Kesän sateet ja lämpimät kypsyttävät taas uuden sadon

Maisemaa kotipirtin ikkunasta. Pohjois-Karjalan vaaroilla ovat jo syksyn merkit. "Punertaa marjat pihlajain". Oman elämän ollessa ehtoopuolella näin entisenä viljelijänä katselee luontoa yhä maamiehen silmin. Suurta kauneutta ja luonnon täyteläisyyttä näkyy kaikkialla ympäristössä jo aamukahvipöytään. Syksystä löytää vertauskuvallisen rinnastuksen omaan elämänkulkuun. Vahinko vain, että se ei aina ole ollut samalla tavalla satoa kantavaa, kaunista, täyteläistä ja niin ylvästä kuin nytkin tässä ympärillä olevassa vaaramaisemassa.

Puutarhassa kypsyvät monenlaiset marjat. Karviaiset ja punaherukat odottelevat vielä muutaman viikon aurinkoa ja lämmintä säätä. Sitten ne ovat kypsiä poimittaviksi. Mutta jo ennen sitä poimitaan mehukkaita ja aromikkaita mustia herukoita.....

Ensimmäisenä kypsyvästä mustaherukasta päästään mehujen ja hillojen tekoon tänä kesänä elokuun puolessa välissä. Nämä marjat kasvavat kymmenisen vuotta sitten perustetussa puutarhassa.

Vaikka elo EU:ssa on muuttanutkin monta asiaa, viljelijä näkee työnsä tulokset samoin kuin tässäkin kylässä jo yli puolen vuosituhannen ajan. Yhteys luontoon, kunnioitus ihmisen ulottumattomissa oleviin tekijöihin, säähän, sateen ja poudan tasapainoon, on yhä olemassa. Vainiot vaalenevat. Kohta uusi sato ohrapellolta soljuu taas laareihin. Kiteenlahtea elokuun alussa 2009.

Suomen kesässä

Pieni kesäinen tervehdys on tämä Parikkalassa hääkahvipöytää 4.7.2009 koristanut kukka-asetelma. Kauniita ovat kukat maljakossa, mutta kaunis on myös Suomen kesäinen luonto!


Ei ole ehtinyt kesän kiireissä blokiin kirjoittelemaan. Silti muutama kuva pitää ehtiä terveisinä tännekin laittamaan. Kaksi- ja nelipyöräisillä kulkuneuvoilla on tullut ajeltua katselemassa Suomen suvea 2009. Perhejuhlat ovat myös osa suomalaista kesää. Niistäkin kuvien joukossa on pari otosta.


Kuopion Rauhalahdessa kokoonnuttiin Japsistarat-motoristijoukolla, joka on eräs vanhojen moottoripyörien harrastajien ryhmä. Kiteeltäkin sinne lähdettiin ja tässä majassa levähdettiin kesäinen yö 12-13.6.2009.

Kuopion torin kupeella 13.6.2009 nähtiin suuri kokoelma vanhoja japsimotskareita. Tässä on Honda "Tuuttien" rivistö. Yhteensä niitäkin oli paikalla viitisenkymmentä.

Hakorakentaja Esa Heiskasen uskomaton työn tulos on HakoApajan Aihkituvat-hirsikylä, joka on rakennettu järvenpohjasta nostetuista ikimetsän puista, joilla on ikää jopa 4000 vuotta. Myös vanhoista uittopuomeista ja Saimaalta ylösnostetuista uppotukeista on tehty vaikuttavia hirsirakennuksia. Kannattaa suunnata Rantasalmelle ihmettelemään. Yksi kuva antaa vain kalpean näytteen suuresta ja edelleen työn alla olevasta massiivisesta kokonaisuudesta. 1.7.2009.

Kontiolahden Selkie on eräs maisemakylien parhaista Pohjois-Karjalassa.

Kesäkuun loppupuoli 2009.

Kesän kauneutta Itä-Savossa. Oravin museokanava 1.7.2009.

Tyttärentytär rippilapsena Ruotsinpyhtään kirkossa viikko jälkeen juhannuksen.

Heinäkuiset kirkkohäät Parikkalassa, yksi kesäinen juhla 2009.

Sorrettujen vertaistukiryhmässä

Olisiko tuo elämä sen helpompaa, vaikka olisi sarvet päässä? En taida sitäkään todeksi uskoa!

Kaverukset kohtaavat jo naulakolla. Norsu kysäisee sialta: Mikäs kuoman tänne toi? - No, kun aina sorretaan ja potkitaan päähän, ei tätä enää kauan jaksa. - Mutta sitä minä ihmettelen, miksi sinäkin, Edvard Elefantti olet täällä! – Ihan samasta syystä kuin sinäkin. Ei se tämä iso kokokaan tee elämää yhtään helpommaksi, usko pois ystäväni. - Nimesi oli muistaakseni Oskar Sika? - Kyllä kyllä, oikein muistit, myöntelee Oskar.

- Minähän olen pohjimmiltani hyvin herkkä ja taiteellinen. Erityisesti olen mieltynyt kauniisiin esineisiin kuten riisiposliiniin ja taidekeramiikkaan, Edvard tilittäytyy. - Siitäkin tulee sanomista, kun noita kiinnostukseni kohteita katselen liikkeissä. Joskus kun lotkautan korviani, tai heilautan kärsääni, saattaa puolenkymmentä kahviastiastoa tai soppakulhoa hujahtaa lattialle ja särkyä. Ei siellä silloin minun kauneudentajulleni osata mitään arvoa antaa!

- Ei ole helppoa sinullakaan, Oskar myöntää. - Minä taas pidän niin pirusti vatuista. Mutta kaula on lyhyt, eikä sormia ole. Siksi ei ole muuta keinoa, kuin painella vattupensaat lakoon ja suoraan kärsällä poimia noita nektarimarjoja mahaansa. Sanomista siitäkin tulee ja aina saan kuulla, että niin porskutan kuin sika vatukossa!

- Mutta sinä älä lannistu, rohkaisee Oskar isoa kohtalotoveriaan: Kyllä sinua kehutaankin. Sinulla sanotaan olevan mahtavasti voimaa ja muistiasi olen kuullut kiiteltävän. Katsele vain eteenpäin, kyllä maailmaan aina muutama norsukin mahtuu!

- Hyvältä tuo tuntuu kun kannustat, ilahtuu Edvard: - Mutta eihän sinun sukuasikaan, Oskar-veli, aina moitita. Äskenkin kuulin, kun kiiteltiin sitä, mitenkä sukunne on tavoiltaan siistiä, etenkin pienenä. - Ja toinenkin asia tuossa tulee mieleen: Kyllä sitä taas ensi jouluna kiitellään ja röyhtäillään, että olipas se taas hyvää tuo Oskarista tehty kinkku!

Saattaahan se niinkin olla, vaan enpä taida noita viimeksi mainitsemiasi kehuja enää olla itse kuuntelemassa, sanoo siihen Oskar. - Mutta, eiköhän tässä tarinan lopuksi vain kärsitä, kun emme kätelläkään voi ja yritetään pärjäillä. Hyvää se tekee, kun saa täällä ryhmässä kuulla, ettei tämä elämä ole kenelläkään niin helppoa kuin miltä se päältä katsoen näyttää!

- Terveeks!
- Sitä samaa ystävä hyvä!, kuittaa Edvard.

Hyvä ikä

Elämän alkupäässä odottelin hyvää ikää, aina muutamaa lisävuotta, että tavoittaisi jotakin johon itseä vähän varttuneemmat olivat jo päässeet. Rippikoulun käytyä sitä olikin melkein täysi mies, kohta kylän iltamiin ja tansseihin menossa. Kaikki oli suurta lupausta, intoa riitti kotitalon maatöihin ja harrastamiseen vaikka nuorisoseurassa, yhdessä entisten kansakoulukaverien kanssa.

Jossakin vaiheessa sitten askel tasaantui sen verran, että ehti ajatella omaa perhettä. Pieni maakontu oli ostettu sisarilta omaksi ja kaikki sen rakennukset olivat parhaat päivänsä nähneet. Lapset syntyivät samasta kylästä löytyneen tytön kanssa perustetussa kattilakunnassa. Navetan ja talon rakentaminen ja muukin leipätyön antama haaste kulutti tarmoa niin, ettei täysipainoiselle vanhemmuudelle jäänyt kaikkea sen tarvitsemaa aikaa. Onneksi oli virkeä äitimuori, joka täytti tuota vajetta. Mutta silti, aika turvallinen ja hyvä lapsuus maalaiskylän vekaroilla siihen aikaan oli.

Näköalat laajenivat, kun joutui mukaan monenlaiseen hallintoon ja luottamustoimiin. Töitä piti tehdä kotona ja ammatissa sen ulkopuolella, kelloon katsomatta. Perusarvo, omat työt pitää olla kunnossa, raksutti vaativana sykkeenä kokouksissa istuessa. Mikä se sellainen luottomies on, josta ei ole oman tonttinsa hoitajaksikaan, arvelin pitäjällä olevista odotuksista. Viisikymppisenä sitten jo voi ensimmäisen kerran huoahtaa. Kukkia, kohteliaita sanoja ja ystäviä oli kotona suuri joukko. Ensimmäinen lapsenlapsikin jo piipersi muiden vieraiden mukana.

Mikäpäs tässä, vastahan ollaan puolimatkassa, viestittivät vieraat ja omat tunnot olivat samansuuntaisia. Onni oli, että oma poika lähti jatkamaan talonpitoa viisi vuotta myöhemmin. Silloin jalat alkoivat jo oireilla nivelistään ja piti hankkiutua leikkausjonoon. Kuusikymppisenä ei kannattanut enää suuremmin juhlia. Vieraiksi riitti oma perhepiiri ja jokunen lähimmistä naapureista. Luottamustöiltäkin oli suurin hohto poissa. Pian piti totuttautua luopumisen oppijaksi ja alkavaan vanhuksen rooliin. Oppimista tuki se, että kolme nivelproteesia oli laitettu äidin antamien tilalle kävelyä helpottamaan jo ennen virallista eläkeikää, vanhuuden rajapyykkiä.

Huomenna toukokuun kymmenes päivä, jos ikää piisaa, rapsahtaa taas yksi ikäkymmen muistojen joukkoon. Enää ei jaksa harmitella naapurien taannoisia arvioita siitä, että olisi pitänyt säästää itseään nuorempana, eikä polttaa kynttilää en sen molemmista päistä. Omat arviot on viisasta asettaa taistelujen loppulitviikin tekemisen suuntaan: Mikä tästä kaikesta jäi käteen? Paljonkin, on sanottava. Edelleen on ystäviä ja omaa perhettä ympärillä. Talonpito jatkuu suvun seuraavassa polvessa, jo kuudennessa samoilla tanhuvilla. Oma into uusiin ja uusiin asioihin on laantunut, onneksi ei sentään kokonaan loppunut. Vielähän tässä jaksaa, jos ei muuta niin ainakin internetissä surffailla.

Onni on sekin, että yhteiskunta antoi hyvät palvelut terveyden hoitamisessa. Neljä nivelproteesia eivät muistuta olemassaolostaan kun lähtee päivittäiselle rivakalle kävelylenkille, jolla helposti vierähtää tunnin mittainen aika. Siinä ohessa voi muistella menneitä vuosia tai ajatella niitä, joita toivoo vielä edessäkin olevan. Ei tässä mitään aihetta katkeruuteen ole, vaikka ikä on jo tullut väistämättömiin vanhuuden vuosiin. Monesti ajattelen, että elämän parasta aikaahan tämä hyvä ikä itselläni on, sanottakoonpa asiasta mitä muuta tahansa!

Puhetavan muutoksia - ja vapputerveiset!

Vapusta alkaa taas uusi kesä. Nämä kukat ovat Savonlinnasta viime suvena.

Suomen kansa ja erityisesti nuoriso on tänään koulusivistyneempää, valveutuneempaa ja itsetuntoisempaa kuin koskaan aikaisemmin. On, vaikka sen puheita kuunnellessa asiaa ei aina todeksi uskoisi:

Alatyylisistä ilmaisuista on tullut puheeseen välimerkkejä, jotka kirjoitettuun tekstiin verrattuna korvaavat ainakin pilkut, pisteet ja huutomerkit. Samaa on meno sukupuoleen katsomatta! Vanhastaan meillä on totuttu ajattelemaan naissukupuolen edustavan kulttuurissamme kantavaa voimaa, joka siirtää hyvien tapojen ja kauniin käytöksen perinnettä sukupolvelta toiselle. Kun nuoret naisetkin yleisesti viljelevät puheessaan rumia sanoja, kuulostaa se ainakin vanhenevan miehen korvissa erikoisen pahalta.

Sanotunlainen puhetapa ja siihen monesti liittyvä muukin rehvakkuus on murrosikään tuleville nuorille monesti käytösmalli, joka vahvistaa kaivattua yhteisöllisyyttä ja luo tuntua kuulumisesta ”porukkaan”. Malli siirtyy nuoremmille opittuna, kun muutamaa vuotta vanhemmat toverit edustavat auktoriteettia joiden käyttäytymistä halutaan matkia. Armeijassa jo olleille miehille löytyy sieltä tässä asiassa rinnastuskelpoinen esimerkki.

Voidaankin siis sanoa, että monissa tapauksissa on kyseessä ikäkausi-ilmiö. Ehkä asia nousee häiritsevänä esille siksi, kun puhetapa näyttää monesti jääneen ikään kuin ”päälle”. Aikuistuminen on siinä suhteessa tainnut jäädä kesken. Sanojen inflaatio on huolestuttavan suuri, kun normaali-ilmaisuilla ei enää näytetä pärjättävän. Lohduksi voi ajatella, että kyseessä on kuitenkin vain rikkaruoho, joka matkan varrella on päässyt puhetapaan juurtumaan. Ehkäpä moiset rikkaruohot voitaisiin kitkeä pois. Silloin suomalainen mieskin saisi edelleen säilyttää uskonsa naiseen, parempana puoliskona ja hyvän käytöksen perinteensiirtäjänä. Miehet itse ovat kyllä pitäneet huolta siitä, että rikas kirosanojen valikoima suomenkielessä on ehtymättömänä siirretty aina uusille sukupolville.

Sitä, ettei hyvä käytös, ainakaan arvona, ole nuorisolta ole täysin unohtunut, kuvaa pieni tapaus Joensuun lentoasemalta muutama vuosi sitten: Lomalennolta tulleet matkalaiset olivat tulossa tulliselvitykseen ja passeja kyseltiin. Meluisassa tyttöjoukossa mukana ollut neitonen tokaisi siinä: Onko tässä taas joku v-un tarkastus. Kysyjä näytti nolostuneen perusteellisesti, kun mukana ollut vanhempi herrasmies rauhallisesti vastasi: Ei nyt sentään, tässä tarkastetaan vain passit!

Samaa savolaista kukkaisloistoa ihmetellään tässäkin, mummi ja kolme lapsenlasta!

Autoilua 30-luvulla

Näillä vehkeillä piti pärjätä kuorma-autohommissa 1920-1930-luvuilla

Ajokortin saaminen oli vielä 1920-luvulla helpompaa kuin nykyään. Silloin kun isäukko hankki kuorma-auton ajokortin, se järjestyi melko mutkattomasti. Viipurin läänin puolella oleva Sortavala oli asuinpaikkaa lähempänä, mutta hallinnollisesti kuuluttiin Kuopion lääniin. Kun alue oli varsin suuri, osa virastoista sijoitettiin siten, että asioita voitiin hoitaa myös Joensuussa.

Sinne sijoitettu autojen katsastusmies oli nimeltään Riku Käkelä. Hän hoiti tätä tehtävää lähemmä kolmekymmentä vuotta. Kun autojen katsastusta toimitettiin myös Kiteellä kirkonmäellä, Kankaalan Taavetti meni ajokorttiasiassaan katsastuspaikalle. Hänen esittäessään asiansa katsastusmiehelle, tämä kysyi, - Osaatkos sinä sitten ajaa kuorma-autoa. Vastaus kuului: - Olenhan minä jo kolme kuukautta ajanut Matti Haarasen autolla propseja Kaalamon asemalle ja hyvinhän tuo on käynyt. Se riittikin todisteluksi virkamiehelle. Käkelä kirjoitti tarvittavat paperit ja käski hakemaan ajokortin nimismieheltä.

Liikemies Matti Haarasella, joka piti monenlaista liiketoimintaa Kiteen Korkeakankaassa, oli myös kaksi kuorma-autoa puutavaran ajossa. Toista niistä ajoi Matin veli Mikko, ja toista siihen aikaan isäni. Alkuaikoina auton rekisterilaattoja nimitettiin verokilviksi. Uudet kilvet piti lunastaa vuosittain nimismieheltä, jolloin suoritettiin myös säännösten mukainen ajoneuvovero. Kilpien väri oli vuorovuosin musta tai valkoinen. Tällä haluttiin helpottaa viranomaisvalvontaa siinä, etteivät autoilijat jättäisi veroa maksamatta, ajaen edellisen vuoden kilvillä.

Auton keulassa olevaan kilpeen lyötiin katsastuksen yhteydessä pyöreä värileima, jossa oli teksti ”katsastettu” ja katsastuksen vuosiluku. Tämä järjestelmä oli käytössä vielä sotien jälkeenkin.
Kerran kiireisen puutavaranajon aikana oli taas kilpien vaihtamisen aika. Jostakin syystä toiseen Matti Haarasen kuorma-autoista eivät uudet kilvet olleetkaan saapuneet ajallaan. Ajo olisi pitänyt keskeyttää sillä autolla siihen saakka, kun kilvet olisivat tulleet. Niin kuin sanottu, kiire painoi päälle, rautatievaunut Matkaselässä kun oli luvattu saada lähtökuntoon sovittuun määräaikaan mennessä.

Haarasen Matti ratkaisi asian siten, että kumpaiseenkin autoon asennettiin kilvistä toinen, auton etukilveksi. Vaikka kuljettajat empivätkin Matin toimia, käski isäntä kuskinsa liikenteeseen. Kuljettajan ollessa Ruskealan kohdalla viemässä propsilastia Matkaselkään, hän joutui ratsiaan. Siellä siviilipuvussa oleva poliisi oli huomannut toisen kilven puuttumisen. Nyt oli kaksi mahdollisuutta, jättää auto tien oheen seisomaan, tai jatkaa matkaa. Kuski muisti isännän käskyn ja päätti jatkaa ajoa, minkä siinä sanoikin kiellon antajalle. Tästä mies tulistui kovasti, alkoi kiroilla ja mekastaa virkamiehelle sopimattomalla tavalla. Kun poliisilla ei ollut virkapukua eikä virkamerkkiä, kiellot jäivät kuulematta ja kuorman vienti Matkaselän asemalle jatkui.

Sekä kuljettaja Havukainen, että liikemies Haaranen saivat molemmat haasteen Ruskealan käräjille, autokuski virkamiehen vastustamisesta ja omistaja rekisteröimättömän auton panemisesta liikenteeseen. Kun tuomari kysyi autonkuljettajalta syytä tämän käyttäytymiseen tiellä, ilmoitti mies, ettei tuntenut pysäyttäjää poliisiksi. Lisäksi safööri sanoi ihmetelleensä poliisiksi ilmoittautuneen ”törkeää” käyttäytymistä. Näillä perusteilla propsinajaja vapautettiin syytteestä. Poliisi sai huomautuksen sopimattomasta käytöksestä ja autonomistaja Haaranen sakot kilven puuttumisesta ja siten rekisteröimättömällä ajoneuvolla liikennöimisestä. Ajohommat jatkuivat taas. Junavaunut piti saada matkaan rintamaita kohti.

Ilo - ihmisen suuri voimavara

Pieni osa taiteilija Eeva Ryynäsen elämäntyötä: Paaterin kirkko Lieksan Vuonislahdessa.

Laatokan Valamon luostarin pääkirkon pihakappeli. Kaunis ikonostaasiseinä kuvattiin muutama vuosi sitten. Hiljentymispaikkojen kauneus on eräs arvokkaita ilon lähteitä.

Tämän päivän ihminen ei ehkä jaksa enää muistaa kouluvuosina opittua keskiajan miehestä: Baruch Spinoza oli Portugalin juutalaisia, joka eli Hollannissa. Asuinpaikka valikoitui, kun hänen vanhempansa pakenivat espanjalaisten Portugaliin suunnattuja juutalaisvainoja. Spinoza syntyi Amsterdamissa 24.11.1632 ja kuoli 21.2.1677. Nykyisin arvellaan, että lyhyeksi jääneen eliniän syy oli lasipölyn joutuminen keuhkoihin hänen työskennelleessä lasinhiojan ammatissa.

Vaikka Spinoza oli ammatiltaan linssinhioja, hän on myös eräs maailman tunnetuimmista filosofeista. Miehen elinaikana yhteiskunta ei suurta ajattelijaa ymmärtänyt: 1650-luvulla hänet julistettiin ”Suureen pannaan” kerettiläisyytensä ja muutenkin poikkeavien ajatustensa takia. Myöhemmät vuosisadat ovat nostaneet hänet todelliseen arvoonsa. Albert Einstein on sanonut, että Spinoza oli henkilö, joka kaikkein eniten on vaikuttanut hänen omaan ajatteluunsa. Eräänä ajatuksenaan tämä filosofi on kuvannut ilon merkitystä yhtenä ihmiselon tärkeimmistä asioista:

- ”Elämänilo ei voi olla liiallista, vaan se on aina hyvää.”
- ”Ilon tuottaminen toisille lisää myös omaa iloa.”

Ilon perheeseen kuuluvia asioita Spinozan mukaan:
- Ilo, nauru, huumori.
- Aistinautinnot.
- Rakkaus.
- Toivo.
- Itsearvostus.
Oman elämänkokemukseni tuloksena haluaisin lisätä vielä ainakin tämän:
- Onnistuminen, saavutuksen ilo.

”Toistuessaan tunne-elämykset latistuvat”, on tunnettu sanonta. Ikävää olisi, jos onnen ja ilon kokemukset menettäisivät arvonsa nyt, kun suuri osa elämää on jäänyt taakse. Siksi en halua allekirjoittaa sanontaa ehdottomaksi totuudeksi.

Äitimuori siteerasi joskus 50-luvun alun vuosina oman nuoruutensa ajan runon säettä:
”Nuoruus ilman innostusta, nuoruus tulta vailla. Voisko olla kurjempata elävien mailla!”
Puoli vuosisataa myöhemmin ajattelen, että suuri onni on se, kun vielä vanhuudessa pystyy löytämään vaikka osankin tuosta nuoruuden innostuksesta.

Innostus, uuden oppimisen kokemus ja onnistumiset luovat pohjaa ilolle. Niin se on, eikä ikä sen asian arvoa voi vähentää. Itse koen, että on monta mahdollisuutta etsiä, löytää ja ammentaa yhäkin sitä vuosikymmenten takaista, melkein jo unohtunutta nuoruuden innostusta ja tulta, niin kuin runon säe sanoo!

Tänään kiirastorstaina huhtikuussa 2009 paistaa aurinko. Hangenkanto on niin vahva, että oli helppoa kävellä maastossa ja järven jäällä puolentoista tunnin ajalla liki kymmenen kilometriä. Asfalttitiet ovat kuivat. Otin moottoripyörän tallista ja ajelin naapurikunnan keskustassa asioilla. Sain tänäänkin taas monta ilon ja onnistumisen kokemusta. Osaisinpa säilyttää herkkyyden hyvien asioiden kokemiselle hamaan vanhuuteen asti!

Mietteet ilosta on koottu radiohaastattelun alla kesäkuun alussa 2008. Juttu tehtiin yhdessä toimittaja-motoristi Sarah Haverisen kanssa luonnossa P-K:n Radion pysäköintipaikalla keskiviikkona 4.6., ja tuli ulos aamuohjelmassa 5.6. klo 8.40.