiiristä. Kolmoiskanto oli niin painava,  että tonnien painoisena se keikutteli pois siirrettäessä kummasti melkoisen suurta kaivuriakin.



                     



                 Kuvat ovat miltei edellä poistetun suurkannon paikalta. Tekeillä on rehuviljasiilo, jonka perustuksen raudoitus tuntuu ylimitoitetulta. 800 kiloa harjaterästä noin 25 neliömetrin suuruiseen pohjaan kovalle moreenimaalle on melkoinen määrä rautaa.

 

 Pohja on valettu ja muutaman viikon perästä paikalle odotellaan siilolle pystytysryhmää.

 

Työ on käynnissä, "käännetyssä järjestyksessä".  Ensin tehtiin katto ja sen alle lisätään kierros kierrokselta  uusia peltielementtejä. Timosen Antin kurottajalla pömpeliä nostetaan aina tarpeellinen määrä, että lisää seinää mahtuu valmiiksi kootun rakenteen alle. 

 

 
 

Työ on nyt loppusuoralla. Laitetoimittajan työryhmänä Virosta tulleet kolme miestä pystyttivät siilon yhden päivän aikana. Tahtia ei haitannut sekään, että sattui olemaan sunnuntai 15. päivä kesäkuuta.

 

 

Ukon omaa savottaa juhannuksenalusviikolla oli tämä Pajapellon nurkan mökin maalaaminen. Kun korkeutta harjalle on reilut kuusi metriä, tarvittiin tikapuita paremmat telineet. Tässä ne ovat pystytettyinä, kun ensinnä maalataan päätylaudoitukset ja räystäänalustat.

 

 

Työn "tiimellettä" emännän otoksena. Seuraava työvaihe on seinien maalaus. Siinä vaiheessa telineistä joutaa ainakin yksi ylin kerros pois.

 

 

Työ tekijäänsä kiittää. Puusta tehty rakennus vaatii paljon kunnossapitotyötä. Asunto on ollut pystyssä kaksi  vuosikymmentä ja siinä ajassa se ehditty maalata jo useaan kertaan. Juhannusaattona otettu kuva näyttää kertovan kaiken olevan jo valmiina. Tosiasiassa osittain talon ikkunavuorien ja valkoisten kaideosien maalaamista jäi vielä kuluneelle viikolle, joka alkoi juhannuksen jälkeen.