Puola - paljon kärsinyt maa ja kansakunta

Puola on vahvasti katolinen maa, olihan viimeistä edellinen paavikin syntyperältään Puolasta. Suuria

kirkkoja on paljon. Oikealla olevassa kuvassa on Oliwa Cathetral Gdanskissa, joka on maailmankuulu valtavan suurista uruistaan. Pillejä on yhteensä yli 7.000. Matalin basso tulee liki 6:n metrin korkuisesta ilmalla toimivasta jättipillistä. Kuvaushetkellä tehtiin saneeraustöitä. Osa julkisivusta on peitetty ja pihaa ladotaan taas kuntoon. Entisille paikoilleen syntyy tasaista pintaa suurista, lähes neliömetrin kokoisista luonnonkivilaatoista.

Finnlines-varustamon Nordlink-laiva pienoismallina. Tekniset arvot ovat luettavissa kuvasta.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Puola on maa jonka tuhatvuotiseen historiaan mahtuu uskomaton määrä sotia, paljon maan rajojen ulkopuolelta tullutta kärsimystä, tuskaa ja väkivaltaa. Maata ovat vuosisatojen saatossa hallinneet lukuisat vallanpitäjät, enimmäkseen Saksan suunnalta, mutta suurvalta-Ruotsikin isännöi aikoinaan Puolan alueella. Taistelemassa oli mukana savolaisia ratsumiehiä, joista monet olivat useitten nykyisessä Keski-Karjalassa asuvien ihmisten esi-isiä.

Toisen maailmansodan kauhut eivät ole nykyisessä Puolassa vielä unohtuneet. Keskitysleirimuseot ja juuri viime viikkoina esillä olleet tapahtumat mm. upseerimurhista Katynin metsässä ovat palauttaneet mieliin ajan, jolloin niin Natsi-Saksa, kuin Neuvostoliittokin jyräsivät Puolan tannerta. Puolan kaupungit tuhottiin lähes maantasalle.

Olin huhtikuun puolessa välissä, tarkemmin 13-17. päivinä, matkalla Puolan kolmoiskaupunkiin Itämerenrannalla. Satamakaupunki Gdynia ja sen takana oleva hiekkarantainen Sopot, ovat kuin esikaupunkeja Gdanskille. Se sijaitsee noin 25:n kilometrin päässä satamasta. Pommerin kuvernementin pääkaupungissa on nykyään noin 450.000 asukasta.

Aikaisemmin saksalaisaikaan tämän kaupungin nimi oli Danzig. Sen pohjoispuolella sijainnut Köningsberg, nykyisin Venäjän enklaavina oleva ja Kaliningradina tunnettu alue, oli sekin aikanaan samaa Itä-Preussia ja Pommerin maakuntaa. Samalta alueelta suomalaiset sotilaat toivat tuliaisina uuden viljelyskasvin: Pommerin sodan paluukuormissa tullutta perunaa opittiin pian käyttämään meilläkin ruokatarvikkeena, joka sopii niin arkeen kuin juhlaankin.

Matkalle lähdimme Vuosaaren uudesta rahtisatamasta Finnlines-varustamon Star-luokan nopealla ro-ro aluksella. Rahdin lisäksi laiva voi ottaa 500 mukaansa matkustajaa. Vaikka kyseessä on rahtialus, matkustajahytit ovat huomattavasti tilavampia kuin Tallinnan tai Ruotsin laivoilla. Matkanopeuskin on hyvä, 25 solmua, noin 45 kilometriä tunnissa. Kuten jo sanottu, otsikon kuvasta voi lukea tietoja aluksen strategisista mitoista ja -arvoista.
¤¤

Valoisa ja viihtyisä ravintola-ruokasali on 11. kannella laivan keulassa.

Oleskelutiloja 11. kannelta, jossa ovat mm. laivan myymälä, saunat, kuntosali ja baari. Kokouskäyttöä varten on muutama kabinettikin, jos sellaista sattuu matkalla tarvitsemaan.

Gdynia on suuri satamakaupunki. Siellä on myös telakoita. Tunnetuin puolalaistelakka on epäilemättä Gdanskissa. Sieltä sai alkunsa koko sosialistisen itäblokin hajoaminen. Lech Walesan luoma Solidaariruus-ammattiliike oli siinä eräänä lähtötekijänä.

Gdanskissa näkyy ja tuntuu myös vesielementti, vaikka merelle on matkaa parikymmentä kilometriä. Syvä laivaväylä tuo kaupunkiin isojakin aluksia.
¤¤

Juuri matkan alla sattunut tuhoisa lento-onnettomuus näkyi kaikkialla. Tämä kuva on Gdanskin vanhassakaupungissa. Pitkäntorin Neptunus-patsaan juurella oli eräs onnettomuuden muiston alttareista.

Suruliputusta oli hyvin paljon, tässä erään hallintorakennuksen sisäänkäynnissä. Surulippuja ja -nauhoja oli ripustettu jopa henkilöautojen antenneihin.

Hansakaupungilla on ikää yli tuhat vuotta. Näkymä on vanhankaupungin Pitkätorilta. Vuonna 1945 kaikki rakennukset olivat miltei täysin tuhottu. Jälleenrakennustyö on ollut valtava haaste. Kaikki rakennukset on rakennettu mahdollisimman tarkasti alkuperäisasuunsa.

Kirkkoja on Gdanskissa paljon. Muutamat niistä on merkitty Unescon maailmanperintö-luetteloihin. Suurimmat ovat lattia-alaltaan yli 5.000 neliömetriä. Sellaisessa tilassa on joskus ollut yhtä aikaa paikalla 25.000 sanankuulijaa!

Kylpyläkaupunki Sopot saattaa olla tulevaisuudessa yhä useamman suomalaisenkin lomailukohde. Hiekkarantaa riittää: Kumpaankin suuntaan, pohjoiseen ja etelään, sitä on yli kolmekymmentä kilometriä.

Jo 1900-luvun alkuvuosina kesäturisteja palveltiin tässä suuressa rakennuksessa nimeltä Grand Hotel. Välittömässä läheisyydessä on Euroopan pisin puulaituri, Molo. Kannella on meren suuntaan mittaa 515 metriä.

Uudempaa, leikittelevää arkkitehtuuria edustaa tämä "Vino talo"- nimellä tunnettu rakennus. Vaikka ulkopuolella ei ole yhtäkään suoraa seinää, rakennuksen sisällä olevat huoneet ovat seiniltään ja lattioiltaan normaalin muotoisia. Tämä, niinkuin edellinenkin kuva on Sopotista

Katynin tapahtumien ja äskeisen tuhoisan lento-onnettomuuden muistolle rakennetussa katunäyttelyssä oli kuvia siitä, miltä Gdansk näytti toisen maailmasodan päätyttyä keväällä 1945.

Kauhistuttava kuva avatusta Katynin joukkohaudasta palauttaa mieliin muiston, että ihminen voi olla lajitovereitaan kohtaan uskomaton peto. Katynissä teloitettuja oli 4310. Kaikkiaan Stalinin määräyksestä ammuttiin noin 22.000 vangiksi jäänyttä puolalaisupseeria.

Mariankirkko on erä Gdanskin suurimmista. Pommitusten jälkeen upeasti entisöidyssä kirkossa on lukuisia pienempiä kappeleita. Kuva on kirkon pääsalin alttariseinältä. Täällä oli sama suruliputus kuin kaikkialla muuallakin Puolassa lentoturman uhrien hautajaisten alla.

Jälleen kotona! Vuosaaren satamassa jatkuu arkinen hyörinä, vaikka kysymyksessä oli

lauantaipäivä 17.4. Matka satamasta eteni päivän mittaan kotinurkille. Paljon uusia tuttavia, miltei ystäviä, ehti matkan aikana tulla. Yhdessä ja jokainen itsekseen mietimme vielä kauan kaikkea sitä minkä keväisellä matkalla Puolaan saimme kokea ja nähdä!

Kiteeläistä kotiseutuhistoriaa kuvina

Maaliskuun alussa täyttyi ensimmäinen vuosi blokiinkirjoittajana. Sanotaan, että lähde tyhjenee, jos siitä ammentaa liikaa. Niin taisi tässäkin käydä: ensimmäisen innostuksen laannuttua tekstejä ja tarinanaiheita on syntynyt ja löytynyt paljon vähemmän. Toinen selitys löytyy siitä, että kirjoittamisen foorumeina ovat olleet useat ns. paperilehdet. Tarinoita on ollut Koneviestissä, Karjalan Maassa, Karjala-lehdessä ja usein myös omassa Koti-Karjala paikallislehdessämme. Historia ja vanhat koneet ovat kiinnostaneet, samoin matkailu. Niistä teemoista ovatkin useimmat artikkelit ja tarinat syntyneet.

Joulunpyhinä mieleen pälkähti ottaa selvää eräästä kauan sitten Kiteeltä jo poismuuttaneesta, vain puoliksi tutusta miehestä. Ihmeellinen sattuma oli, että vaikka lähdin hyvin vähin tiedoin yrittämään yhteydensaantia, ensimmäinen puhelimeen vastannut henkilö sattui olemaan hakemani henkilön tytär. Vielä erikoisempi sattuma oli se, että hän oli vierailulla isänsä luona ja saattoi siltä seisomaltaan ojentaa puhelimenluurin hänelle.

Tavoittelemani mies toimi aikanaan Kiteellä osuusmeijerin koneenhoitajana. Alkuun se oli hänen isänsä työ, aina vuodesta 1926. 17-vuotiaana, keväällä 1944, hän tuli isänsä toveriksi ja palveli siitä lähtien samassa työpaikassa 31 vuotta, jonka jälkeen hommat loppuivat Kiteellä ja uusi samanlainen työmaa oli tekijäänsä vailla Lieksan meijerillä. Tapasimme helmikuussa kaksi kertaa. Nyt konemies on jo 83-vuotias. Silti muisti ja henkinen vireys on ihmeteltävä. Noiden tapaamisten tuloksena syntyi juttusarja paikallislehteen. Viimeinen osa on vielä painamattomana tiedostona.

Aikaisemmin ja edelleenkin julkaisematonta materiaalia hänen yksityisestä valokuva-arkistostaan on jäljellä paljon omalla tietokoneellani, nyt sähköiseen muotoon tallennettuna. Tämän alkutarinan alla on muutamia poimintoja niistä. Olen kuvia luovuttaneelle ja nauhalle haastattelemalleni Rauno Rintaselle hyvin kiitollinen suuresta luottamuksesta. Sellaiseksi koen, että hän avasi kotinsa, omat arkistonsa ja tarkan muistinsa yhteiseksi iloksemme. Sanon yhteiseksi sillä perusteella, kun olen saanut paljon vilpittömin mielin lausuttua ja kannustavaa palautetta Kiteen Osuusmeijeriä koskevan kotiseutuhistorian julkisaattamisesta tämän päivän ihmisille Kiteellä ja Keski-Karjalassa!

Kiteen Osuusmeijerin 50-vuotisjuhlien alla otettiin ylläoleva toimintaa uhkuva valokuva. Sanotaan kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa onkin viisainta antaa jokaiselle oman mielensä tuottama tarina siitä, millainen vireän toiminnan keskus Kiteenjärven rannalla vielä 1950-luvun puolessa välissä oli! Meijerin painettua julkaisua varten tilatun otoksen kuvasi kiteeläinen toimittaja-valokuvaaja "Linssi" Väinö Ilvonen.

Samoihin aikoihin tämäkin valokuva, nyt kirkonmäen suunnasta, on otettu. Rauhallinen, miltei pyhäpäivän tunnelma välittyy otoksesta, vaikka puitten takana jyrisevät mylly, meijeri ja sahalaitos.

Monien tarinoiden Pajarinmäki on ollut paikka, josta kuvaaja on tämän näkymän tallentanut. Näitä Raunolta saamiani ja hänen ottamiaan kuvia katsellessa on monesti tullut mieleen, että konemestarilla olisi ollut silmää vaikka valokuvauksen ammattilaiseksi.

Kiteen kirkonkylää on katsottu kameran läpi Keisarinkujalta ns. meijerin kolhoosin pihan tienoilta. Ajankohta on ollut 1960-luvun alussa. Vuonna 1965 valmistunutta SYP:n pankkitaloa ei vielä ole. Sisä-Karjalan liike on ennallaan. Kauppayhtymän talo, jossa myöhemmin toimi KOP, on etualalla vasemmalla, samoin taksiasema.

Edellistä kuvaa yli kymmenen vuotta vanhempi on tämä, ehkä 1950-luvun alussa tallennettu näkymä Kiteen keskustasta. Lähinnä on "Sisä-Karjalan kioski". Sen takan oleva Häkön-ojan kolmio on aidattu. Palomäen suunnasta tuleva puro kulki silloin vielä avo-ojana kioskin ja aitauksen takana. Alkuperäinen paperikuva on vain 6x6 kokoinen. Silti originaalista erottuu, että väenpaljoudessa on paljon sotilaita. Ehkä täällä oli silloin sotilasvalatilaisuus, tai joku muu maanpuolustusjuhla. Sotavuosina tai heti niiden jälkeen kuvaa ei ole otettu, vaikka

paikalle osunut auto onkin 1930-1940 vuosilukujen mallistoa.

Petterin periaatteita

Nykyaikaikaisempaa apua vian diagnostiikkaan pitää olla, kun kaikilla asentajilla ei ole samaa näkijänlahjaa kuin Peterin periaatteiden esimerkiksi päässeellä. Mutta niin se vain on, ettei tietokonekaan kaikkia vikoja löydä!

Nykykielenkäyttöä on antaa nimitys ”besserwisser” - kaikentietäjä – jollekin henkilölle. Silloin hänet pyritään leimaamaan ja useimmiten kielteisesti siksi, että tämä joko aidosti, tai vain kohonneen itsetuntonsa johdosta, osaa sanoa sen oikean ratkaisun, melkeinpä asiaan kuin asiaan. Onhan noita, eikä usein kovin kaukaa tarvitse hakea!

Jenkeissä on tyypillistä ratsastaa yhden kuningasajatuksen varassa. Vaikka ei uskoisi, monet ovat käärineet menetelmällä miljoonaomaisuuden. Jopa vielä monin verroin suuremmankin. Vuonna 1888 syntynyt Dale Garnegie julkaisi vuonna 1937 teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirja nousi oitis bestselleriksi ja itse Dale lähti kiertelemään laajaa Pohjois-Amerikan mannerta luennoitsijan ominaisuudessa. Sotien jälkeen sama menestys vain jatkui ja kirja on kokonaispainokseltaan maailman ehdotonta kärkeä: kappalemäärältään yli 15 miljoonaa nidettä on painettu kaikilla tunnetuilla kielillä.

Kielteistä vaikutusta asialle ei ole ollut edes sillä seikalla, että Garnegien oppeja ihmissuhdetaidoilla menestymiseksi on nimitetty hännystelytieteen opinalaksi. Mies on manan majoilla, mutta Dale Garnegie- nimeä kantava säätiö jakaa jättiomaisuuden tuotosta edelleen mittavia apurahoja, joista jotkut suomalaisetkin ovat päässeet osille.

Samoin yhdellä johtoajatuksella liikkeellä, mutta ei taloudellisella menestyksellä mitaten aivan yhtä onnistuneesti, oli 1919 syntynyt Laurence Peter. Hän julkaisi vuonna 1969 yhdessä Raymond Hull´in kanssa teoksen The Peter Principle, suomennos oli nimeltään Peterin periaate. Se sai lukuisat ostajansa urallaan edenneistä ihmisistä, niistä jotka löysivät itsensä teoksen pääteesistä: ”On tyypillistä, että lähes jokainen hierarkisessa organisaatiossa etenevä ihminen päätyy lopulta pätemättömyyden tasolleen”. Kirjasta tuli lohduntuoja monelle sellaiselle johtoasemaan nousseelle, jonka suurimmat kompetenssit oli alkuun mitattu suoritustason tehtävissä.

Eräs esimerkki jonka teoksen kirjoittajat nostivat esille, oli tarina automekaanikosta: Mies oli työssään ilmiömäisen pätevä, etenkin jos autosta piti löytää piilevä, harvoin esiintyvä, mutta kiusallinen vika. Asentajan looginen lahjakkuus hämmästytti esimiehiä ja askel askeleelta mies yleni korjaamon johtajaksi. Siinä asemassaan mies joutui uusiin puuhiin, kuten laatimaan työvuorolistoja, neuvottelemaan hankalien asiakkaiden kanssa tai selvittelemään työyhteisön sisäisiä riitoja. Uudessa työnkuvassa lisääntyi asioiden käsitteellisyys ja suoritusten käytännönläheisyys väheni.

Johtotehtävä ei antanut hänen tekniikkaan suuntautuneelle persoonalleen sopivaa henkistä haastetta, eikä ihmiselle hyvin tärkeää saavutuksen ja onnistumisen iloa. Näin oli: ei ainakaan hänen omimmaksi kokemallaan alalla. Oltiin tilanteessa, jota ei ennakkoon ainakaan haluttu eikä uskottu: Päteväksi tunnettu mies ahdistui uusien haasteitten alla. Hän koki, että parempi vaihtoehto on vaikka lähteä johtajavastuusta pois ja hakeutua innovatiivista päättelyä vaatineeseen alkuperäisen työhön.

Itselleni kirja osui käsiin ollessani kunnallisen hierarkian mitalla päätepisteessä, vaikka en sinne pyrkinytkään, valtuuston puheenjohtajan tuolilla. Ei tarvinne erikseen mainita, että samalla paikalla tunsin olevani kuin tuo esimerkin korjaamopäällikkö. Taustani oli, että jouduin viljelijän ammattissa yrittäjävastuuseen miltei lapsena. Ammatti oli sellainen, että vaikkapa kotipellolla tehtynä, työ jäi illan tullessa todistamaan, ettei päivä mennyt hukkaan. Kun myöhempinä vuosina olin yrittäjänä rakennuksilla, voi joskus päivän päätteeksi kokea saman vaikka näin: Hyvinhän työ tänään eteni, kun kahdeksan tai kymmenen uutta lämmityspatteria sai kytketyksi rakennettavana olleeseen verkostoon. Nuijanvarressa ollessani jouduin toteamaan, että luottamustyön tulosten kiistaton mittaaminen on monta kertaluokkaa vaikeampaa.

Opiksi ne puheenjohtajuusvuodet silti olivat. Monenlaisessa hallinnossa ja vastuupaikoilla olin sen kokemuksen jälkeen vielä vuosikymmeniä. Silti luulen, että moni samoissa hommissa myöhemmin ollut koki arvokkaaksi sen, että pystyin heidän omaan identiteettikriisiinsä antamaan vertaisapua: ”Tämä nyt on tätä, usko pois, eivät nämä hommat helppoja ole kenellekään. Koeta vain jaksella!

Runoa ja proosaa

Lähellä olevaa kauneutta ovat nämä valamonruusut, jotka somistivat kotipihan tienhaaraa muutama kesä sitten. Pitäisi vain olla hetkinen aikaa, että ehtisi tajuta kesän mukanaan tuoman loiston!

Moni kirjoituksenharrastaja on varmaan kokeillut sovitella riimejä runomittaan. Ei tuo minullekaan täysin vieras sarka ole. Olin tuskin kymmenvuotias, kun Markus-setä luki säästörunoni radiossa. Sinne se tosin joutui ihmeellisen sattuman kautta, olinhan lähettänyt sen mielestäni ihan oikealla osoitteella säästöpankkiliiton lehteen. Julkaisu oli järjestänyt aiheesta kilpailun, jonka kohderyhmänä olivat lapset. Runo on edelleen tallessa samassa mustakansivihossa kuin monet muut nuoruudenvuosien säkeet. Karjalan Maa-lehti oli foorumi, jossa sain Lukijan värssyt-palstalla tekeleitäni julkisuuteen monen vuoden ajan 1950-luvulla.

Taiteellinen arvo on "katsojan silmässä", samoin kuin kauneuden yleensäkin sanotaan olevan.

Otetaanpas tuosta näytille vaikka helluntai 1955:

Helluntai on kevään, suven juhlaa

juhlaa avautuvan elämän

Lämpöänsä aurinkokin tuhlaa

näet silmuin puissa heräävän

¤
Kukkii pihatuomi loistossansa

kaunihina juhlapuvussaan

Hartain mielin rientää kristikansa

kirkkoon Herran sanaa kuulemaan

¤

Linnut puissa virittävät virren

kiitokseksi tästä kaikesta:

Että sulatti Hän roudan, kirren

hyvä on nyt lintuin laulella!

¤

Kiitä ihminenkin, kiitä tästä,

kaikesta min saamme nauttia

Kiitä onnestasi, elämästä,

kiitä ihanasta suvesta!

Sanoisiko tuosta nyt, reilusti puoli vuosisataa myöhemmin: topeliaanisessa maaseudun ilmapiirissä kasvaneen murrosikäisen pojan elämännäkemystä puhtaimmillaan!

Vihkoon ja Karjalan Maahan karttui runoja kymmenkunnan vuoden ajan. Sitten, aikuisikään tultua, harrastusten piiri laajeni muualle ja runoja syntyi joskus tarpeeseen, tavallisimmin naapurien ja ystävien merkkipäiviä juhlistamaan.

Ilo ja suru, ne nostavat herkkiä tunteita. Mielessä on muutama paperille tallentamatonkin säe:

Vaimon isä jätti, alle kuusikymppisenä manalle menneenä, jäljelle pienet lapsenlapsensakin. Siksi hautajaissa luettiin tuskan pusertamat säkeet:

On poissa lapsiltammme ukin hellä syli,

niin varhain kohdalles sai lähtö ikuinen

Tää toivo elää surun suuren yli:

Tapaammme kerran maassa autuuden!

¤

Toiset säkeet oli kirjoitettu viljelijäsetäni muistokukkien nauhaan:

¤

Sä luotit Luojaan, kasvunantajaan

kun soljui sormissasi kultaviljaa

Muistosi äärellä nyt mietimme vain hiljaa:

Näin kypsä sato kotiin korjataan

Paperille kirjoittamattominakin masennuksen hetket näkyvät säkeissä:

Olin vahvojen joukossa voimakkain,

heikkoin parissa heikoin heistä

Vaikka valossa polkuni kulkea sain,

olin vain eräs eksyneistä!

Onni on silti asia, joka toivottavasti kohtaa jokaista elämän matkalla. Silloin saattavat syntyä vaikka nämä väkevää kokemusta henkivät riimit:

¤

Onni harvoin on kaikkien yhteinen:

Se usein on kahden vain

Tänään iloitsen: niistä toinen

Sinun kanssasi olla sain!

Kaikkea ihmisen elämään mahtuu: Surua, iloa, väsymystä, onnentunteitakin. Kaikki se on elämää. Suurimpia onnettomuuksia ihmiselle on, jos hän menettää kokemisen suuren lahjan!

Entä sitten...

Kuorolaulu antaa tavalliselle harrastajallekin mahdollisuuden päästä tulkitsemaan suurten taiteilijoiden teoksia. Silloin kun pitkän harjoitustyön tuloksena saadaan aikaan hyvä konsertti, onnistumisen tunne antaa ison vaivanpalkan! Kuva on Kiteen mieskuoron ja Sortavalan akateemisen naiskuoron yhteisestä Merikanto-konsertista Sortavalassa noin vuosi sitten. Tässä yhdistettyjä kuoroja johtaa tohmajärveläissyntyinen musiikintaitaja Tuula Tiainen.

Elämän ehtoossa ei tähtäyspistettä voi enää asettaa monia vuosikymmeniä eteenpäin, kuten ainakin nuorempana oli tapana tehdä. Ajatukset hakeutuvat helposti taaksejääneisiin vuosiin. Olisi onnellista, jos sieltä pystyisi löytämään edes jonkin verran kannustavia ja hyviä muistoja: Ne saattaisivat antaa voimaa kestämään vaikka sitä raihnaisuutta ja monenlaista pakollista luopumista, mitä vanhenemiseen väistämättä liittyy. Mutta niinkin voi olla, että luopumisen vaihtoehdoksi saattaa löytää, jopa omasta itsestään, uusia ja jo pitkään nupullaan odottaneita kykyjä tai luovan lahjakkuuden muotoja!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Tämä ihmiselämä on kuin palikkatalon rakentamista: Usein sen ajatellaan tulevan valmiiksi vasta sitten kun pääsee eläkkeelle. Silloin vasta alkaa se oikea, oma elämä! Joskus käy niin, että juuri kun viimeisiä palikoita asettelee tuohon vaivalla koottuun kokonaisuuteen, kohtalo saattaa potkaistakin komeuden hajalle. Tähänkö kaiken piti loppua!

Tilastot osoittavat asian, joka meillä kaikilla on valmiina odotuksena ilman niitäkin: Ikääntyminen tuo tullessaan lisääntyvän riskin myös terveyden pettämiselle. Pitkään terveenä jatkunut eläkeikä oli, varsinkin takavuosina, keskiarvoisesti harvinainen. Toki edistymistä on tapahtunut ja virkeitä seniorikansalaisia on nykyään paljon. On, mutta kaikille sitä onnea ei suoda. Silti kalkkiviivoilla tapahtuva ”romahdus” ei välttämättä merkitse kaiken tuhoa, sillä joskus se saattaa olla jopa uuden ja entistäkin rikkaamman elämän alku.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten suurin osa karjalaista kansaamme joutui jättämään kotinsa ja muutamia sotavuosia sen jälkeen toistamiseen, sitten jo pysyvästi. Palikat olivat totaalisesti levällään, mutta elämän piti jatkua. Onneksi ihmisen geeneissä on ominaisuus, että suurtenkin vaikeuksien kohdatessa mieli alkaa rakentaa uutta toimintamallia niistä eväistä, jotka vielä jäivät jäljelle. Niin se on silloinkin, jos vaikkapa sairaus pysäyttää ihmisen siinä tilanteessa, kun sitä ”omaa elämää” piti juuri päästä alkamaan.

Toivottavasti niitä käyttöön jääneitä elämän rakennuspalikoita jäi käteen vielä sen verran, että jotakin pystyy rakentamaan, vaikkapa uusia, läheisempiä suhteita perheessä ja ystäväpiirissä. Tai saattaahan keinovalikoimaan löytyä ihan uusia osasia: Omat, aikanaan työvuosien tiimellyksessä käyttämättä jääneet lahjat, vaikka erilaisina luovuuden muotoina, saattavat hyödynnettyinä tuoda suurta iloa niin löytäjälleen kuin lähipiirin ihmisille. Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat nähdä ihmeen: Kaaoksessa uudestisyntyneen, ”täyttä elämää” elävän ja siitä nauttivan mummin tai ukin. Ihan omasta tuttavapiiristä niitä iloksemme löytyy!

Sopivasti koukussa

Hyvän matkaa toista vuosikymmentä sitten kotipihaan ilmaantui itselle uusi ajokki. Se oli Honda Accord ja ensimmäinen japsimerkki tähän kattilakuntaan. Puolenkymmentä vuotta se palveli niin moitteettomasti, että seuraava ostos, museoikäinen moottoripyörä, oli niinikään samalta valmistajalta.

Oma poika sen idean heitti: - nythän sinulla, eläkeläisellä, on aikaa vaikka ajella motskarilla! Kahta käskyä ei jo 50-luvulla moiseeen harrastukseen hurahtaneelle tarvinnut antaa. Toisena juhannuspäivänä 2002 lähdettiin kaverin kaksipyöräisellä Naantaliin. Keltaisessa Pörssissä ollut ilmoitus kertoi, että keväällä 2000 Kaliforniasta tuotu upea ajopeli oli tarjolla kohtuushintaan! Kaupat tehtiin ja katua ei tarvinnut. Kun 25-vuoden ikä täyttyi, pyörä museorekisteröitiin sellaisenaan ja alkuperäiskunnossa talvella 2006.

Monet tuttavat olivat tuoneet Saksasta käytettyjä autoja ja moottoripyöriä 2000-luvun alkuvuosina. Pitihän moista kokeilla: Nettikirjeenvaihtoa kävin turistienglannilla Hampurissa sijainneen mp-liikkeen kanssa. Rohkenin ottaa riskin ja ostin pyörän, silloin liki 15 vuotta vanhan Hondan, myyjän vakuutteluihin ja valokuviin uskoen. Hinta ei taaskaan ollut paha. Tuttu kuljetusyrittäjä hurautti Saksan matkallaan rekkansa Hampurin keskustaan parhaan iltapäiväruuhkan aikaan. Kahta päivää myöhemmin ostos oli henkilöauton peräkärryssä loppukyydin saaneena omassa pihassa. Laatuisa peli se tämäkin Honda: nyt sillä on ajettu Suomessa jo yli 20.000 kilometriä, eikä remontteja ole tarvinnut tehdä!

Siinähän ne veljekset ovat yhteiskuvassa. Ajankohta on keväällä 2006, juuri vapun alla.

Kymmenen vuotta aikaa ja 150.000 kilometriä oli tehty yhteistyötä valkoisen Accordin kanssa. Autolla oli kaikkiaan ajettu silloin neljännesmiljoona kilsaa. Kaupankäyntiin ei auton kunto kehoitellut: syynä siihen, että ajopelin väri vaihtui vihreäksi, oli käsittämättömästä syystä pahaksi yltynyt autonvaihtokuume. Lääke löytyi vaivaan tällä kertaa Tampereen Rinta-Joupilta. Nyt elettiin kevättalvea 2007.

Ensimmäinen 2000-luvun mp-ostos oli ollut museorekisteröitynä toista vuotta, kun kauempaakin alettiin kysellä, josko olisin valmis siitä luopumaan ja ottamaan vastikkeeksi pienen nipun euroja? Höyrähdin kauppoihin ja onnellinen uusi omistaja körötteli pakettiautolla vapunaattoreissun Pirkanmaalta Pohjois-Karjalan kautta kotiin. Kuvassa pyörä on viimeisiä hetkiään kotipihallamme.

Koskaan en ole niin pahaa vappukrapulaa pitänyt kuin silloin 1.5.2007. Olo oli kuin maansa myynellä ja rahat juoneella entisellä isännällä: Että pitikin tuollainen kokoelmakappale nättiä matka-Hondaa mennä rahatukkoon vaihtamaan! Pahalta päästä tuntui, vaikka viinantippaa en ollut sinä vappuna maistanut!

Muu ei taas auttanut kuin mennä Ärrälle, ostamaan Keltainen Pörssi, vielä samana päivänä.
Kuopiolainen ikämies oli sattunut tulemaan edellisviikolla sopivasti myyntituulelle: Pari kesää aikaisemmin Saksasta palanneen opiskelijan matkassa tullut, ja pois myymäni kanssa miltei identtinen motskari, haettiin Kiteelle jo ensimmäisenä vapunjälkeisenä arkipäivänä. Edelliseen verrattuna tämä "uusi" peli poikkesi vain värin ja varusteiden osalta. Ikä nuortui hieman, mutta ei liikaa: museointi-ikä oli täyttynyt ja kunto oli huolellisten aikaisempien omistajien ansiosta alkuperäisasussa. Niinpä punainen GL500 Silver Wing oli museokilvissä jo pari viikkoa kauppojen jälkeen.

Viimeinen villitys kuljetti pihamaalle ja autotalliin vielä kerran yhden "uuden" Hondan. Sana uusi on aiheellisesti sitaateissa: Tällä piilillä on ikää pian yhdeksän vuotta ja edellinen, tummemman vihreä, odottelee virheettömässä kunnossa olevana uutta omistajaa oman maakunnan eräällä autokauppiaalla. Ei tässä muuta voine sanoa kuin sen, että koukussa, koukussa olen noihin Hondiin! Mutta kun riittävän vanhoja ajokkeja katselee ja itse niitä huoltaa, ei tämä niin paha juttu ole miltä näyttää. Sanoisinko tuon vaikka näin: sopivasti koukussa tähän japsimerkkiin olen näihin asti ollut!

Kuurankukkia - luonto taiteilijana

Talvi on kylmimmillään: eletään niitä vanhan kansan sanoilla tunnettuja "härkäviikkoja". Silti pakkaseen ja lyhyisin päiviin mahtuu monia tuokioita, jolloin tulee ajatelleeksi että talvellakin on puolensa.

Suomalainen luonto, vuodenaikojen vaihtelu, talvi ja kesä: Siinä ovat monet elementit vaihtuviin näkymiin lähelläkin olevassa maisemassa. Pakkaskuulas sunnuntaiaamu tammikuun puolessa välissä. Päivä on jo jatkunut ja aurinko kipuaa päivä päivältä ylemmäksi. Nyt se jo pilkistää harjun päältä maantien kiireistä kulkijaa.

Asutussa kylässä lepää pyhäaamun rauha. Järvi taustalla kantaa jääkantta ja kesällä niin vihreät, nurmea kasvat pellot, ovat peittyneet lumivaipan alle.

"Oma koti kullankallis": totta, nyt tuimimman talven viikkoina sen parhaiten huomaa. Vaikka puuhia on ulkosallakin, aina tuntuu hyvältä palata pirtin lämpöön!

Syksyinen viherasetelma on talvisessa lookissa. Pakkaskuura on pukenut kuusenoksiin ja kanerviin upean sokerihuurteen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Näkymä pihasta tielle peittyy kesällä puitten lehtien lempeään kätköön. Lehdettöminä ne eivät peitä ohipyyhältävää liikennettä. Nyt kun kuurapitsit kaunistavat puita, talo niiden takana jää miltei näkymättömiin.

Pieni tie vie kotia kohti. Juhla-asuisena se tuntuu viestivän: Tervetuloa, jo sinua odotimme! "On ihmeen hyvä tulla kotiin taas!"