Se on sitten kesä taas

Kesä on tullut ja tuonut mukanaan monenlaiset siihen kuuluvat työt, harrastukset ja uudet mahdollisuudet. Ikääntyminen on antanut jokaiselle uudelle keväälle entistä suuremman arvon ja merkityksen. Ihmiselämään lopultakin kuuluva, nyt jo opittu ajan rajallisuus, antaa lisää ymmärrystä, sellaista joka olisi ollut tarpeellista jo nuorempanakin. Blokitaukoa on kertynyt lähes kuukausi. Se ei ole kulunut makoillessa, vaan on oikeastaan ollut hyvinkin toimeliasta aikaa. Tekstiä ei ole taaskaan kovin paljon, mutta kuvien sanotaan kertovan monta kirjoitettua sanaa suuremman tarinan. Niin toivon tämän otsikon alle siirrettyjen otostenkin tekevän!

Olin juuri paluumatkalla Puolasta, kun Ruskealan kirkko vihittiin lauantaina 17.4. Kuvan tilaisuudesta otti tohmajärveläinen Kyösti Parikka. Alttarin edessä vihkimisseremonian toimittajina ovat muun muassa entinen Jäppilän kirkkoherra rovasti Antero Paananen, Inkerin kirkon piispa Aarre Kuukauppi kolmas oikealta, ja Sortavalan kirkkoherra Anton, joka on kuvassa toisena oikealta.

"Toiminnalliset ja taloudelliset syyt" olivat perusteina, kun motorismia piti järkevöittää. Kaksi aikaisempaa ajokkia saivat uuden omistajan ja tilalle tuli yksi, kunnostusremonttiakin jonkin verran kaipaava. Tässä on lähdössä jälkimmäinen uuden kuskin saaneista motskareista. Kuvasta ilmenee, että uusi omistaja sai mukaansa rautaisannoksen huoltotarvikkeitakin. Kylläpä pätii päästellä! Toukokuun alku 2010.

Kevään alussa pitää siivota talven jälkiä. Tämä kuva on toukokuun alusta. Silloin haravoitiin pihaa kesämökillä ja poltettiin risuja. Saunakin lämpiää taustalla.

MC-Kitee avaa ajokauden jo perinteeksi tulleella kevätajolla. Kuva on Kiteen torilta 15.5.2010. Mukana oltiin!

Kuoroveli Sulo Tapanen juhli 70-vuotista elontaivaltaan 29. toukokuuta. Samat juhlat olivat myös Sirkka -puolisolla. Juhlinnanarvoinen asia on myös 50 vuotta kestänyt avioliitto. Onnea vain eteenkin päin, kultahääpariskunta!

Kiteen Puhossalossa on kaksi kovaa perinnekonemiestä: Isä Markku, sekä hänen poikansa Kalle Hurskainen. Tässä kuvassa ollaan heidän kotikoivikossaan. Olen antanut sille nimen Hurskaisten perinnekonepuisto. Maamoottoreita on kymmenittäin. Osa on katon alla, mutta paljon myös peitettynä ulkosalla. Kohta monet niistä saavat taas kuljetuksen Puhoksen perinnekonepäiville, jotka ovat heinäkuun toisena viikonloppuna. Toukokuu 2010.

Ihmettä kerrakseen on tässäkin: Tuupovaaralainen keksijä rakensi siirroissa omavoimaisesti liikkuvan pilkkeentekokoneen Volkswagen Golf-dieselhenkilöautosta. Monenlaista muutakin osaa siihen on tarvittu. Tuloksena on peli, joka nostaa rangat itse käsittelypöydälle, katkoo ne sekä halkaisee ja kolakuljetin siirtää klapit joko kasaan tai alle sijoitettuun perävaunuun.

Jostakin Kolinportin läheisyydessä olevasta järvimaisemasta otettiin tämä kuva kuulaana toukokuun iltana, kun motoristeina oltiin aistimassa kesäntuloa.

Eräs vanhimmista motoristikokoontumisista on Pielisen ympäriajo, joka tänä keväänä oli järjestyksessä jo 36:s. Kuva on lähtötilanteesta Kuoringan levähdyspaikalta Liperissä. Lauantai 5.6.2010. Mukana oli taas yli sata motoristia.

Kahtena viimeisenä perjantaina päivä on kulunut matkaoppaan tehtävissä. Ryhmät ovat olleet Savon puolesta ja tutustumiskohteena on ollut Keski-Karjala. Tässä ollaan Esa Pakarisen reliefillä Rääkkylän keskustassa 11.6.

Metsäammattilaiset ottavat mittaa toisistaan moottorisahauksen SM-kisassa. Kuva on Lustosta ja aiheena on tarkkuussahaus-osion tulosten mittaaminen. 19.6.2010.

Viikonvaihteen kaunis sää lauantaina oli otollinen kaksipyöräisellä tehtävälle matkalle. Nykyinen ajokki ja Luston parkkipaikka Punkaharjulla 19.6.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤ Karjalan Liitto juhli 70-vuotista historiaansa karjalaisilla laulujuhlilla,

jotka olivat Helsingissä viikonvaihteessa 19-20.6. Mukaan en ehtinyt, mutta apumieheksi kyllä, kun Sortavalan naiskuoron esiintymismatkaa sinne järjestettiin. Kuvassa ovat Sortavalan kaupunginkirjaston toinen johtaja Natalia Zaitseva, naiskuoron johtaja Valentina Voronetskaja ja Karjalan liiton puolesta paikalla ollut professori Reijo Pajamo. Otos on juhlajärjestelyjä koskeneesta neuvottelusta Sortavalassa toukokuussa 2010, ja sen otti paikalla ollut sikäläinen valokuvaaja.

Elämänkoulussa

Lemmikki lepää kotipellon pientareella olevan ison männyn juurella. Risti on on sisarusten omin käsin paikanpäällä tekemä.

Nimikilpi, Pumpuli Pilvi Hattara sydämenkuvineen, sininen rusetti, joka aikanaan koristi häkkiä, kukkia ja kynttilälyhty: Siinä muistomerkin osaset. Monta kertaa viikossa askeleet tuovat pienen tytön tänne muistojen paikalle.

Muutama vuosi sitten tulin ryhtyneeksi tehtävään, jonka vaativuutta ja työmäärääkään en ennakolta osannut arvata: Silti Kiteen mieskuoron satavuotishistoriakirja tuli valmiiksi maaliskuusta marraskuulle ehdittäessä vuonna 2005. Teksteissä käsittelin, silloin kuorolaisen näkökulmasta, myös erästä ihmiselämään väistämättä kuuluvaa luonnonlakia, sitä että yksi suurista ja pakolla hyväksyttävistä asioista on luopumisen oppiminen. Todellakin, mitä vanhemmaksi elää, sitä todellisempana asia tulee, ja lähes päivittäin vastaan.

Nykyisin ajatellaan, ja aivan oikein, että lapsille pitää järjestää tasapainoinen ja onnellinen lapsuudenaika, sellainen johon ei saisi kuulua epäonnistumisen, suurten pettymysten tai menetysten kokemuksia. Hyvä on, jos sellaisen voi vanhempana ja isovanhempanakin lapselle suoda. Aina asiat eivät ole omissa käsissä, elämänkohtalot ovat monesti arvaamattomia eivätkä lapsetkaan, kaikesta hyvää tarkoittavasta varjelemisesta huolimatta, voi aina jäädä vaikeiden tapahtumien ulkopuolelle.

Isovanhempina ovat onnenamme olleet lähellä asuvat kolme tytärtä, lapsenlapset jotka kasvavat maatilalla yrittäjänä jatkavan pojan perheessä. Kolme muuta, nyt jo aikuinen poika ja kaksi nuorempaa tytärtä, ovat tyttären lapsia ja heidän kotinsa on Etelä-Suomessa. Heihin yhteydenpito jää pakosta vähemmälle, välimatkaa on liian paljon.

Kolme sisarusta joiden koti on karjatilalla, ovat pienestä lähtien oppineet pitämään eläimistä. Lehmien nimet ja muu asiaankuuluva tieto on kaikilla hallinnassa. Maahenkeä on ainakin tässä vaiheessa vielä kiitettävästi. Nuorin on kymmenvuotias ja vanhinkaan ei vielä ole yläkoulun oppilaana. Yhteinen toive sisaruksilla oli vuosien ajan oman lemmikkieläimen saaminen. Koira karsiutui vaihtoehdoista liian vaativana hoidettavana lasten voimin. Kolmea kissaakaan ei oikein haluttu hankkia.

Sitten löytyi ratkaisu: Hankittiin kolme luppakorva-kaniinia, joille rakennettiin pesäkopit verkosta ja tytöt opiskelivat lemmikkieläinoppaasta oikeita hoitotapoja. Jokapäiväisenä puuhana oli esimerkiksi neljänkymmenen minuutin mittaisen jaloittelutuokion järjestäminen. Jokainen tyttö tietysti ulkoilutti omaansa. Lajinimen alku, ”kääpiö”, ei käytännössä oikein toteutunut, sillä varsin kookkaita ja rotevia lemmikeistä kehittyi. Tyttöjä kun nuo pörröturkit olivat, ne saivat naiselliset nimet: Irmeli, Pumpuli ja Meeri. Kaikilla oli oikeastaan kolmekin nimeä. Kuvaavan nimensä saanut valkoinen Pumpuli oli täydelliseltä nimeltään Pumpuli Pilvi Hattara.

Eräänä aamuna tuo keskimmäisen tytön kaniini löytyi verkkohäkistään kuolleena. Olisiko saanut ulkoillessaan myrkyllisiä hiirensyöttejä, vai oliko asiaan jokin muu syy, se jäi selvittämättä. Menetys oli lapselle kova isku. Alle kymmenvuotias tyttö joutui yllättäen kohtaamaan kuoleman todellisuuden, erään elämään väistämättömänä osana kuuluvan asian. Sen, joka nykyisin on tarkoituksella haluttu siirtää kodin ulkopuolelle, laitoksiin ja siten ihmisen luonnollisen havaintokentän rajojen ulkopuolelle. Muut sisaret hoitivat omia lemmikkejään, mutta menetyksen kokenut, tavallisesti hyvin vilkas tyttö, kantoi mielessään hiljaista suruaan.

”En minä ainakaan toistaiseksi halua uutta lemmikkiä hankkia, pitää ajatella”, tyttö sanoi. Omin käsin kaivettuun hautaan, laitumen taakse metsänreunaan, Pumpuli sai leposijan. Siskot olivat mukana, kun hyvästejä jätettiin. Pienen tytön askeleet veivät usein lemmikin kummun ääreen: Syksyllä syntyneen tytön merkkipäivän ilta oli jo pimentynyt kun vieraita tuli iltakahveille ja päivänsankaria onnittelemaan. Merkkihenkilöäöä ei ollut hetkeen näkynyt – Ehkäpä meni pistäytymään Pumpulin haudalla, arveli äiti. Toden totta: metsänreunasta tuikki pienen kynttilälyhdyn valo, kun arvasi nyt oikeaan suuntaan katsoa!

Niin on jatkunut jo liki pari vuotta, menetettyä lemmikkiään tyttö yhä muistaa, vaikka aikuisilta asia onkin miltei unohtunut. Nyt iältään jo 11-vuotias koululainen sai uudet lemmikit, sillä hänen omassa huoneessaan asustaa seuralaisina kaksi marsua. Monenlaista uuttakin puuhaa, koulutyössä ja harrastuksissa, on tytölle tullut. Elämä jatkuu, mutta menetyksen kokemus on opettanut lapselle uusia asioita. Oliko se kaikki liian aikaisin? Ajattelen, ehkä ei kuitenkaan, sillä luopumisen opettelu alkaa väistämättä meille jokaiselle jossakin elämämme vaiheessa.

Tässä eräänä lämpimänä kevätaamuna menin ajankuluksi korjaamaan laidunaitaa metsänreunassa. Jotenkin se puhutteli, miltei kyyneltymiseen asti tuo Pumpulin hauta, jonka vierelle näin sattumalta osuin. Ajattelin: mahtaakohan monella tämän päivän poislähteneellä ihmiselläkään olla yhtä vilpitöntä surijaa kuin on tällä edesmenneellä Pumpuli Pilvi Hattaralla!

Puola - paljon kärsinyt maa ja kansakunta

Puola on vahvasti katolinen maa, olihan viimeistä edellinen paavikin syntyperältään Puolasta. Suuria

kirkkoja on paljon. Oikealla olevassa kuvassa on Oliwa Cathetral Gdanskissa, joka on maailmankuulu valtavan suurista uruistaan. Pillejä on yhteensä yli 7.000. Matalin basso tulee liki 6:n metrin korkuisesta ilmalla toimivasta jättipillistä. Kuvaushetkellä tehtiin saneeraustöitä. Osa julkisivusta on peitetty ja pihaa ladotaan taas kuntoon. Entisille paikoilleen syntyy tasaista pintaa suurista, lähes neliömetrin kokoisista luonnonkivilaatoista.

Finnlines-varustamon Nordlink-laiva pienoismallina. Tekniset arvot ovat luettavissa kuvasta.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Puola on maa jonka tuhatvuotiseen historiaan mahtuu uskomaton määrä sotia, paljon maan rajojen ulkopuolelta tullutta kärsimystä, tuskaa ja väkivaltaa. Maata ovat vuosisatojen saatossa hallinneet lukuisat vallanpitäjät, enimmäkseen Saksan suunnalta, mutta suurvalta-Ruotsikin isännöi aikoinaan Puolan alueella. Taistelemassa oli mukana savolaisia ratsumiehiä, joista monet olivat useitten nykyisessä Keski-Karjalassa asuvien ihmisten esi-isiä.

Toisen maailmansodan kauhut eivät ole nykyisessä Puolassa vielä unohtuneet. Keskitysleirimuseot ja juuri viime viikkoina esillä olleet tapahtumat mm. upseerimurhista Katynin metsässä ovat palauttaneet mieliin ajan, jolloin niin Natsi-Saksa, kuin Neuvostoliittokin jyräsivät Puolan tannerta. Puolan kaupungit tuhottiin lähes maantasalle.

Olin huhtikuun puolessa välissä, tarkemmin 13-17. päivinä, matkalla Puolan kolmoiskaupunkiin Itämerenrannalla. Satamakaupunki Gdynia ja sen takana oleva hiekkarantainen Sopot, ovat kuin esikaupunkeja Gdanskille. Se sijaitsee noin 25:n kilometrin päässä satamasta. Pommerin kuvernementin pääkaupungissa on nykyään noin 450.000 asukasta.

Aikaisemmin saksalaisaikaan tämän kaupungin nimi oli Danzig. Sen pohjoispuolella sijainnut Köningsberg, nykyisin Venäjän enklaavina oleva ja Kaliningradina tunnettu alue, oli sekin aikanaan samaa Itä-Preussia ja Pommerin maakuntaa. Samalta alueelta suomalaiset sotilaat toivat tuliaisina uuden viljelyskasvin: Pommerin sodan paluukuormissa tullutta perunaa opittiin pian käyttämään meilläkin ruokatarvikkeena, joka sopii niin arkeen kuin juhlaankin.

Matkalle lähdimme Vuosaaren uudesta rahtisatamasta Finnlines-varustamon Star-luokan nopealla ro-ro aluksella. Rahdin lisäksi laiva voi ottaa 500 mukaansa matkustajaa. Vaikka kyseessä on rahtialus, matkustajahytit ovat huomattavasti tilavampia kuin Tallinnan tai Ruotsin laivoilla. Matkanopeuskin on hyvä, 25 solmua, noin 45 kilometriä tunnissa. Kuten jo sanottu, otsikon kuvasta voi lukea tietoja aluksen strategisista mitoista ja -arvoista.
¤¤

Valoisa ja viihtyisä ravintola-ruokasali on 11. kannella laivan keulassa.

Oleskelutiloja 11. kannelta, jossa ovat mm. laivan myymälä, saunat, kuntosali ja baari. Kokouskäyttöä varten on muutama kabinettikin, jos sellaista sattuu matkalla tarvitsemaan.

Gdynia on suuri satamakaupunki. Siellä on myös telakoita. Tunnetuin puolalaistelakka on epäilemättä Gdanskissa. Sieltä sai alkunsa koko sosialistisen itäblokin hajoaminen. Lech Walesan luoma Solidaariruus-ammattiliike oli siinä eräänä lähtötekijänä.

Gdanskissa näkyy ja tuntuu myös vesielementti, vaikka merelle on matkaa parikymmentä kilometriä. Syvä laivaväylä tuo kaupunkiin isojakin aluksia.
¤¤

Juuri matkan alla sattunut tuhoisa lento-onnettomuus näkyi kaikkialla. Tämä kuva on Gdanskin vanhassakaupungissa. Pitkäntorin Neptunus-patsaan juurella oli eräs onnettomuuden muiston alttareista.

Suruliputusta oli hyvin paljon, tässä erään hallintorakennuksen sisäänkäynnissä. Surulippuja ja -nauhoja oli ripustettu jopa henkilöautojen antenneihin.

Hansakaupungilla on ikää yli tuhat vuotta. Näkymä on vanhankaupungin Pitkätorilta. Vuonna 1945 kaikki rakennukset olivat miltei täysin tuhottu. Jälleenrakennustyö on ollut valtava haaste. Kaikki rakennukset on rakennettu mahdollisimman tarkasti alkuperäisasuunsa.

Kirkkoja on Gdanskissa paljon. Muutamat niistä on merkitty Unescon maailmanperintö-luetteloihin. Suurimmat ovat lattia-alaltaan yli 5.000 neliömetriä. Sellaisessa tilassa on joskus ollut yhtä aikaa paikalla 25.000 sanankuulijaa!

Kylpyläkaupunki Sopot saattaa olla tulevaisuudessa yhä useamman suomalaisenkin lomailukohde. Hiekkarantaa riittää: Kumpaankin suuntaan, pohjoiseen ja etelään, sitä on yli kolmekymmentä kilometriä.

Jo 1900-luvun alkuvuosina kesäturisteja palveltiin tässä suuressa rakennuksessa nimeltä Grand Hotel. Välittömässä läheisyydessä on Euroopan pisin puulaituri, Molo. Kannella on meren suuntaan mittaa 515 metriä.

Uudempaa, leikittelevää arkkitehtuuria edustaa tämä "Vino talo"- nimellä tunnettu rakennus. Vaikka ulkopuolella ei ole yhtäkään suoraa seinää, rakennuksen sisällä olevat huoneet ovat seiniltään ja lattioiltaan normaalin muotoisia. Tämä, niinkuin edellinenkin kuva on Sopotista

Katynin tapahtumien ja äskeisen tuhoisan lento-onnettomuuden muistolle rakennetussa katunäyttelyssä oli kuvia siitä, miltä Gdansk näytti toisen maailmasodan päätyttyä keväällä 1945.

Kauhistuttava kuva avatusta Katynin joukkohaudasta palauttaa mieliin muiston, että ihminen voi olla lajitovereitaan kohtaan uskomaton peto. Katynissä teloitettuja oli 4310. Kaikkiaan Stalinin määräyksestä ammuttiin noin 22.000 vangiksi jäänyttä puolalaisupseeria.

Mariankirkko on erä Gdanskin suurimmista. Pommitusten jälkeen upeasti entisöidyssä kirkossa on lukuisia pienempiä kappeleita. Kuva on kirkon pääsalin alttariseinältä. Täällä oli sama suruliputus kuin kaikkialla muuallakin Puolassa lentoturman uhrien hautajaisten alla.

Jälleen kotona! Vuosaaren satamassa jatkuu arkinen hyörinä, vaikka kysymyksessä oli

lauantaipäivä 17.4. Matka satamasta eteni päivän mittaan kotinurkille. Paljon uusia tuttavia, miltei ystäviä, ehti matkan aikana tulla. Yhdessä ja jokainen itsekseen mietimme vielä kauan kaikkea sitä minkä keväisellä matkalla Puolaan saimme kokea ja nähdä!

Kiteeläistä kotiseutuhistoriaa kuvina

Maaliskuun alussa täyttyi ensimmäinen vuosi blokiinkirjoittajana. Sanotaan, että lähde tyhjenee, jos siitä ammentaa liikaa. Niin taisi tässäkin käydä: ensimmäisen innostuksen laannuttua tekstejä ja tarinanaiheita on syntynyt ja löytynyt paljon vähemmän. Toinen selitys löytyy siitä, että kirjoittamisen foorumeina ovat olleet useat ns. paperilehdet. Tarinoita on ollut Koneviestissä, Karjalan Maassa, Karjala-lehdessä ja usein myös omassa Koti-Karjala paikallislehdessämme. Historia ja vanhat koneet ovat kiinnostaneet, samoin matkailu. Niistä teemoista ovatkin useimmat artikkelit ja tarinat syntyneet.

Joulunpyhinä mieleen pälkähti ottaa selvää eräästä kauan sitten Kiteeltä jo poismuuttaneesta, vain puoliksi tutusta miehestä. Ihmeellinen sattuma oli, että vaikka lähdin hyvin vähin tiedoin yrittämään yhteydensaantia, ensimmäinen puhelimeen vastannut henkilö sattui olemaan hakemani henkilön tytär. Vielä erikoisempi sattuma oli se, että hän oli vierailulla isänsä luona ja saattoi siltä seisomaltaan ojentaa puhelimenluurin hänelle.

Tavoittelemani mies toimi aikanaan Kiteellä osuusmeijerin koneenhoitajana. Alkuun se oli hänen isänsä työ, aina vuodesta 1926. 17-vuotiaana, keväällä 1944, hän tuli isänsä toveriksi ja palveli siitä lähtien samassa työpaikassa 31 vuotta, jonka jälkeen hommat loppuivat Kiteellä ja uusi samanlainen työmaa oli tekijäänsä vailla Lieksan meijerillä. Tapasimme helmikuussa kaksi kertaa. Nyt konemies on jo 83-vuotias. Silti muisti ja henkinen vireys on ihmeteltävä. Noiden tapaamisten tuloksena syntyi juttusarja paikallislehteen. Viimeinen osa on vielä painamattomana tiedostona.

Aikaisemmin ja edelleenkin julkaisematonta materiaalia hänen yksityisestä valokuva-arkistostaan on jäljellä paljon omalla tietokoneellani, nyt sähköiseen muotoon tallennettuna. Tämän alkutarinan alla on muutamia poimintoja niistä. Olen kuvia luovuttaneelle ja nauhalle haastattelemalleni Rauno Rintaselle hyvin kiitollinen suuresta luottamuksesta. Sellaiseksi koen, että hän avasi kotinsa, omat arkistonsa ja tarkan muistinsa yhteiseksi iloksemme. Sanon yhteiseksi sillä perusteella, kun olen saanut paljon vilpittömin mielin lausuttua ja kannustavaa palautetta Kiteen Osuusmeijeriä koskevan kotiseutuhistorian julkisaattamisesta tämän päivän ihmisille Kiteellä ja Keski-Karjalassa!

Kiteen Osuusmeijerin 50-vuotisjuhlien alla otettiin ylläoleva toimintaa uhkuva valokuva. Sanotaan kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa onkin viisainta antaa jokaiselle oman mielensä tuottama tarina siitä, millainen vireän toiminnan keskus Kiteenjärven rannalla vielä 1950-luvun puolessa välissä oli! Meijerin painettua julkaisua varten tilatun otoksen kuvasi kiteeläinen toimittaja-valokuvaaja "Linssi" Väinö Ilvonen.

Samoihin aikoihin tämäkin valokuva, nyt kirkonmäen suunnasta, on otettu. Rauhallinen, miltei pyhäpäivän tunnelma välittyy otoksesta, vaikka puitten takana jyrisevät mylly, meijeri ja sahalaitos.

Monien tarinoiden Pajarinmäki on ollut paikka, josta kuvaaja on tämän näkymän tallentanut. Näitä Raunolta saamiani ja hänen ottamiaan kuvia katsellessa on monesti tullut mieleen, että konemestarilla olisi ollut silmää vaikka valokuvauksen ammattilaiseksi.

Kiteen kirkonkylää on katsottu kameran läpi Keisarinkujalta ns. meijerin kolhoosin pihan tienoilta. Ajankohta on ollut 1960-luvun alussa. Vuonna 1965 valmistunutta SYP:n pankkitaloa ei vielä ole. Sisä-Karjalan liike on ennallaan. Kauppayhtymän talo, jossa myöhemmin toimi KOP, on etualalla vasemmalla, samoin taksiasema.

Edellistä kuvaa yli kymmenen vuotta vanhempi on tämä, ehkä 1950-luvun alussa tallennettu näkymä Kiteen keskustasta. Lähinnä on "Sisä-Karjalan kioski". Sen takan oleva Häkön-ojan kolmio on aidattu. Palomäen suunnasta tuleva puro kulki silloin vielä avo-ojana kioskin ja aitauksen takana. Alkuperäinen paperikuva on vain 6x6 kokoinen. Silti originaalista erottuu, että väenpaljoudessa on paljon sotilaita. Ehkä täällä oli silloin sotilasvalatilaisuus, tai joku muu maanpuolustusjuhla. Sotavuosina tai heti niiden jälkeen kuvaa ei ole otettu, vaikka

paikalle osunut auto onkin 1930-1940 vuosilukujen mallistoa.

Petterin periaatteita

Nykyaikaikaisempaa apua vian diagnostiikkaan pitää olla, kun kaikilla asentajilla ei ole samaa näkijänlahjaa kuin Peterin periaatteiden esimerkiksi päässeellä. Mutta niin se vain on, ettei tietokonekaan kaikkia vikoja löydä!

Nykykielenkäyttöä on antaa nimitys ”besserwisser” - kaikentietäjä – jollekin henkilölle. Silloin hänet pyritään leimaamaan ja useimmiten kielteisesti siksi, että tämä joko aidosti, tai vain kohonneen itsetuntonsa johdosta, osaa sanoa sen oikean ratkaisun, melkeinpä asiaan kuin asiaan. Onhan noita, eikä usein kovin kaukaa tarvitse hakea!

Jenkeissä on tyypillistä ratsastaa yhden kuningasajatuksen varassa. Vaikka ei uskoisi, monet ovat käärineet menetelmällä miljoonaomaisuuden. Jopa vielä monin verroin suuremmankin. Vuonna 1888 syntynyt Dale Garnegie julkaisi vuonna 1937 teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirja nousi oitis bestselleriksi ja itse Dale lähti kiertelemään laajaa Pohjois-Amerikan mannerta luennoitsijan ominaisuudessa. Sotien jälkeen sama menestys vain jatkui ja kirja on kokonaispainokseltaan maailman ehdotonta kärkeä: kappalemäärältään yli 15 miljoonaa nidettä on painettu kaikilla tunnetuilla kielillä.

Kielteistä vaikutusta asialle ei ole ollut edes sillä seikalla, että Garnegien oppeja ihmissuhdetaidoilla menestymiseksi on nimitetty hännystelytieteen opinalaksi. Mies on manan majoilla, mutta Dale Garnegie- nimeä kantava säätiö jakaa jättiomaisuuden tuotosta edelleen mittavia apurahoja, joista jotkut suomalaisetkin ovat päässeet osille.

Samoin yhdellä johtoajatuksella liikkeellä, mutta ei taloudellisella menestyksellä mitaten aivan yhtä onnistuneesti, oli 1919 syntynyt Laurence Peter. Hän julkaisi vuonna 1969 yhdessä Raymond Hull´in kanssa teoksen The Peter Principle, suomennos oli nimeltään Peterin periaate. Se sai lukuisat ostajansa urallaan edenneistä ihmisistä, niistä jotka löysivät itsensä teoksen pääteesistä: ”On tyypillistä, että lähes jokainen hierarkisessa organisaatiossa etenevä ihminen päätyy lopulta pätemättömyyden tasolleen”. Kirjasta tuli lohduntuoja monelle sellaiselle johtoasemaan nousseelle, jonka suurimmat kompetenssit oli alkuun mitattu suoritustason tehtävissä.

Eräs esimerkki jonka teoksen kirjoittajat nostivat esille, oli tarina automekaanikosta: Mies oli työssään ilmiömäisen pätevä, etenkin jos autosta piti löytää piilevä, harvoin esiintyvä, mutta kiusallinen vika. Asentajan looginen lahjakkuus hämmästytti esimiehiä ja askel askeleelta mies yleni korjaamon johtajaksi. Siinä asemassaan mies joutui uusiin puuhiin, kuten laatimaan työvuorolistoja, neuvottelemaan hankalien asiakkaiden kanssa tai selvittelemään työyhteisön sisäisiä riitoja. Uudessa työnkuvassa lisääntyi asioiden käsitteellisyys ja suoritusten käytännönläheisyys väheni.

Johtotehtävä ei antanut hänen tekniikkaan suuntautuneelle persoonalleen sopivaa henkistä haastetta, eikä ihmiselle hyvin tärkeää saavutuksen ja onnistumisen iloa. Näin oli: ei ainakaan hänen omimmaksi kokemallaan alalla. Oltiin tilanteessa, jota ei ennakkoon ainakaan haluttu eikä uskottu: Päteväksi tunnettu mies ahdistui uusien haasteitten alla. Hän koki, että parempi vaihtoehto on vaikka lähteä johtajavastuusta pois ja hakeutua innovatiivista päättelyä vaatineeseen alkuperäisen työhön.

Itselleni kirja osui käsiin ollessani kunnallisen hierarkian mitalla päätepisteessä, vaikka en sinne pyrkinytkään, valtuuston puheenjohtajan tuolilla. Ei tarvinne erikseen mainita, että samalla paikalla tunsin olevani kuin tuo esimerkin korjaamopäällikkö. Taustani oli, että jouduin viljelijän ammattissa yrittäjävastuuseen miltei lapsena. Ammatti oli sellainen, että vaikkapa kotipellolla tehtynä, työ jäi illan tullessa todistamaan, ettei päivä mennyt hukkaan. Kun myöhempinä vuosina olin yrittäjänä rakennuksilla, voi joskus päivän päätteeksi kokea saman vaikka näin: Hyvinhän työ tänään eteni, kun kahdeksan tai kymmenen uutta lämmityspatteria sai kytketyksi rakennettavana olleeseen verkostoon. Nuijanvarressa ollessani jouduin toteamaan, että luottamustyön tulosten kiistaton mittaaminen on monta kertaluokkaa vaikeampaa.

Opiksi ne puheenjohtajuusvuodet silti olivat. Monenlaisessa hallinnossa ja vastuupaikoilla olin sen kokemuksen jälkeen vielä vuosikymmeniä. Silti luulen, että moni samoissa hommissa myöhemmin ollut koki arvokkaaksi sen, että pystyin heidän omaan identiteettikriisiinsä antamaan vertaisapua: ”Tämä nyt on tätä, usko pois, eivät nämä hommat helppoja ole kenellekään. Koeta vain jaksella!

Runoa ja proosaa

Lähellä olevaa kauneutta ovat nämä valamonruusut, jotka somistivat kotipihan tienhaaraa muutama kesä sitten. Pitäisi vain olla hetkinen aikaa, että ehtisi tajuta kesän mukanaan tuoman loiston!

Moni kirjoituksenharrastaja on varmaan kokeillut sovitella riimejä runomittaan. Ei tuo minullekaan täysin vieras sarka ole. Olin tuskin kymmenvuotias, kun Markus-setä luki säästörunoni radiossa. Sinne se tosin joutui ihmeellisen sattuman kautta, olinhan lähettänyt sen mielestäni ihan oikealla osoitteella säästöpankkiliiton lehteen. Julkaisu oli järjestänyt aiheesta kilpailun, jonka kohderyhmänä olivat lapset. Runo on edelleen tallessa samassa mustakansivihossa kuin monet muut nuoruudenvuosien säkeet. Karjalan Maa-lehti oli foorumi, jossa sain Lukijan värssyt-palstalla tekeleitäni julkisuuteen monen vuoden ajan 1950-luvulla.

Taiteellinen arvo on "katsojan silmässä", samoin kuin kauneuden yleensäkin sanotaan olevan.

Otetaanpas tuosta näytille vaikka helluntai 1955:

Helluntai on kevään, suven juhlaa

juhlaa avautuvan elämän

Lämpöänsä aurinkokin tuhlaa

näet silmuin puissa heräävän

¤
Kukkii pihatuomi loistossansa

kaunihina juhlapuvussaan

Hartain mielin rientää kristikansa

kirkkoon Herran sanaa kuulemaan

¤

Linnut puissa virittävät virren

kiitokseksi tästä kaikesta:

Että sulatti Hän roudan, kirren

hyvä on nyt lintuin laulella!

¤

Kiitä ihminenkin, kiitä tästä,

kaikesta min saamme nauttia

Kiitä onnestasi, elämästä,

kiitä ihanasta suvesta!

Sanoisiko tuosta nyt, reilusti puoli vuosisataa myöhemmin: topeliaanisessa maaseudun ilmapiirissä kasvaneen murrosikäisen pojan elämännäkemystä puhtaimmillaan!

Vihkoon ja Karjalan Maahan karttui runoja kymmenkunnan vuoden ajan. Sitten, aikuisikään tultua, harrastusten piiri laajeni muualle ja runoja syntyi joskus tarpeeseen, tavallisimmin naapurien ja ystävien merkkipäiviä juhlistamaan.

Ilo ja suru, ne nostavat herkkiä tunteita. Mielessä on muutama paperille tallentamatonkin säe:

Vaimon isä jätti, alle kuusikymppisenä manalle menneenä, jäljelle pienet lapsenlapsensakin. Siksi hautajaissa luettiin tuskan pusertamat säkeet:

On poissa lapsiltammme ukin hellä syli,

niin varhain kohdalles sai lähtö ikuinen

Tää toivo elää surun suuren yli:

Tapaammme kerran maassa autuuden!

¤

Toiset säkeet oli kirjoitettu viljelijäsetäni muistokukkien nauhaan:

¤

Sä luotit Luojaan, kasvunantajaan

kun soljui sormissasi kultaviljaa

Muistosi äärellä nyt mietimme vain hiljaa:

Näin kypsä sato kotiin korjataan

Paperille kirjoittamattominakin masennuksen hetket näkyvät säkeissä:

Olin vahvojen joukossa voimakkain,

heikkoin parissa heikoin heistä

Vaikka valossa polkuni kulkea sain,

olin vain eräs eksyneistä!

Onni on silti asia, joka toivottavasti kohtaa jokaista elämän matkalla. Silloin saattavat syntyä vaikka nämä väkevää kokemusta henkivät riimit:

¤

Onni harvoin on kaikkien yhteinen:

Se usein on kahden vain

Tänään iloitsen: niistä toinen

Sinun kanssasi olla sain!

Kaikkea ihmisen elämään mahtuu: Surua, iloa, väsymystä, onnentunteitakin. Kaikki se on elämää. Suurimpia onnettomuuksia ihmiselle on, jos hän menettää kokemisen suuren lahjan!

Entä sitten...

Kuorolaulu antaa tavalliselle harrastajallekin mahdollisuuden päästä tulkitsemaan suurten taiteilijoiden teoksia. Silloin kun pitkän harjoitustyön tuloksena saadaan aikaan hyvä konsertti, onnistumisen tunne antaa ison vaivanpalkan! Kuva on Kiteen mieskuoron ja Sortavalan akateemisen naiskuoron yhteisestä Merikanto-konsertista Sortavalassa noin vuosi sitten. Tässä yhdistettyjä kuoroja johtaa tohmajärveläissyntyinen musiikintaitaja Tuula Tiainen.

Elämän ehtoossa ei tähtäyspistettä voi enää asettaa monia vuosikymmeniä eteenpäin, kuten ainakin nuorempana oli tapana tehdä. Ajatukset hakeutuvat helposti taaksejääneisiin vuosiin. Olisi onnellista, jos sieltä pystyisi löytämään edes jonkin verran kannustavia ja hyviä muistoja: Ne saattaisivat antaa voimaa kestämään vaikka sitä raihnaisuutta ja monenlaista pakollista luopumista, mitä vanhenemiseen väistämättä liittyy. Mutta niinkin voi olla, että luopumisen vaihtoehdoksi saattaa löytää, jopa omasta itsestään, uusia ja jo pitkään nupullaan odottaneita kykyjä tai luovan lahjakkuuden muotoja!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Tämä ihmiselämä on kuin palikkatalon rakentamista: Usein sen ajatellaan tulevan valmiiksi vasta sitten kun pääsee eläkkeelle. Silloin vasta alkaa se oikea, oma elämä! Joskus käy niin, että juuri kun viimeisiä palikoita asettelee tuohon vaivalla koottuun kokonaisuuteen, kohtalo saattaa potkaistakin komeuden hajalle. Tähänkö kaiken piti loppua!

Tilastot osoittavat asian, joka meillä kaikilla on valmiina odotuksena ilman niitäkin: Ikääntyminen tuo tullessaan lisääntyvän riskin myös terveyden pettämiselle. Pitkään terveenä jatkunut eläkeikä oli, varsinkin takavuosina, keskiarvoisesti harvinainen. Toki edistymistä on tapahtunut ja virkeitä seniorikansalaisia on nykyään paljon. On, mutta kaikille sitä onnea ei suoda. Silti kalkkiviivoilla tapahtuva ”romahdus” ei välttämättä merkitse kaiken tuhoa, sillä joskus se saattaa olla jopa uuden ja entistäkin rikkaamman elämän alku.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten suurin osa karjalaista kansaamme joutui jättämään kotinsa ja muutamia sotavuosia sen jälkeen toistamiseen, sitten jo pysyvästi. Palikat olivat totaalisesti levällään, mutta elämän piti jatkua. Onneksi ihmisen geeneissä on ominaisuus, että suurtenkin vaikeuksien kohdatessa mieli alkaa rakentaa uutta toimintamallia niistä eväistä, jotka vielä jäivät jäljelle. Niin se on silloinkin, jos vaikkapa sairaus pysäyttää ihmisen siinä tilanteessa, kun sitä ”omaa elämää” piti juuri päästä alkamaan.

Toivottavasti niitä käyttöön jääneitä elämän rakennuspalikoita jäi käteen vielä sen verran, että jotakin pystyy rakentamaan, vaikkapa uusia, läheisempiä suhteita perheessä ja ystäväpiirissä. Tai saattaahan keinovalikoimaan löytyä ihan uusia osasia: Omat, aikanaan työvuosien tiimellyksessä käyttämättä jääneet lahjat, vaikka erilaisina luovuuden muotoina, saattavat hyödynnettyinä tuoda suurta iloa niin löytäjälleen kuin lähipiirin ihmisille. Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat nähdä ihmeen: Kaaoksessa uudestisyntyneen, ”täyttä elämää” elävän ja siitä nauttivan mummin tai ukin. Ihan omasta tuttavapiiristä niitä iloksemme löytyy!