perjantai 3. helmikuuta 2017

Lohelan monitoimiyrittäjä Kalle Silvennoisella merkkipäivä


 
 
Rajan taakse jääneen Jollon myllyn myllärin perhe muutti eri vaiheitten jälkeen Kiteen Lohelaan 1950-luvun alussa. Nyt jo seppänä toiminut isä Juho Silvennoinen luovutti sitten pikkutilan pojilleen, jolloin Heikki ja Kalle jatkoivat edelleen monipuolisissa pajahommissa. Alkuvuosien puhutuin aikaansaannos oli Ford Junior-alustalle rakennettu henkilöauto, jonka kori ja sisustukset olivat veljesten omaa työtä. Ajoneuvo kelpasi rekisteriin palvellen seppien ajokkina vuosikaudet.
   Uusina rakennettiin useampikin kenttähöyläkone. Lohelan Konetyö-nimellä yrityksen työntekijät kiertelivät laajalti Keski-Karjalaa palvellen sen ajan lukuisia rakentajia näiden tarvitessa erilaista höylättyä puutavaraa. Alkuun käyttövoimana oli traktori, mutta myöhemmät koneversiot rakennettiin kevyitten kuorma-autojen alustoille. Pieni paja kävi pian ahtaaksi ja pihapiiriin rakennettiin uudet tilat, joissa mahtui kunnostamaan isojakin koneita.
   Kaikkiaan höyläkoneita tuli tehtyä kymmenkunta. Loppuvuosien malleissa akselirakenteet tehtiin vankoiksi ja laakeritkin mitoitettiin samalla periaatteella. Tukeva rakenne mahdollisti sen, että vaakakursotkin oli laakeroitu vain toisesta päästään. Se helpotti ratkaisevasti "satsien" vaihtoa. Kurson terien asetukset voi tehdä ennakkoon valmiiksi ja itse kurso oli koneessa kiinni akselissaan vain yhdellä isolla mutterilla. Koneita oli alkuun käytössä Keski-Karjalan seudulla ja Savonlinnan suunnassa. Käytettyinä niitä myytiin jatkossa paljonkin laajemmalle alueelle.

Yläkuvassa päivänsankari istuu uudessa kodissaan Kotkonnussa. Vieraita odotettiin tarjoilun kera. Heitä tuli vanhoina tuttuina ja uusina naapureina samasta talosta.

Yllä oikealla on näkymä viidennestä kerroksesta Kiteenjärvelle. Hulppeat näköalat konemies-veteraanille!

   Heikki-veli irtaantui yrityksestä 1960-luvulle tultaessa. (Sivumennen sanottuna nyt jo edesmenneen Heikin poika on Olkiluoto 3 -projektista vastaava johtaja Jouni Silvennoinen). Uusi aisapari Lohelassa oli sitten talossa jo sorvarina palvellut Alpo "Olli" Tarkkonen. Hänessä oli samaa "pellepelottoman" henkeä kuin Kallessakin. Yksi yhteinen saavutus oli traktorin perään omalle akselistolleen rakennettu  teräsköysitoiminen kaivuri. Sillä oli jopa kaksikin nimeä: Olli kaiketi risti sille nimeksi "Mylvin", mutta hyväntahtoiset naapurit puhuivat kaivurista nimellä "Kuoppa-Kalle". Aika paljon sillä kuormattiin soraa, kun kaikkialla rakennettiin varsinkin tilusteitä ja rakennuksille tarvittiin valujen raaka-ainetta.
 
 
Veljesten omaa työtä oleva auto on viimeistelyvaiheessa. Heikki asentaa pölykapseleita ja Kalle fiksailee oven lukon sovitusta.

   Maansiirtotyöt olivatkin seuraava kiinnostuksen kohde. Pajamiehet hankkivat armeijan kalustohuutokaupoista ja vastaavilta markkinoilta useimmiten liki loppuun ajettuina telaketjutraktoreita. Omassa verstaassa niitä kunnostettiin hyvinkin perusteellisesti. Eräs oli IH McCormick TD6, josta oli katkennut kampiakseli. Olli Tarkkonen ja Kalle-isäntä korjasivat vian hitsaamalla. Se kesti sen jälkeen useamman kesän ajan kannonnostossa ja muissa uudisraivauksissa. Moottori oli erikoinen; se käynnistettiin jopa käsikammen avulla ensin bensiinillä ja hetken kuluttua "viiden konstin vivun" käännöllä kone jyrähti käymään dieselinä.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

 
Internetin uumenista kaivettu kuva kertoo millaisesta koneesta on kyse kun puhutaan alkuaan jenkkiläisestä telaketjutraktorista, joka tunnetaan mm. nimillä IH McCormick-, tai International TD6. Alkutuotannossa oli myös kaasutinmoottorillinen malli T6 ja briteissä 1950-luvun alussa valmistettujen tyyppinimenä oli BTD6. 

Pieni tekniikkakertaus johdatuksena International TD6-moottorin saloihin
Tunnetusti Caterpillareissa oli "penikka"-käynnistin. Se oli 2-sylinterinen "lättäpää", sivuventtiilimoottori, joka oli tavallisen sähköstartin paikalla. Kun siinä oli tehoa pyöreästi 10 hv, ymmärtää hyvin, että kyseessä oli tehokas käynnistin. TD6-moottorissa taas oli itse pääkoneessa kahdet laitteet. Niihin kuului apupalotila käynnistykseen tarvittavaa bensiinikäyttöä varten. Apupalotila avautui isolla lautasventtiilillä.
   Palotiloissa oli sytytystulpat ja oma imuventtiili kaasutinkäytölle. Tehokas laukaisumagneetto antoi voimakkaan kipinän. Sähkökäynnistinkin oli, mutta moottori lähti bensalla herkästi käyntiin myös käsikammen avulla. Kun kampi oli noin 45 asteen kulmassa pystytasoon verraten, riitti kun nykäisi vain yhden puristuksen yli. Jos ensimmäinen nykäisy ei tuottanut tulosta, viimeistään toisella kerralla moottori hyrähti siistiin käyntiin. Moottori ei ollut telaketjutraktoriksi iso. Iskutilavuus oli vain 4,1 litraa ja tehoa maksimissaan noin 38 hevosvoimaa minuuttikierrosluvun silloin ollessa lukemissa 1450. Koneen työpaino oli likipitäen neljä tonnia.

 
Kun aiheeseen tartuttiin, vielä muutama kuva Matti Jaskarilla Nurmossa olevasta pyörätraktorista, joissa on samalla periaatteella käynnistettävä moottori. International Deering ID-9 -teollisuusmalli on niistä yksi. Kaksi kuvaa kertoo asian. Yläkuvassa näkyy moottorin kupeessa oleva syöttöpumppu ja alapuolen kuvassa traktorin oikealla puolella on magneetto. Tämä on jo astetta voimakkaampi diesel kuin onTD6-kone.
 
 
 
IH Farmall BTD-mallia siis koottiin briteissä kunnes konetyyppi poistui markkinoilta. Englannissa tehty, hienolla tyyppinimellä varustettu "IH McCormick Farmall Super BMD"-mallikin löytyy Matti Jaskarin kokoelmista. Siinä on jo normaali, nykyaikaisempi diesel. Jaskarin kokoelmia muuten voi lämpimästi suositella käyntikohteeksi. Jos saa itsensä Matin oppaaksi, kuulee samalla monta kiinnostavaa tarinaa menneitten vuosikymmentein traktoreista.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
   Omalle kohdalle sattui Silvennoisen TD6- koneen viimeinen työvuoro itsenäisyyspäivänaattona 1961. Ajoin Puhoksen Kontiovaarassa Armas Hurskaisen raiviolla "pillaria" yli puoleen yöhön. Kone toimi kuten sen kuuluikin toimia. Seuraava kuljettaja ei saanut yllättäen jumissa olevaa konetta enää tulille. Moottoria ei jaksanut pyörittää sen starttimoottori, käsikammesta puhumattakaan. Kampiakseli oli ilmeisesti uudelleen vioittunut korjatusta kohdasta.
    Ehkä hitsattu kohta oli kuormituksissa ajanoloon väsynyt ja akseli sitten hieman kiertynyt "puneelle" korjatusta paikasta, joka oli keskimmäisen runkolaakerin kohdalla. Jäähdyttyään akseli sitten ehkä käyristyi runkolaakerilinjassa, jolloin laakerointi jumitti moottorin. Muistaakseni siihen asennettiin myöhemmin vielä Scania-Vabis-kuormurin moottori ja kone palasi taas "ruotuun".

 
Koneiden painoluokka nousi vuosien mittaan. Ensimmäinen raskas, noin 20-tonninen puskukone, oli merkiltään Allis-Chalmers. Caterpillareita oli parhaimmillaan D8-malleina samaan aikaan viisi kappaletta. Neljä oli työkunnossa. Kolmella urakoitiin Yksi oli varakoneena ja yksi  sitä varten, että tarvittaessa siitä voitiin purkaa varaosia käytössä oleviin koneisiin. Otoksessa on yksi Kallen D8-puskukoneista. Siinä on puskulevyn lisäksi järeä routapiikki, jonka syvyysulottuma parhaimmillaan oli yli kaksi metriä.
 
Myöhemmin koneet järeytyivät ja Caterpillar-tuotemerkki alkoi olla kalustossa vallitsevana. Samaan aikaankin firman käytössä oli kolme 36-tonnista D8-mallia. Metsäautoteitä rakennettiin, peltoja raivattiin ja avitettiin paikallista rakennusliikettä sen monissa hankkeissa. Kalusto kuitenkin alkoi tulla ikänsä päähän, eikä Lohelan Konetyö kilpailun kovetessa enää pärjännyt isojen firmojen rinnalla. Lopputulemana yritys ajautui 1980-luvun lopulla suoritustilaan. Harmi että niin kävi.

 
Puskukoneiden lisäksi Lohelan Konetyöllä oli siirtokalustona 10-pyöräinen kuorma-auto ja siihen lavetti. Lavetin kantavuus riitti firman suurimmillekin koneille. Yllä on yksi niistä. Kyseessä on Åkerman-kaivuri, joka tosin oli "pillareita" kevyempi. Se sijoittui 22 tonnin painoluokkaan.

   Se asia ei muuksi muutu, että Silvennoisen firman osuus etenkin Kiteen alueen kiihkeimpinä kehitysvuosina oli omalla alallaan huomattavan iso. Yrityksellä oli työporukkana miehiä, jotka  eivät haasteita pelänneet. Tärkeä tekijä oli etunenässä touhuava Kalle itse.
   Vuonna 1932 syntynyt mies täytti 85 vuotta 1. päivänä helmikuuta. Entinen yrittäjä ansaitsee nykypolven arvonannon ja täyden tunnustuksen. Se tulee työstä, jonka hän on kotiseudun hyväksi menneitten vuosikymmenien aikana tehnyt. Oli rattoisa tuokio olla vieraana yrittäjäveteraanin kotona. Yhteisiä muistoja vuosien takaa on paljon. Niitä pitää palata ajan kanssa vielä uudemman kerran kertailemaan!

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Korkeakankaan Matti Haaranen oli puuhakas liikemies


Entisen Kitee-Matkaselkä maantien varrelle noin 15 kilometriä kirkonkylästä osuu paikka, joka on maantieteellisen asemansa perusteella saanut nimen Korkeakangas. Siellä vaikutti vuodesta 1917 lähtien liikemies ja kauppias nimeltä Matti Haaranen.
 
 
Laajenevat bisnekset
Toimiala laajeni maatalouteen ja metsäkiinteistöihin. Kaupparakennuksiakin piti vuosien mittaan suurentaa. Liiketoimet olivat Kiteen mittakaavassa merkittävän isoja ja etenkin sotien jälkeen kauppa kävi hyvin. Rakennettiin paljon ja alueen maatalous tarvitsi koneita. Palkatun myymälänhoitajan lisäksi kaupassa oli lisätyövoimana kaksi  myymäläapulaisneitosta, sesonkiaikoina useampiakin.
     Maakauppiaan ammatin lisäksi iso osa toiminnasta oli myöhemmin puutavara-alalla. Siihen kuului muun muassa ratapöllien välittäminen rautateille sekä kuitupuupinotavaran hankinta ja kuljetukset lähimmille rautatieasemille. Käytössä oli kaksi kuorma-autoa. Vielä 1930-luvulle tullessa ne olivat Fordin AA-mallia. Niiden virallinen kantavuus, 1,5 tonnia, oli nykyisellä mittapuulla vain keskikokoisen pakettiauton luokkaa.

Vasemman yläkulman kuvassa Matti Haaranen on "virallisessa" potretissa.


Matti ja Elina Haaranen kauppiaan 60-vuotispäivänä vuonna 1955.


Elinan ja Matin kihlakuva otettiin jokseenkin tarkasti sata vuotta sitten. Nuoren parin kasvoilta on luettavissa kirkasotsaista uskoa hyvään yhteiseen elämään. Epäilemättä Elinan ja Matin elämässä oli ainakin perheen kesken paljon onnellisia aikoja. Vastapainoksi elämä toi heillekin huolta ja harmeja. Olihan Matin liiketoiminnassa menestyksen ohessa myös epäonnistumisia. Onneksi ihminen ei etukäteen osaa sellaisia arvata tai pelätä.
 
Jo ennen toista maailmansotaa Matti Haaranen oli perustanut kauppatalonsa lähelle sahalaitoksen. Yksilinjainen raamisaha jalosti puutavaraa rakennuksille. Jälkikäsittelyn laitteistoon kuului myös melko tehokas kuivuri, jolla saatiin höyläykseen menevä puutavara työstettävään kuntoon. Rimat hyödynnettiin hiilimiiluissa, joita niitäkin parhaisiin aikoihin oli miltei jatkuvasti sauhuamassa.

 
Haarasen liikekiinteistö Korkeakankaalla oli tässä asussa joskus 1930-luvun alussa.

 
Kauppaliikkeen myöhemmän vaiheen rakennuksia itäsuunnasta kuvattuina. 
Yritysrypäs oli huomattava työnantaja
Kaikkiaan yrityksissä työskenteli 1940-luvun lopulla ja pitkälle sen jälkeen kymmeniä miehiä. "Perusbisneksen" lisäksi Matti Haarasella oli samassa pihapiirissä maatalousrakennuksia. Peltoja oli viljelyssä silloisen ajan mitassa kohtalaisen paljon, nelisenkymmentä hehtaaria. Lypsykarjaa hoiteli päätoiminen karjakko. Pelloista taas huolehti monitoimimies August Levänen. Hänen muita puuhiaan oli toimia sahanasettajana, höyläkoneenkäyttäjänä ja tarvittaessa vielä kuorma-autonkuljettajanakin.
     Ympäristöön kohosi työväen rakentamia pieniä asuintaloja. Asukkaita kutsuttiin kansansuussa Haarasen mökkiläisiksi, vaikka monien asuminen olikin omistusmuotoista. Bisneskokonaisuus oli parhaimmillaan "kommuuni", jonka sisällä työntekijät saivat osan elintarvikkeistaan talon maatilalta ja lähes kaiken muun mitä tarvittiin naapurina olevasta valikoimiltaan monipuolisesta "omasta" kaupasta.

 
Korkeakankaan sahan raami toimi tässä rakennuksessa.


 
Matti autonsa vierellä. Tämäkin kuva on 1930-luvun vuosilta.
Jatkajia perheen jälkipolvesta
Elina ja Matti Haarasen perheessä oli kaksi poikaa ja tytär. Vanhempi pojista oli Jorma, jonka tehtäviin kuului huolehtiminen autokalustosta. Lisäksi hän oli mukana kuljettajissa. Lauri oli nuorempi veljes. Hän, kuten sisarensa Ilmakin, tulivat mukaan kaupanhoitoon. Aikaa myöten, sittemmin jo avioituneelle "Lassille", rakennettiin oma myymälä Uusi-Värtsilään. Lopulta Jorma perheineen oli kuitenkin viimeisin kauppias Matti Haarasen alkuperäisellä liikepaikalla.

 
Pitkäaikainen kuljettaja Antti Timonen Jorma Haarasen kanssa. "Sitikka" ja aurauspuuhat 1940-luvun lopulla.
 
 
Tämä ajopeli on 1930-luvun lopulta. Taitaa olla "Hävittäjä"-Foordi ja virtaviivaisuuttakin on jo enemmän. Jorma poseeraa auton vierellä talvisessa maisemassa.
 

Jorma ennätti kuljettajaksi jo pula-ajan vuosina, kun tuontipolttoainetta sai vain niukasti. Apuun piti ottaa puukaasutuslaitteet, paremmin "häkäpönttö"-nimellä tunnettuina. Kuvassa on sellaisella laitteistolla varustettu Haarasen kuormuri ja Jorma seisoo auton vierellä.
 
Ilma-sisar löysi puolison Varsinais-Suomesta. Hän oli ekonomi Eelis Heinonen, jolla myös oli kiinnostusta kauppiaan ammattiin. Matti oli vahva taustavoima, kun Kiteen keskustaan rakennettiin Heinosille uusi liiketalo vuonna 1954. Avajaiset olivat joulun alla ja liikkeen nimeksi oli valittu Kiteeläisten Kauppayhtymä. Uutta oli, että rahastuksen hoiti omassa "pömpelissään" istuva kassaneiti, jonka käteen maksaja ojensi myyjän antaman jo hinnoitellun ostoslistan. Talo on sama, jossa myöhemmin toimi muun muassa Kansallispankin Kiteen konttori. Edelleenkin kiinteistö on liikekäytössä. Kauppayhtymän toiminta päättyi joskus 1960-luvulla. Parhaimmillaan sillä oli oma leipomo ja myymäläautokin.

 
Henkilökuntaa Kauppayhtymän myymälässä noin vuonna 1955. Eelis Heinonen on äärimmäisenä vasemmalla ja Ilma taas oikealla. Takana keskellä seisova herrasmies Väinö Hurskainen oli osastonhoitaja, mutta myöhemmin hänet muistetaan toiminnasta omistamansa huonekaluliikkeen johtajana.
 
 
"Lassin" kauppa Uudessa Värtsilässä. Keskellä seisoo isä-Matti vasemmalla puolellaan kauppias ja  tämän perhettä. 
Hiljentynyt Korkeakangas
Korkeakangas on entisenä pikkutaajamana sekin hiljentynyt. Vielä 1960-luvun alussa siellä oli kolme kauppaa, Haarasen lisäksi  naapurikauppiaana toiminut Muhonen sekä siihen aikaan äskettäin rakennettu Kiteen Osuuskaupan myymälä. Haarasen liikekiinteistö on edelleen pystyssä, vaikka kauppana se ei ole ollutkaan enää pitkälti yli kolmeenkymmeneen vuoteen.
     Viimeksi entisellä sahalla toimi vielä kuivaamo. Silloin se palveli kiteeläistä huonekalutehdasta ainespuutavaran kuivauksessa. Entinen kaupparakennus sai uuden elämän Matti Haarasen tyttärentyttären perheen muuttaessa siihen vuonna 1982. Talo kunnostettiin asuntokäyttöön ja muita rakennuksia hyödynnettiin tuotantotiloina. Entisessä varastossa alettiin valmistaa metallisia kalusteita ravintola- ja liiketiloja varten. Sekin toiminta on hiljalleen hiipumassa. Omistajat ovat tulleet siihen ikään, että näköpiirissä on emeritusyrittäjien rooli.
Kaikella on aikansa
Matti Haarasen uuttera elämä päättyi jalankulkijana liikenneonnettomuudessa aivan entisen Kauppayhtymä-kiinteistön vieressä. Ikää oli jo paljon ja kyky havainnoida ympäristöä oli heikentynyt. Kiteellä on vielä paljon ihmisiä jotka muistavat vuonna 1976 manalle menneen kauppiaan. Joskus 1950-luvun alussa Matilla oli ajokkina amerikkalainen Ford Custom. Silloin liiketoimet olivat laajimmillaan. Se merkitsi kiirettä ja muistetaan, ettei hänen kaasujalkansakaan niihin aikoihin ollut kovin kevyttä lajia. Henkilönä Matti Haaranen oli leppoisa ja lämmin persoona. Ehkä juuri siksi hänellä olikin vielä ikämiehenä paljon ystäviä.
 
Matti Haarasen yritystä palveli 1920- ja 1930-lukujen taitteessa myös oma isäni "Kankaalan Taavetti" - Taavetti Havukainen. Hän oli firmassa autonkuljettajana ainakin kolmena kesänä.
Työtoverina oli Matin lähisukulainen Mikko Haaranen, joka ajoi toista Matin kuorma-autoista. Pitkään Haarasilla töissä oli Antti Timonen. Hänen uransa alkoi isä-Taavetin apumiehenä ja ajokorttikin tuli hankittua saman kuljettajan opastuksella. Alla on linkki tarinaan, jossa kerrotaan eräistä sattumuksista Matin kuorma-autojen kanssa. Klikatkaapa vielä sekin!

http://kankaalanpekalta.blogspot.fi/2009/04/autoilua-30-luvulla.html
 

Yllä on Taavetti ja Anna Havukaisen kihlakuva ajalta, jolloin mies vielä oli Haarasen palveluksessa. Morsian oli Potoskavaarasta ja tyttönimeltään Luukkonen.

Artikkelia laadittaessa kotiarkistonsa avasivat suopeasti Eila Arovainio sekä Raija ja Kake Matikainen.
Lämmin kiitos siitä.


 


 

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kyläkoulun vaiheita ja muita vanhoja kuvia Kiteenlahdesta

 
Kiteenlahden koululaisten  muistelutapaamista tulevan kesän elokuulle suunnitellaan. Innostusta tulla mukaan tuntuu olevan kauempanakin. Toivottavasti saamme ajoiksi mieliinpainuvan tapahtuman. Kiteenlahden kylähistoriakirjassa on paljon asioita juuri kouluun ja sen oppilaisiin liittyen. Kuviakin samasta aiheesta kirjassa on kymmenittäin. Silti monia kuvia jäi kirjasta pois. Tässä niistä on pieni kokoelma, enimmäkseen aikaisemmin julkaisemattomina. Osa otoksista on kylän muusta elämästä 1950-1960-lukujen vuosilta. Klikkaamalla kuvat avautuvat isompaan kokoon.
 
 
 
Kiteenlahdessa opettajina toimineet Eemil ja Viola Nikkonen ovat 1920-luvun loppuvuosien perhepotretissa ja mukaan on päässyt nuorisoa naapureistakin.

 
 
Tässäkin otoksessa ovat mukana Nikkoset lapsineen. Lisänä on koulun oppilaita, joista useita Niemenpuolen taloista. Kankaalan Hilja, sittemmin Pirhonen, Tyyne Hakulinen, myöhemmin Kalliolan emäntä. Myös Kankaalan Niilo on joukossa. Hän seisoo takarivissä toisena vasemmalta.

 
1930-luvun vuosina koulu toimi 3-opettajaisena. Lapsia oli todella paljon, kuten kuva kertoo.

 
Valokuvan taustatiedot kertovat sen olevan vuodelta 1927. Opettaja on kuvassa perheineen. Vieraina olivat tässä jo aikuisikään ehtineet oppilaat. Vasemmalla takana on Koskelan Arvo. Eturivissä ovat myöhemmillä nimillä Kenkkulan Jenny Ja Lammin Heikin Hilja. Muitakin tuttuja on, kuten takarivissä kolmantena oikealta seisova Hovin Yrjö Tiainen.

 
Tämä otos on myöskin 1930-luvulta. Toinen vasemmalta on Virtalan Viljo ja kolmantena oikealta Losolan Toivo. Muutkin miehet ovat Losolan pohjukalta.

 
Tässä junasta purkautuu uusi 1930-luvun ikäluokka matkallaan armeijan harmaisiin. Kuva otettiin Sakkolan asemalla ja Virtalan Viljo on eräs alokkaaksi menijä.
 
 
Pihlaja kukkii. Neitonen kuvassa on kiteenlahtelainen Elsa Timonen. Puoliso Aarne Tiainen oli talvisodan alun ensimmäisiä sankarivainajia Kiteenlahdesta.
 
 
 
Tunnelma vaihtuu. Kuvassa on Kankaalan talo itäsuunnasta kohti Kiteenjärveä kuvattuna. Taloa laajennettiin kesällä 1932 ja kuva on otettu muutamia vuosia sen jälkeen.
 
 
Tässä kuvassa Kiteenlahden kyläkoulun johtajaopettajana on jo Eemil Nikkosen poika Aarre. Otos on 1950-luvun puolivälistä. Tuttuja koululaisia ja -tovereita alkaa löytyä tämänkin päivän katsojille.


Työn touhussa. Teuvo Vasarainen muuraa AIV-tornia Rauhalassa 1950-luvulla.

 
Veikko Toropaisen IFA F9. Tämäkin kuva 1950-luvulta.

 
Aarne Helminen ja uudenkarhea Jawa-CZ 250. 1960-luvun taite.

 
Kiteenlahden nuorisoseuran näytelmäryhmä Artturi Leinosen Sakset-näytelmän lukuharjoituksissa kevättalvella 1963. Henkilöt vasemmalta alkaen myötäpäivään: Sirkka Markkula, myöh. Havukainen, Ylä-Timolan Anja Timonen, sitten Ilmi Matikainen (Havukainen), Kankaalan Pekka Havukainen, Sulo Halttunen, Antti Holopainen ja viimeisenä oikealla Hovin Martti Tiainen.

 
 
 

sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kiteenlahden koulun oppilaskokoontuminen 6.8.2017


 
Kiteenlahden kyläkoulun toiminta alkoi syksyllä 1905. Opettajaksi tuli edellisenä keväänä Sortavalan seminaarista valmistunut Eemil Aleksanteri Nikkonen. Toiseksi opettajaksi samaan aikaan aloittaneeseen pienten kouluun tuli hänen puolisonsa Viola. Koulu ennätti ennen sulkemistaan keväällä 2006 toimia kaikkiaan 101 vuotta. Kun oppilaita kylässä oli takavuosina paljon, 1950-luvulta aina 1970-luvun loppuvuosiin kylä oli jaettu kahteen koulupiiriin. Toinen koulunpitopaikka oli seurojentalo. Tosin loppuvuosina se oli jälleen osana alkuperäistä Kiteenlahden koulupiiriä. Kuvaan koulu on tallennettu vuonna 2011. Vanha koulurakennus on oikealla ja vuonna 1987 valmistunut lisärakennus vasemmalla.
 
Kesällä 2016 järjestimme seurojentalolla tanssit vanhaan malliin. Tapahtuma onnistui ja sali täyttyi yleisöstä. Jatkoa toivottiin, mutta uutena ideana nousi esiin myös kylän entisten koululaisten yhteinen muistelutapahtuma. Se ei kuitenkaan olisi varsinainen luokkakokous tiettyjen vuosien oppilaille.
    Kutsumme siis kaikkia halukkaita mukaan. Valittu ajankohta on sunnuntai 6. päivä elokuuta ensi kesänä. Olemme suunnitelleet miltei koko päivän mittaista yhdessäoloa. Jos ilmoittautujat niin haluavat, voisimme alkajaisiksi tehdä kylää kattavan kiertoajelun bussilla. Mukaan voisi lähteä omillakin autoilla, jos kaikki eivät yhteen linjuriin mahtuisi.
    Puoliltapäivin ohjelmassa olisi rantakala. Se tarjottaisiin mahdollisesti Partalassa  Muholankosken kupeella. Siellä on tilaa vanhassa kivinavetassa ja keittomahdollisuudet viereisessä katetussa ulkotilassa. Mikäli sää asettaisi esteitä Partalassa ruokailulle, toinen vaihtoehto on seurojentalo. Varsinainen kokous pidetäänkin siellä. Ajatus on, että halukkaat kouluvuosiensa muistelijat saisivat seurojentalon kokoontumisessa puheenvuoroja. Omaa elämänkaartaankin sopisi silloin kertoa. Jos rajaamme puheenvuorojen pituuden 5-10 minuuttiin, mahdollisimman monella on tilaisuus omalla tarinalleen.
    Iltapäiväkahvit kuuluvat seurojentalolla pidettyyn osuuteen. Alustava arvio on, että ateriapaketti kahvituksineen ja ehkä bussikyyteineenkin asettuu tasolle 20 euroa. Yritämme saada Kiteenlahden kyläyhdistyksestä talkooväkeä ruoanlaittoon ja kahvitukseen. Kylän emännät ovat luvanneet loihtia kahvipöydän tarvitsemat leivonnaiset.
    Hyvät ideat tapahtuman onnistumiseksi ovat tervetulleita. Niitä sopii kertoa puhelinnumeroon 0500-428211 tai lähettää sähköpostin kautta (vaikka alla olevaa linkkiä hyväksi käyttäen) osoitteeseen kankaalanpekka39@gmail.com  Mikäli omat suunnitelmat tulevalle kesälle ovat jo hahmottuneet, ennakkoilmoittautumisia voi alkaa jo tehdä. Niihin on hyvä liittää yhteystiedot siksi, että kevään ja kesän  mittaan voimme kertoa lisää suunnitelman lopullisesta etenemisestä. Jos kenellä tulijoista on erikoisruokavalio, sekin on hyvä saattaa järjestäjien tietoon jo ilmoittautumisen yhteydessä.
    Edelleen; kerromme asiasta jatkossa lisää tämän blogin lisäksi myös Kiteellä ilmestyvässä paikallislehdessä Koti-Karjala. Tervetuloa joukolla mukaan oman kotikylän entisten koululaisten yhteiseen juhlatapahtumaan!
 
 
Kiteenlahden koulun entisiä oppilaita koulun portailla. Ajankohta lienee 1920-luvun puolesta välistä. Koulurakennus on vielä vuoraamattomana alkuperäisellä hirsipinnalla.
 
 
Koulun vieressä Alatuvalle päin oli yhteinen mäenlaskupaikka, jonne ehdittiin välitunnillakin. Rinne oli nimeltään Putero, joka hyvin kuvasi paikan muotoa. Kuva lienee otettu joskus 1930-luvun alussa.
 
 
Koulurakennus on tässä kuvassa jo vuorattu. Maali, kuten pärekattokin, alkaa jo rapistua. Tämä otos on 1930-luvun puolesta välistä.
 
 
Opettaja Nikkosen perhe. Henkilöt takaa vasemmalta alkaen: Kauko, Toini, Aarre ja Teuvo. Etualalla istuvat Eemil ja Viola Nikkonen. Teuvo ja Aarre opiskelivat opettajiksi. Aarre oli Kiteenlahdessa opettajana alkaen vuodesta 1949 eläkeikäänsä asti. Kun Aarre oli syntynyt vuonna 1920, sisariinsa verraten hän oli kuvanottohetkellä ehkä 14-vuotias. Siten potretti  olisi vuodelta 1934.
 

Kiteenlahden koulun 50-vuotisjuhlat olivat kesällä 1955. Koulun portailla on kylän emäntiä ja isäntiä sekä muutama jo kypsään ikään ehtinyt neiti-ihminenkin.
 
 
Eräs seurojentalon koululla toiminut opettaja oli Pekka Lehtonen. Kuvassa 1960-luvun alun vuosilta ovat hänen jo yläluokilla olleet oppilaansa.


Kyläkoulun 100-vuotisjuhla pidettiin 10.12.2005. Koulun lakkauttaminen oli jo tiedossa, mikä teki juhlasta jotensakin haikean oloisen. Juhlassa esiintyi Kiteen mieskuoro, olihan Eemil Nikkonen sata vuotta aikaisemmin ollut sen ensimmäinen johtaja. Nyt johtaja oli oman kylän mies Seppo Havukainen. Hänen lisäkseen laulajissa oli mukana neljä kiteenlahtelaista miestä sekä kylässä aikaisemmin opettajana ollut Risto Hirvonen. Hän seisoo eturivissä oikealla, suoraan johtajamme Seppo Havukaisen edessä.
 
 

maanantai 26. joulukuuta 2016

Virstanpaalulla numero 200

 
Luonto ja sen ihmeellinen kauneus sopivat hyvin valokuvana tälle kahdensadan blogikirjoituksen virstanpaalulle, joka näin osuu kohdalle tapaninpäivänä 26.12.2016. Metsissä samoilu, marjastaminen ja sienestys, niistä saa rentoutumista ja rauhaa. Ajatuksia voi tyynnytellä levolliseen rytmiin ja uusiakin oivalluksia monesti syntyy. Kuva on Kiteenlahden Salolta, ainakin metsästäjien ja marjamiesten tietämän Malahvin suunnasta.
 
Maaliskuussa 2009 sain puhelun Esa A. Luukkaiselta. Tohmajärven mies oli entuudestaan tuttu muun muassa yhteistyöstämme Kiteen Mieskuoron slaavilaismusiikkiprojektin vuosilta. Nyt asia oli uusi. Kyse oli kirjoittajien hankkimisesta Keski-Karjalan Verkkoneloset-julkaisuun, jonka päätoimittajana toimisi Esa itse. Puuhamiehenä oli myös niinikään tohmajärveläinen VeijoTuunanen. Tarvittiin kuulemma uusi media painettujen lehtien rinnalle. Ne kun kerrotun mukaan ottivat mielensä mukaan ja kirjoittajia valikoiden mielipidekirjoituksia ja -artikkeleita julkaisuun.
    Kirjoittajajoukosta puhuessaan Esa sanoi lisävoimaksi puuhaan suostuneen sanomalehti Karjalaisen aluetoimittajana Keski-Karjalassa menestyneen ja sen jälkeen useammankin kirjan kirjoittaneen Erkki Jormanaisen. Naisnäkökulmaa edustamaan tulisi Tikkalassa asuva "Aili-mummo", Aili Nupponen. Läsnäolo tapahtuisi blogikirjoituksien kautta, vaikka verkkolehdessä oli paikka myös pääkirjoituksille ja lukijoillakin oli mahdollisuus omalla palstallaan osallistua keskusteluun.
Bloggaajaksi "pystymetsästä"
Haaste tuntui itsestäni liian isolta. Esa ei helpolla hellittänyt, vaan lähetti sähköpostilla ohjeita oman blogin aikaansaamiseksi. Profiilin luominen, samoin kuin blogiosoitteen rakentaminen, olivat kuitenkin tehty aloittelijallekin niin helpoiksi, että kaikesta lopulta selvittiin pelkällä säikähdyksellä. Kun alkuun pääsi, kirjoittaminen muistutti ensiviikkoina vuolasta kevätpuroa. Pelkästään maaliskuussa 2009 syntyi pitkälti toistakymmentä eri aiheista kirjoitettua tarinaa.
    Pian vauhti laantui, alkoi kehittyä itselle luonteenomainen rytmi. Tiedossani oli vastaavassa puuhassa olevia harrastajia, joiden vauhti oli tuollaista juttu päivässä -tasoa. Eihän siinä mitään, jokaisella on oma tapansa toimia, kirjoittajanakin. Pajapellon nurkkaan on uusia päivityksiä syntynyt vaihtelevalla rytmillä. Tämän jutun alkukuvan mukaan innoittajana on monesti ollut ympäröivä luonto. Sen tapahtumat vuodenaikojen vaihtuessa antavat aihetta valokuviin. Kerrottavaa on löytynyt viljelykylä-Kiteenlahden pelloilta, niin maisemina, kuin työnteosta siellä. Vanha tekniikka ja kaksipyöräiset ajokit ovat nekin usein jutunaiheina.
Oman kylän historia on yksi tarinanaihe
Paikallishistoria on asia, joka on kiinnostanut itseäni vuosikymmenten ajan. Vanhoja valokuvia on koottu arkistoihin ja blogin kautta ne ovat saaneet lisää julkisuutta. Kirjoittajantaidon pikkuhiljaa karttuessa oli lopulta syntynyt varmuus, joka antoi uskallusta lähteä tekemään historiakirjaa Kiteenlahden kylästä.
    Kaiken kaikkiaan niin historiakirjan kirjoittamisesta, kuin sen toimittamistyöstäkin, syntyi miellyttävä ja omaan muistiin pysyvästi painunut elämänvaihe. Paljon merkitsi se ystävyys ja monenlainen rehti läsnäolo, jota oman kylän väki kirjailijaksi "tekeytyneelle" naapurilleen osoitti. Kirja löysi ostajansa, eikä myymättömiä kirjapakkauksia Pajapellon nurkan mökistä löydy. Mielestäni asia on sen verran harvinaista omakustanteelle, ettei onnistumista sovi vähätellä. Iso syy on se, että koko kylänväki koki hankkeen omakseen ja halusi hankkia kirjan niin itselleen, kuin suositella sitä lähisuvulleenkin.
Blogi jäi elämään
Verkkoneloset-julkaisua ei enää ole. Alkuperäisistä kirjoittajista blogeja pitävät vielä Aili Nupponen nimellä Aili-mummon arkipäivää, Erkki Jormanainen, nykyään Bittiparatiisi-nimellä (esimerkkinä; tähän mennessä uskomattomat 481 kirjoitusta vuonna 2016!). Veijo Tuunanen taas kirjoittaa edelleen blogiaan nimellä tänään näin, hän tosin harventuneella "tahdilla". Pajapellon nurkkaan on tänä vuotena ilmestynyt pitkälti yli kolmekymmentä (tarkka luku on 38) uutta kirjoitusta. Tilastoituneita kävijöitä on kaikkiaan reilusti päälle 100.000. Näin, vaikka kokemuksen mukaan Googlen tilasto-"harava" on harvanpuoleinen.
    Yhden esimerkin laskureista voisi kertoa: päivämäärällä 11.2.2015 kirjoitin blogin Kahdella pyörällä. Se oli iso kuvakooste ja tekstiä juuri pidetystä kevään moottoripyöränäyttelystä. Laitoin jutusta linkin VMPK.fi ja  www.moottoripyora.org -sivustolle. Ensimmäisen vuorokauden aikana jälkimmäisen linkin kautta oli mainittuun blogiin tullut 1402 lukijaa.  
    Lisäksi lukijoita tuli luontaisesta seuraajakunnastani. Laskuri oli poiminut silti vain 26 avausta. Sikäli kun seurasin jatkoa, seula oli miltei yhtä hatara. Tämän päivän kävijäluvuksi mainittuun tekstiin on tullut kokonaismääräksi 557 avausta. Todellinen kävijämäärä on arviona ainakin neljätuhatta. Kävin muuten juuri äsken huvikseni katsomassa kerrotun linkin kautta tehdyt sivulle tulot, niitä oli 1888. Mutta suuret luvut eivät olekaan harrastekirjoittajan tavoitteena.
    Lukijakunta, tai yleensä ne jotka Pajapellon nurkkaa seuraavat, on yllättävän kansainvälinen. Oikeastaan lukijoita on uskomattoman laajalta alueelta. Sitä ei tiedä kuinka ensimmäinen kontakti on syntynyt, mutta monet eksoottisetkin kävijät tulevat tilastotietojen mukaan toistuvasti sivulle. Pariin kertaan olen aikaisemmissa blogeissani tuonut tilastolukuja esille. Tällä kertaa ne jäävät täsmällisinä tietoina esiin nostamatta.
Kiitokset kuuluvat seuraajille
Vuosi on tulossa päätökseen. Niin on asia tämän vuoden osalta Pajapellon nurkan jutuissakin. Jos terveyttä piisaa, elämä näyttää nostavan esille riittävästi aiheita, jotka itsestä tuntuvat kirjoittamisen arvoisilta. Harrastukselle antavat potkua ne ihmiset, jotka näitä ukon juttuja jaksavat sitkeästi seurata. Haluan kiittää heitä kaikkia näin saamastani tuesta. Onnea teille jokaiselle tulevan vuoden päiviksi, porskutellaan vain yhdessä kohti uusia seikkailuja!
 
 

perjantai 23. joulukuuta 2016

Joulukin muuttuu ajan virrassa



Kotipihassa on vuosien mittaan ollut monenlaisia joulusomisteita. Pieni grillimökkikin on ollut lukuisina jouluina ympäriinsä koristeltu karamelli. Nyt näkymä on pelkistetty. Vain pensastuija jolla on nyt korkeutta jo yli kolme metriä, on koristeltu kuusenkynttilöin. Sekin riittää viestimään joulun läsnäolosta.
 
Suomalaisen jouluvieton vanhaa perinnettä on yhdessäolo. Vielä sotien jälkeen talonpoikaisissa perheissä oli jopa kolme sukupolvea saman katon alla. Lapsia oli monesti paljon. Pitkäkin pirtinpöytä oli ympäriinsä kansoitettu, kun jouluaterialle kokoonnuttiin. Vanhaa tapaa jatkettiin vielä sittenkin, kun uudempi elämänmuoto hajotti perheitä ja työn perässä Kiteeltäkin alettiin muuttaa rintamaille.
    Ainakin joulu haluttiin viettää syntymäkodissa ja tavata samalla reissulla entisiä tuttuja ja koulutovereita. Työnantajatkin monesti kunnioittivat perinteistä joulunviettoa ja järjestivät mahdollisuuksien mukaan "joulujen" välipäiviksi vapaata.
    Tilanne on hiljalleen muuttunut. Liikkumisen helpottuminen on antanut mahdollisuuden tapaamisiin pitkin vuotta. Tiedonkulku toimii nyt ajantasaisena. Silloin kun uutta kerrottavaa on, se menee haluttaessa perille siinä hetkessä. Individuaalisuus, yksilöllisen itsenäisyyden tavoittelu, taas saattaa vastapainoksi luoda asenteita, ettei kaikkea kauempana tapahtunutta tarvitse kotinurkille huudella. Silti joulu säilyttää erityisasemansa.
   Yhdessäolo palauttaa mieliin lapsuuden joulun. Perhekokonaisuus on asia, joka jouluun muistoissamme kuuluu. Uutta joulunviettoa on suvun  kokoontuminen jonakin joulunseudun viikonloppuna, monesti vanhempien tai isovanhempien luona. Tilanne on jotenkin rennompi kuin jouluaaton illassa. Aikaa on käytettävissä enemmän ja vaikkapa tarjoilun edellyttämiä puuhia voidaan tehdä yhteisvoimin. Sen "varsinaisen" joulun vietolle uudella tavalla on näin luotu tilaa.
   Yksineläjiä unohtamatta, kahden hengen ruokakunta on nykyään enemmän kuin tavallinen. Siksi herkuilla katettuun aattoillan pöytään asettuu entistä useammin vain kaksi joulunviettäjää. Jouluunkin on tullut sitä yksilöllisyyttä, ehkä enemmän rauhaa, sillä kertaa vain kahden ihmisen tunnetta yhdessäolon tarpeesta ja sen arvosta. Ne kaikki ovat todellisen joulumielen tärkeitä rakennuspuita.

Toivotan mitä parhainta joulurauhaa ja rakentavaa hiljentymistä kaikille blogieni lukijoille ja muillekin ystäville lähellä ja kaukana! Uusi vuosi on tuossa tuokiossa ja saamme taas jatkaa yhteistä matkaa.
Näissä mietteissä asettuu omaan jouluunsa myös Pajapellon ukko.
 
 Perhepiirissäkin näkyy vuosien kuluminen. Kuva otettiin Pajapellon nurkan mökissä jouluna 2000. Lastenlapset olivat nuorimmasta vanhimpaan iältään yhdestä kolmeentoista vuoteen. Nyt vanhin on ollut työelämässä jo kuusi, seitsemän vuotta. Hänen lisäkseen kaksi tyttöä on ylioppilaita ja opiskelemassa yliopistoissa. Yksi on valmistunut sähköasentajaksi, on perhe, vieläpä äiti kahdelle suloiselle pikkutytölle. Kaksi nuorinta ovat lukiossa. Toivon mukaan valkolakki painetaan vuorollaan kummankin tulevan abin kiharoille kahtena seuraavana keväänä. Isovanhemmille on ollut suuri ilo seurata lasten kasvamista, opintojen edistymistä ja etenemistä kohti omaa aikuisuuttaan. Siinä on miltei unohtunut oman iän lisääntyminen, vanhuuden väistämätön kohtaaminen. Mitäpä tuota muistelisikaan, normaalia elämänkulkuahan sekin on.

 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Suihkarilla suureen länteen, sitten Kalliovuorten yli Banffiin

Kaamosajan viikkoina on viisainta etsiä ajatuksiin sisältöä vaikkapa valoisista muistoista. Omiin albumeihin kertyi aikanaan melko paljon aineistoa teksteinä ja valokuvina. Voisihan noita vaikka yhdessä vilkaista, jos lukijoillani ei ole mitään moista ajatusta vastaan. Keväällä 1999 teimme oman maakunnan osuuskauppamiehinä viikon matkan "isonveden" taakse.  Aluksi nousimme lentokoneeseen Joensuussa. Helsingissä ja Kööpenhaminassa oli koneenvaihdot. Kööpenhaminasta lensimme yhtäjaksoisen huikosen pohjoista reittiä USA:n länsirannikolle, Seattleen. Sinne ehdimme jo seuraavaksi aamuksi.

 
Siinähän sitä reittikarttaa on. Niin kuin näkyy, Grönlannin yli kulkeva lento länsirannikolle on suunnilleen saman mittainen kuin itärannikon New Yorkiin. (Kun klikkaat kuvaa, saat sen isompana katsottavaksi. Edelleen jos käytät zoomausta kartta tulee vieläkin havainnollisemmaksi).
 

Opintomatkamme lännen maaperällä mahtuu hyvinkin tälle karttapohjalle.
 
Havainnepiirros alkuperäisenä on iso lakana. Blogin kuvana se ei saata olla riittävän selkeä. Kartan vasemmassa reunassa oleva lahtimainen rantaviiva on suunnilleen Seattlen kohdalla. Sinne siis menimme aluksi. Muutamien päivien tutustumisen jälkeen nousimme taas lentokoneeseen. Nyt lähdimme edelliseen tulosuuntaamme Kalliovuorten yli, siis itää ja Kanadaa kohti. Määränpää oli nyt Galgary, jossa vuonna 1988 olivat komeat talviolympialaiset. Galgaryn hiihto-ja talviurheilukeskuksessa  olivat edelleen paikoillaan olympialaisten ajan  suuret mainostaulut.
 
 
Lisää dokumentaatiota: matkan lentoliput molempiin suuntiin. Aikaero on melkoinen, mutta se vaikutti eniten paluumatkalla. "Jet-lagista" toipuminen vei pari päivää.
 
 
Seattlesta riittäisi kerrottavaa useaankin blogiin. Silti se jää tässä muutaman kuvan ja pienen tekstin varaan. Suurkaupungissa liikkuneena Osuuskauppa PKO:n hallituksena tutustuimme Pohjois-Amerikan suurimpiin kauppakeskuksiin, kuten vaikkapa WalMart- ja SuperMall -ketjuihin. Pieni tauko on joskus tarpeen. Paikallista likööriä kuulimme kehuttavan vuolaasti. Pitihän asia varmistaa - hyvää oli. Vasemmalta alkaen kuvassa ovat Otto Mikkonen Joensuusta, sitten Pajapellon ukko oikealla puolellaan PKO:n hallituksen jäsen Elli Aaltonen, ensi vuoden alusta Kelan pääjohtaja. Hänestä edelleen oikealle ovat kauppaneuvos Eino Tenhunen ja lieksalainen toimitusjohtaja Matti Lyytinen. Äärimmäisenä oikealla on johtaja Hannu Uski SOK:sta
 
 
Yksi kuva, monta asiaa: paikallisen kulkemisen välineenä meillä oli tietenkin limusiini. Siihen mahtui hyvin tavallisesti 8-jäsenisenä liikkunut porukkamme. Kaupunkikierroksella kävimme katsomassa Microsoft-päämajaa, tosin vain ulkopuolelta. Alue on kokonainen kortteli sivunmitan ollessa arviolta yksi maili. Kertyyhän siitä pinta-alaa yli 250 hehtaaria, mikäli sivun pituuden arviomme oli sinne päinkään. Seattlessa on myös yksi suurimmista Boeing-lentokonetehtaista. Meillä oli opastettu kierros sinne ja lippu näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Kuvan keskivaiheilla on varastokenttää, jossa on alihankkijoiden toimittamia lentokoneen osia. Kokoonpanohalli on yksi maailman suurimmista teollisuusrakennuksista. Sen pinta-alaksi kerrottiin kuudenkymmenen jalkapallokentän yhteisala. Parhaillaan oli sisällä loppukokoonpanossa kuusi 747-tyypin jumboa. Hallirakennuksen logistiikkatoiminnoille tarkoitettu sivu oli pituudeltaan 2450 meriä. Esittelyä varten koko mitalla oli melko korkealle sijoitettu kävelysilta, josta avautui yhtenäinen ikkunaseinä kokoonpanotiloihin. Kuvan alareunassa on valmis Boeing 747-400 lentokone.
 

Galgary Co-operative on eräs maailman tunnetuimmista osuustoimintayrityksistä. Siihen tutustuminen olikin koko matkamme pääkohde. Saimme erinomaisen vieraanvaraisen vastaanoton. Kuvassa olemme ensimmäisessä yhteisessä kokoontumisessa isäntien kanssa. Paitsi että tutustuimme heidän toimintaansa Galgaryssä, kävimme isäntiemme kanssa noin sadan mailin päässä sijainneessa Red Deerissä. Siellä toimi suuri rauta- ja maatalouskaupan yksikkö, josta halusimme saada oppia silloin vasta suunnitteilla olleeseen Rauta-Prismaan. Nykyisin sellainen Joensuussa onkin.

 
Banffin kansallispuisto on eräs maailman tunnetuimmista luontokohteista. Se kuuluukin UNESCO:n maailmanperintöluetteloon. Matkaa Galgarystä länttä kohti sinne on satakunta mailia. Puisto perustettiin 1800-luvun lopulla ja nykyään siellä vierailee vuosittain pitkälti yli kolme miljoonaa kävijää. Pelkästään Japanista sinne saapuu Galgaryn lentokentän kautta joka vuosi liki miljoona vierasta. Ainoa syy tulla on juuri upeaan luonnonpuistoon tutustuminen. Galgaryn kaupungissa heistä käy vain häviävän pieni osa. Kuvassa on yksi gondolihissin vaunuista. Kilometrien mittainen köysirata vie turistit yläasemalle, josta avautuu huikea näköala lumipeitteisille vuorille, laaksoihin, ja niiden pohjalla virtaaviin vuoristojokiin ja -puroihin.

 
Iltanäkymä Banffin alueen valaistuihin kyliin ja hotelleihin.


 Oma porukkamme yhteisessä potretissa. Valkoiset vuorenhuiput ja sininen taivas. Heijastuksena myös vuorten välissä virtaavan joen vesi on kuin siniseksi värjättyä - tosiasiassa se on helmenkirkasta.

 
Tuttu joukko taas, mutta ensimmäisenä vasemmalta seisovaa herraa ei ole vielä esitelty. Hän, niin ikään PKO:n hallituksen jäsen, on nimeltä Kari Mononen, siviilityössä johtajana Abloyn Joensuun tehtailla. Taustalla on Banffin vanhin hotelli nimeltä Fairmont Banff Springs Hotel. Se valmistui kesäkuussa 1888, aluksi sadalle vieraalle. Laajennuksia on tehty lukuisia ja alkuperäisestä hotellista peräisin ollut puurakenteinen osa tuhoutui tulipalossa 1920-luvun lopulla. Seuraavalla vuosikymmenellä siitä tuli 7-kerroksisena Banffin korkein rakennus. Tätä nykyä hotellissa on 764 huonetta ja se pystyy majoittamaan samanaikaisesti noin 1650 vierasta. Alussa hotelli otti vieraita vain kesäaikaan, mutta 1960-luvun lopulla toiminta muuttui ympärivuotiseksi. Kaikkiaan Banffissa sanotaan olevan nykyään yli 70 hotelliyritystä.
 
 
Vielä yksi otos, nyt paluumatkan päivälliseltä. Paikka on ravintola noin 25 mailia Banffista Galgaryn suuntaan. Henkilöt alkaen vasemmalta: Otto Mikkonen, sitten Eino Tenhunen, takanaan tämänkin jutun laatija, Pöydän oikealla puolella  ovat Matti Lyytinen, Elli Aaltonen, Galgarystä lähtenyt isäntämme Barry Ashton sekä Hannu Uski. Ashton toimi kuljettajana ja ajokkina oli hänen yksityiskäytössään oleva kookas jenkkimallin farmariauto.
 
Sellaista se oli reissata bisnesmiehinä lännen mailla. Monta asiaa tuli opituksi. Kun !7. päivänä huhtikuuta lähdettiin, niin kotiin ennätettiin jo 25. päivänä samaa kuuta. Kesän tulo oli Galgaryssä samalla menolla kuin täällä Pohjois-Karjalassa. Galgary ja Banff käytiin katsomassa edestakaisella lennolla Seattlesta käsin ja sillä reissulla olimme kolme päivää. Nousut ja laskeutumiset Seattleen tapahtuivat kaartaen Vancouverin lahden ja -saaren yli. Vancouver alkoi olla kaunis kesäinen kaupunki jo huhtikuun lopulla . Seattlessa kevät teki myös tuloaan.
     Takaisinlähtöpäivänä Seattlessa oli harvinaisen kaunista ja lämmintä. Kaupungin sisääntuloväylällä on suuri liikenneympyrä. Kumpumainen keskiosa oli silloin jo vihertynyttä nurmikkoa.Sen kumpareen oli moni kaupunkilainen keksinyt keväänsä ensimmäiseksi auringonottopaikaksi. Ohuet retkipatjat olivat alustoina bikineihin pukeutuneella joukolla, jonka suuruudeksi arvioimme pitkälti toistasataa. Suomessa bikinikautta sai vielä odottaa. Tosin saimme kuulla, että reissumme aikana, 21-22. huhtikuuta, oli lämpötila Kiteelläkin käväissyt yli kahdenkymmenen plusasteen tietämissä.