Viimeinen palvelus ystävälle

Ystävämme Teppo Mikkonen viime syksynä Tallinnassa. Matkatoimiston johtajana hänellä oli takanaan tuhansia matkoja Euroopan eri puolille.
(Jos avaamisessa on ongelmia: Koko kirjoitus avautuu, kun klikkaat blogitekstin nimeä oikealla olevassa luettelossa.)

Oman kotikylän asialla

Seurantalo oli viimeistään 1920-luvulta eteenpäin eräs itsensäkehittämisen foorumi maalaiskylässä. Alla on kuvassa Kiteenlahden ensimmäinen seurantalo, joka ehti palvella vajaat kymmenen vuotta ajalla 1925-1934. Sitten sen tuhosi tulipalo ja uutta saatiin odottaa vuoteen 1938. Silloin alettiin uuden rakentaminen parin kilometrin päähän entisestä. Se talo seisoo edelleen maantienvarressa Loukunvaaraan lähtevän tien risteyksessä.

Opettajan ympärillä on omaa perhettä ja koulun oppilaita Kiteenlahdessa vuonna 1922. Eemil Nikkonen oli hahmo, jota liioittelematta kutsua kylän sivistyksen apostoliksi. Jos vähänkin perehtyy koulun tapahtumiin tai kylällä toimineitten järjestöjen historiáan ajalla 1905-1938, ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että Nikkonen oli ehdoton voimanlähde kehittyvän kylän moninaisille toiminnoille.

Oma kotiseutu, kotikylä, koulutoverit, nuoruuden harrastusvuodet, perinteet, vanhat työtavat, kaikki ovat meille omassa ympäristössämme ainutkertaista ja omalla tavallaan korvaamatonta omaisuutta. Sitä, jonka toisaalta yhdessä omistamme, mutta myös niin omaa, ettei kukaan voi sitä meiltä poiskaan viedä! Sen asian parissa olen viettänyt talven viimeisen kuukauden. Vanhat valokuva-arkistot, omat ja naapurien kokoelmat, kaikkea sopivasti kooten, on tavoitteena saada samojen kansien sisälle, ehkä jo tulevaksi jouluksi. Alle olen tallentanut kuvakokoelmista pieniä maistiaisia. Bloki jää väistämättä kesannolle, mutta väliaikatietoja lupaan silloin tällöin tännekin merkitä.

Kiteenlahden Valkealampi Selänteenmäeltä kuvattuna. Ajankohta oli 1930-luku.

Kiteenlahden kansakoulun oppilaita keräämässä jäkälää ensimmäisen maailmansodan aikaan. Syksy 1914.

Kiteenlahden peltoaukeaa Kalliolan Huhtilaisen suunnasta Kiteenjärveä kohti. Kuva on otettu joskus 1950-luvulla.

Kankaalan lypsykarjaa 1990-luvun alussa. Siltaa rakennetaan talkoilla Hiidenjokeen Hiiden- ja Tuhkalansaarten väliin. Kesä 1987.

Elonleikkuukone töissä jokiperkauksessa 1935 viljelykuntoon kuivatetulla suopellolla. Vuosi oli 1956.

Tämäkin kuvaa kertoo viljelykylä Kiteenlahdesta heinäkuun kuvassa 1955.

Heinäkuussa 1953 rikkoontui Joentauksen silta Hiidenjoessa, kun viisi vuoliaista pamahti yllättäen poikki. Traktoria kuljettanut 14-vuotias pelastui ihmeen kaupalla jokeen suistuneen traktorin alle jäämisestä. Kuskina oli näitäkin kuvia blokiin siirtävä, nyt jo pian 73-vuotias ukko.

Hiidenjoen perkaustyötä kesällä 1935. Kivinen kuva on otettu Kalliolan Huhtilaisen takanurmen kohdalta.

Kiteenlahtelainen, 2. Divisioonan tykistöön jatkosodassa kuulunut suuntaaja, on tässä kuvassa takarivin vasemmalta alkaen kolmantena.

Maatalouskerholaisia ja peräti nimilistoin on tässä yhteiskuvassa Kankaalan rapuilla. Kevät 1946.

Kesäinen kuorokuva Kiteenlahdesta on vuodelta 1958. Opettaja Aarre Nikkonen johtaa ja tilanne on Aune ja Mikko Timosen häistä.

Keski-Karjalan kohtalonhetket

Näilläkin kansallismaiseman seuduilla mietitään uutta kuntarakennetta. Kivi on niin kova materiaali, että hallinnolliset päätökset eivät siihen kovinkaan syvälle pure. Kuva tallentui Kolin harjalla pari vuotta sitten.

Ihmisten rakentamassa elinympäristössä on aina ollut kunta-tai muusta rakennejaosta riippumatta erilaisia toimintakokonaisuuksia, mutta seutukunta-ajattelu sai tuulta purjeisiin vasta 1960-luvun lopussa. Hallintoon tuli elementtejä, jotka tukivat talousalueisin pohjautuvaa väliporrasta läänien ja peruskuntien lisäksi. Erityistä merkitystä asia sai seutukaavaliittojen perustamisen myötä. Kuntien kaavoitus oli silloin vielä monesti lapsenkengissä. Kun taajamat alkoivat kehittyä, tuli tarve päästä pois poikkeusluvilla tapahtuvasta rakentamisesta ja päästä paremmin hallittuun kokonaistarkasteluun kaavoituksen avulla. Seutukaavoitus kiirehti osaltaan myös kunnanosakaavojen laatimista.

Pohjois-Karjalan eteläiselle alueelle syntynyt talousalue sai alkuun nimekseen Kiteen seutukunta. Se nosti karvat pystyyn ainakin Tohmajärven suunnalla. Ei Kiteellä silti nähty huonoksi ratkaisuksi parempana tarjottua muotoa Keski-Karjalan seutukunta. Eräänä yhteistyön saavutuksena, tosin lainsäädännön taustavaikutuksella, voidaankin pitää sitä, että alue on tuolla nimellään saanut vankan aseman ja ja hyvän tunnettuuden.

Keski-Karjalassa oli vielä pitkälle 1970-lukua omat kuntakohtaiset osuuskauppansa, pankkinsa, metsänhoitoyhdistyksensä ja paikallisvakuutuslaitoksensa. Ajan merkit toimintojen järkeistämiselle olivat olemassa, mutta monien syiden summana vaikuttava muutosvastarinta jähmetti vuosiksi järkevien päätösten aikaansaamisen.

Uusi kansanterveyslaki vuodelta 1971 antoi vauhtia rakennekehitykselle ja pani Keski-Karjalassakin kunnat hakemaan uutta mallia yhteistyölle. Silloisten viiden kunnan terveyskeskusmalli kaatui Tohmajärven vastustukseen. Väännön tuloksena Tohmajärvi-Värtsilä sai omansa. Vuodet ovat tuoneet jälkikäteistietoa noista ajoista. Nyt ymmärretään paremmin se, miksi valtiovallan alkuaan tiukka linja yhteisestä kansanterveystyön kuntainliitosta koki muutoksen perustamisneuvottelujen ollessa jo käynnissä.

Kiteeltä kansanedustajaksi valittu Reino Karpola sai kerrotun mukaan naaapurikunnasta uhkavaatimuksen: Mikäli Tohmajärvi-Värtsilä ei saa omaa terveyskeskustaan, seuraavissa vaaleissa sieltä päin ei keskustalaisia ääniä heru! Alueemme kansanedustajalla oli vankka asema omassa eduskuntaryhmässään, olihan hän sittemmin sen puheenjohtaja ja hetken myös sosiaaliministerinäkin. Siksi puheella oli painoa ja omatun vaikutusvallan hedelmänä syntyi ratkaisu kahden terveyskeskuksen mallista maantieteellisesti suhteellisen pienelle alueelle.

Tarkoitus ei ole syyllistää sen enempää kansanedustajia kuin puolueaktiivejakaan. Ratkaisut syntyvät yleensäkin monien kompromissien summana. Vallassa olollakin on hintansa, vaikka maksajiksi joutuvat monesti ne, joiden etu ei suurimpana ole mielessä kun päätöksiä nuijitaan. Keski-Karjala olisi ollut ainakin yhden askeleen pitemmällä yhteistyössä, mikäli valintana olisi ollut koko seutukuntaa kattava terveyskeskusmalli. Mutta näinkin räpisteltiin pyöreät kolme vuosikymmtä. Ikävä kyllä, viimeiset kolme vuotta Helli-liikelaitoksen nimen alla Keski-Karjalassa eivät kyllä ole täkäläisen sosiaalitoimen kunniakkainta historiaa.

Kivet ovat levällään, jälleen kerran, Keski-Karjalassa. Nyt tarvitaan taitavia rakentajia asettelemaan ne paikalleen. Samalla syntyy tasaista väylää seutukunnan yhteistä ja toivottavasti parempaa tulevaisuutta kohti. Otos on Puolan Gdanskista huhtikuussa 2010.

Talousalueen toimijat kaupan ja elinkeinoelämän piirissä ovat käyneet läpi oman kujanjuoksunsa. Osuuskaupparintamalla syntyi rakentavassa hengessä neuvoteltu yhteistyö kolmen toimijan, Kiteen osuuskaupan, Rääkkylän osuuskaupan ja tohmajärveläisen Yhteishyvän kanssa. Tosin Keski-Karjalan osuuskauppa fuusioitui PKO:hon 1990-luvun alussa. Loppukuviotkin sujuivat niin, ettei riitoja käyty eikä kukaan tuntenut etujaan poljetun. Siitä olisi ollut opiksi otettavaa esimerkiksi metsänhoitoyhdistysten aluerakennetta 1980-luvulla justeeratessa. Tosin tätä nykyä seutukuntapohja siellä on historiaa, kun toimiala on järjestetty nykyään koko maakuntaa kattavan organisaation alle.

Menneet ovat menneitä. Nyt on turhaa haikailla epäonnistumisia, kun lähivakuutusryhmäkin sulautuu osaksi Tapiola-kokonaisuutta. Sitä kehitystä alaa tuntevat osasivat kyllä ennakoida. Vakuutusalalla voidaan nähdä voimavaraksi se, että vastuut lepäävät jatkossa leveämmillä harteilla. Julkisuuteen kerrotun mukaan sentään jää vielä parikymmentä aluekonttoria, joten paikallistuntemustakin saattaa löytyä ainakin ruotsalaisomisteista IF-yhtiötä enemmän.

Kuntakentässä on ollut nähtävissä kuolinkamppailuihin liittyvien kouristusten oireita. Sellaisia ovat olleet sosiaali-ja terveystoimen irtiototot Rääkkylässä ja Kesälahden uhittelu liittymisestä viereisen maakunnan, Itä-Savon alueeseen. Monikymmenvuotisella hyötymisellä elosta Kiteen kupeessa ei tässä tilanteessa nähty olevan juurikaan arvoa. Se on valitettavaa, kun itse 1960-luvun lopusta asti mukana olleena muistan sen hyvän hengen, jolla esimerkiksi lääkärien vastaanottotiloista tai terveyskeskuksen vuodepaikkojen sijoittelusta kuntayhtymän toiminta-alueelle sovittiin.Viimeisimmät tiedot tosin kertovat tuon asenteen Kesälahdella jo muuttuneen yhteistyön suuntaan.

Julkisuuteen tullut esitys uudesta kuntajaosta Pohjois-Karjalaan ei ollut yllätys. Oikeastaan se oli valtiovallan tunnustus siitä työstä, mitä hallintomiehet ja talouselämä ovat koko sotien jälkeisen ajan nyt jo entisen läänin eteläisellä alueella tehneet. Objektiivisesti katsoen Keski-Karjala on saanut vielä yhden mahdollisuuden. Uskon että niin näkevät ainakin ne, jotka aidosti kantavat vastuuta omaleimaisen Keski-Karjalan seutukunnan tulevaisuuden puolesta. Nyt on aika haudata kaappien vanhat luurangot ja sotakirveet. Virkarakenteitten purkautumisen pohdinta ja turha isäntämielikin kuuluvat niihin seikkoihin, jotka on viisainta jättää neuvottelijoiden eväsrepusta kotiin.

Nyt pitää tähdätä eteenpäin. Siksi Keski-Karjalassa on syytä asettua pikaisesti yhteen ruotuun, olkoon uuden kunnan nimenä vaikka perinteiltään kunniakas Värtsilä!


Piikkeensalmen silta on Keski-Karjalan helmiin kuuluvan Pyhäjärven salmessa, tarkemmin mantereen ja Sarvisalon saaren välissä. Mikä lienee sijaintikunnan nimi puolenkymmenen vuoden kuluttua?

Laulun juhlaa Kiteen kivikirkossa

Jyhkeä Kiteen kirkko on olemassaolonsa aikana saanut olla perustehtävänsä lisäksi lukuisten musiikkitapahtumien näyttämönä. Viimeisin niistä oli kirkkokuoron 80-vuotisen toiminnan juhlakonsertti sunnuntaina 15.1.2012. Kirkkokuoro ei tee numeroa itsestään. Tapahtuman vaatimaton nimeäminen iltapäivämusiikiksi osoittaa sitä. Kyseessä oli kuitenkin arvokas ja hieno, tasokkaalta musiikkianniltaankin täysimittainen musiikkijuhla.

Kirkkokuoron laulajajoukon suuruus on vaihdellut aikojen saatossa. Joskus ennen sotia kuoro oli suurimmillaan ja useasta kylissä harjoitelleesta ryhmästä yhteenkoottuna jopa satapäinen. Nykyään kuoro on selvästi pienempi, silti yli kahdenkymmenen laujajan voimin syntyy jo hyvää jälkeä. Miesäänten kohdalla vaje tuntuu eniten, mutta sunnuntain juhlalaulajaisissa niin tenorit kuin bassotkin tulivat kokonaissoinnissa jo melko hyvin esille.
Tämä kuva on Martti Rosendahlin kamerasta.

Vuosijuhlakonsertin välttämättömänä osana historiikki vietiin tyylikkäästi läpi. Tapani Ylhäisen artikulointi oli selkeää ja itse kerronta toi esille oleellisimmat asiat vuosikymmenten saatosta. Tärkeät henkilöt ja erilaiset juhlatapahtumat, kuten Laatokan-Karjalan kirkkokuorojen suuret kirkkolaulujuhlat Kiteellä vuonna 1937, tulivat kerrotuiksi. Yleisön mielenkiinto ei ehtinyt herpaantua, kun esityksen ajallinen kesto oli kohdallaan. Asia kannattaa ottaa opiksi niiden, jotka tulevaisuudessa ovat omien yhteisöjensä historiikin laatijoina!

Kirkkokuoro elää isolta osaltaan johtajansa ehdoilla. Kiteellä 80 vuotta toimineella kuorolla on ennättänyt olla viisi pitempiaikasta johtajaa. Luku on oikeastaan yllättävänkin pieni, kun muistamme, että ajanajaksoon mahtuu suuria yhteiskunnallisia murrosaikoja, kuten kaksi sotaa. Mutta kanttorin virkaa on Kiteellä perinteisesti hoidettu pitkäjänteisesti: Ennätys on edelleen Johan Pärnäsellä, joka oli Kiteen seurakunnan kanttorina peräti 52 vuotta.

Vuonna 1842 Kerimäellä syntynyt mies tuli Kiteen seurakunnan virkaan vuonna 1868 ja luopui tehtävästään vasta 1920, jolloin uusi mies, ei uukuniemeläissyntyinen kuten muistelin, vaan kuten kommentoija myöhemmin oikaisi, Säämingissä syntynyt Kalle Tiainen tuli seuraavaksi kanttori-urkuriksi. Kirkkokuoro perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1930. Isona pontimena oli silloin seuraavana vuotena pidettävät Kiteen seurakunnan ja Kiteen kunnan 300-vuotisjuhlat. Pitäjän alueella oli lukuisia sekakuoroja, jotka toimivat kyläkoulujen opettajien johdolla. Siksi kirkkokuoron laulaja-aines saatiin melko helposti kokoon. Innokas nuori kanttori sai puhallettua uuteen joukkoonsa innostuksen, joka näkyy ainakin henkisenä perintönä nykypäiviin asti.

Tiaista seurasi parin vuoden pestinä kanttori Arvo Korppi, joka perusti muutaman vuoden toimineen nuorisokuoronkin kirkkokuoron rinnalle. Pitkäaikainen kanttori saatiin sitten Pentti Jurvasesta. Hänen myönteinen kristillisyytensä muistetaan Kiteellä yhä, vaikka mies muutti uudelle paikkakunnalle jo kolmisenkymmentä vuotta sitten. Kirkkomuusikon tehtävänsä lisäksi Pentti Jurvanen muistetaan hartaushetkien puhujana ja jopa kunnallispoliitikkona. Persoona oli ehyt ja mies piti sanaa tarjolla ison kirjan opetusten mukaan mukaan "sopivalla ja sopimattomalla hetkellä".

Muistan erään Kiteen kunnanvaltuuston kesäretken, kun sunnuntai-aamupäivällä oltiin paluumatkalla kotiin: Pentti kysyi, saako hän pitää autossa hartaushetken. Sattuihan olemaan juuri jumalanpalvelusaika. Tietysti sitä ei kukaan tohtinut kieltää. Yhä muistan, kuinka silloin ajattelin Pentti Jurvasen tuolla lupsakkaalla kristillisyydellään vieneen armon ja rakkauden sanomaa hyvästi eteenpäin. Muutamalla mukana olleella oli ehkä jopa katumuksen tunteita edellisen illan ravintolasta saatuna pikkukohmelona. Pentin lämminhenkinen saarna saattoi tuoda lohtua siihenkin!

Vesa Erkkilä jätti hänkin oman jälkensä kiteeläiseen kirkkomusiikkiin, kuten täkäläiseen musiikkiharrastukseen yleensä. Silloisen oman kirkkokuoronsa lisäksi myös Kiteen mieskuorolla on pysyvässä ohjelmistossaan lukuisia Erkkilän sovituksia ja sävellystöitäkin. Nuori kanttori oli mukana monissa Keski-Karjalassa toimineissa orkesterikokoonpanoissa ja pienemmissä yhtyeissä kautta laajan eri musiikinlajien kirjon.

Kiteen tyttö ja Vaaran Hakulisten musiikkisuvun perillinen Leena Gröhn-Dimov on toiminut Kiteellä kanttorinvirassa jo pyöreät kaksi vuosikymmentä. Jotenkin tuntuu, että kirkkokuoro on saanut näinä vuosina uutta vireyttä. Ehkä osasyynä on se, että nykyisen viranhaltijan persoonaa ei ole liiaksi hajoittanut toiminta varsinaisen leipätyön ulkopuolella. Harjoitusten intensiteetti on ollut hyvä. Uusin näyttö oli valmistautuminen juhlakonserttiin: Viimeisinä viikkoina pidettiin ylimääräisiä harjoituksia ja sessiot olivat ajallisesti poikkeavan pitkiä. Hyvä harjoittelu näkyi onnistumisena juhlakonsertin lopputuloksessa.

Kiteen kirkkokuoron iltamusiikki keväällä 2009. Kuten kuvasta näkyy, joukko oli silloin suurin piirtein sama kuin nykyisin.

Kuoron soinnista kuulee joukossa olevat upeat sopraanot. Solistista laulamista ovat harrastaneet Aune Rantanen ja Sanna Rouvinen, joka on tuottanut jo yhden levynkin. Milloin saamme kuulla Kaisa Saaren oman konsertin? Sunnuntain solistiosuus antoi vakuuttavan näytteen hänen ihmeellisen kauniina soivasta sopraanostaan! Hienoa, että Kiteellä vaikuttaa näin upeita laulajia. Kiitos siitä!

Hannu-Heikki Hakulinen on juurilleen palanneena kiteeläisenä tullut hyvänä lisänä paikalliseen kuorotoimintaan ja musiikkielämään yleensäkin. Kirkkokuoron konsertissa hänen perheestään oli mukana tytär Hanna-Leena ja vävy Lauri Savolainen. Pianistitytär säesti osan konserttia ja Lauri oli tarpeellisena ja kuuluvana vahvistuksena kuoron bassoille. Hannu-Heikki itse antoi laulajapanoksen tenoriryhmään ja esiintyi myös konsertin eräänä solistina.

Juhlakonsertin eräs suuri kokonaisuus oli kantaattimuotoinen sävelteos Isien kirkko. Siinä on kaikkiaan viisi osaa, joissa kuoro esiintyi useissa kokoonpanomuodoissa ja mukana olivat myös lapsi- ja nuorisokuoro, pianosäestäjä Hanna-Leena Savolainen ja useat solistit. Silloin esille pääsivät Hannu-Heikki Hakulinen ja naissolisteina Aune Rantanen, Sanna Rouvinen sekä Kaisa Saari. Jo konsertin alkupuolella emeritus-kirkkoherra Sakari Takala oli hänkin solistitehtävässä pianisti Hanna-Leena Savolaisen ja selloa soittaneen Nuutti Huhtilaisen kanssa. Silloin esityskappale oli Mika Piiparisen säveltämä ja Pia Perkiön sanoittama Oi, katso mikä aamu.

Kirkkokuoron juhlakonsertti ansaitsee todellisen musiikin asiantuntijan arvioinnin. Siinä suhteessa tämä blogikirjoitus ei halua olla kilpailemassa. Se mitä yllä on sanottu, on tavallisen kadunmiehen ja musiikkia jonkin verran kuunnelleen ja varsinkin kuorolaulua itsekin harrastaneen kuulijan kertomaa. Nykyisellä Kiteen kirkkokuorolla on hyvä taiteellinen taso. Toivoa sopii, että kirkkolaulu saisi tulevaisuudessa tarvitsemaansa vahvistusta paikkakunnan nuorista, laulavista naisista ja miehistä!

Leena-kanttorin sydäntä lähellä on tämä kiteeläisen laulun tulevaisuuden toivo, lapsikuoro, Tilannekuva otettiin kevätlaulajaisista vapun tienoilla 2008. On arvokasta, että kanttori uhraa vapaaehtoisesti aikaansa lapsikuoron johtamiselle. Varhainen kosketus musiikin tuottamiseen ryhmässä saattaa olla hyvä ponnin siihen, että vielä aikuisikäisenä tulee palattua kuorotoimintaan mukaan. Toinen arvokas asia on se, että hyvän harrastuksen piirissä oleva nuori on toivottavasti poissa monilta hänen kehittymistään uhkaavilta huonoilta vapaa-ajanviettotavoilta.

Havukaisten suku: Hallitus koolla 14.1.2012

Havukaisten sukuseura ry:n hallitus 2012-2013, jäsenet takarivistä vasemmalta alkaen: Pekka Havukainen pj, Olavi Mikkonen, Heini Ketolainen rahastonhoitaja, Tuulikki Timonen, Kari Havukainen sekä Martti Havukainen uusi jäsen ja varapj. Edessä istumassa Liisa Pirhonen sihteeri ja uusi jäsen Kirsti Lievonen.

Havukaisten sukuseuralla oli vuosikokous viime kesän heinäkuussa. Neulaniemen virkistysalueella olleessa tapahtumassa oli mukana vain pieni joukko suvun edustajia. Lohikeittoa olisi riittänyt paljon isommallekin osallistujamäärälle. Kaikki tarpeelliset ja säännöissä määrätyt asiat saatiin kuitenkin laillisissa puitteissa käsitellyiksi. Muutamia viikkoja kokouksen jälkeen oli tiedossa kiteeläislähtöisten sukuseurojen yhteinen kesämatka Baltiaan. Sekin saattoi osaltaan harventaa kokousväen määrää.

Sukuseuran viime kesänä valittu hallitus kokoontui uudessa muodossaan ensimmäisen kerran lauantaina 14.1.2012. Paikalla olivat myös viime kesän valintoina uusina jäseninä joukkoon tulleet Kirsti Lievonen ja Martti Havukainen, molemmat Joensuusta. Kitee-side on silti vahva: kumpaisenkin isä on syntynyt ja varttunut Kiteenlahden Heinsyrjässä.

Havukaisten sukuseuran perustamisesta tulee vuonna 2013 kuluneeksi 30 vuotta. Kahden vuoden välein kokoontuvan sukuseuran nykyisen hallituksen suurin haaste onkin järjestää juhlavuodelle sen arvon mukainen ja suvun jäseniä ajatellen mahdollisimman suurta joukkoa kiinnostava tapahtuma yhteisenä kesäisenä juhlana. Vuosijuhlan näyttämö ei välttämättä ole Kitee. Suvun varhaiset juuret ovat Pien-Savossa, kuten Rantasalmella ja sen ympäristön suunnassa. Siksi jo nyt pidetään vahvana vaihtoehtona juhlatapahtumien sijoittamista sinne.

Monenlaiset kesäiset kulttuuritapahtumat, kuten teatterit, konsertit ja vastaavat, voisivat olla yksi juhlan osa, jonne Havukaisten joukko vaikkapa sukuseuran sponsoroimana, voisi yhdessä kokoontua viettämään juhlakokouksen jälkeistä iltaa. Mitään ei tietenkään näin aikaisessa vaiheessa ole lyöty lukkoon. Siinä mielessä "areena" on vapaa kaikille hyville ehdotuksille! Sukuseuran vuositiedote postitetaan maaliskuun lopulla, sitä ennen on vielä hyvää aikaa yleensäkin pohtia uusia ideoita ja viestittää niitä sukuseuran hallitukselle.

Kesän 2012 yhteisen matkan järjestelyvastuut jäivät Matikaisten sukuseuran harteille. Siellä on jo aloitettu asiaa koskevat valmistelut. Vahvana ehdokkaana suunnasta on Pohjois-Suomi, sen Lappi ja ehkä piipahdus Norjassakin. Mietinnässä on myös Ahvenanmaa ja Turun saaristo. Aikataulullisesti reitin ja kohteen valinnalla ei suurta kiirettä vielä ole. Kaikki innokkaat, niin Matikaiset, Havukaiset kuin Väistötkin, tulevat saamaan kaikki matkalle ilmoittautumista varten tarvittavat tiedot ja -ohjeet osana oman sukuseuransa vuositiedotetta.

Siis kevättä kohti ja sukutiedotteeseen asti kuulemiin!

Sävelten siivin

Kiteen mieskuoron johtajan tahtipuikko palautui tavallaan takaisin Vaaran Hakulisten käsiin kevättalvella 2011. Laulajia johti vuodesta 1959 aina vuoteen 1975 Hannu-Heikin setä Onni Hakulinen. Sitten tehtävän otti vastaan Teuvo Tikka, joka muutenkin jätti suuren jäljen kotiseutunsa musiikkikulttuuriin. Hyvät johtajat ovat seuranneet toistaan siitä eteenpäinkin. Se on asia, joka pitää kiitollisena muistaa! Kuitenkaan kuoron vanhimmat laulajat eivät voi välttyä ajatukselta, että Hannu-Heikin käsissä kuoro on nyt palautunut taas alkuperäisille juurilleen.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Kiteen mieskuorolla oli uuden johtajansa Hannu-Heikki Hakulisen tervetuliaiskonsertti Kiteen kirkossa sunnuntaina 11. joulukuuta 2011. Joulunajan suuri kulttuuritarjonta lienee syy, miksi asia julkisuudessa jäi ainakin jälkikäteisarvioina vähälle huomiolle. Siksi teemaan on nyt vielä viikkojen kuluttuakin syytä palata.

Konsertin parasta antia olivat Hakulisten perhetrio ja solistina laulaneen Hannu-Heikin esitykset. Monilla palkitsemisilla ansioituneet soittajat olivat tytär Hanna-Leena pianistina, oma poika Johannes viulistina ja vävy Lauri Savolainen, joka loihti säveliä alttoviululla. Kiteen poika on palannut kotiseudulleen ja komeasti soivat muun muassa solistikappaleet Oskar Merikannon Laatokka ja A. Adamin Oi jouluyö, jotka eivät jättäneet ketään kylmäksi!

Mieskuoron osuutena konsertissa oli kokoelma joululauluja. Osa oli vanhoja ja tuttuja, osa taas uudempaa ohjelmistoa mm. kuoron aikaisempien johtajien Janne Piipposen ja Teuvo Latvalan säveltäminä. Hanna-Leena säestää Teuvo Latvalan säveltämää joululaulua Hyvä olla.

Omaa laulajahistoriaani on kertynyt niin, että alun vuodesta 1962 laskien menossa oleva kausi olisi jo 50:s. Yksi kausi tosin jäi väliin kymmenkunta vuotta sitten, joten juhlavuoden kanssa on vähän niin ja näin. Mutta jos ikää ja terveyttä riittää, ehkä nuo täydet kymmenet ehtii vielä nähdä laskutavasta riippumatta.

Yllä oleva mustavalkokuva otettiin Kupiaisen kaupan rappusilla vappuna 1965. Ne jotka ovat olleet kiteeläisinä jo silloin, tuntevat suuren osan laulajajoukosta. Havaintona tässäkin on, että Hakuliset ovat hyvin edustettuina: Johtajana on Onni Hakulinen, kakkosbassossa Onnin veli Ukko-Simo takarivissä äärinnä oikealla, tosin edessä olevan laulajan taa piiloutuneena. Takarivissä ovat myös Hannu-Heikin isä Viljo, Simon poika Esko ja hänen edessään oikealla Viljon poika Jorma. Onpa Viljon vävykin, Pauli Gröhn laulajien joukossa eräänä kakkostenorina.
Simon poika Veli Hakulinen, ykköstenori, jää kuvassa osittain johtajan taakse.

Kiteen kirkko on ollut kiteeläisten kuorojen suosima esiintymispaikka. Tämä kuva on adventin yhteiskonsertista ehkä vuodelta 1973. Perinne jatkui katkeamatta yli kolme vuosikymmentä. Muutama vuosi sitten tuo ison adventtikonsertin jatkumo loppui, ainakin toistaiseksi.

Kun blogin aiheena on Hannu-Heikin ja yleensä Vaaran Hakulisten laaja musiikkiharrastus, kannattaa muistaa miehen aikaisempia laulajavuosia: Vanhat juhlaohjelmat tosin puhuvat silloin Hannu Hakulisesta, mutta sama Hannu-Heikki silti on kyseessä. Käsilläni on konserttiohjelma vuodelta 1965. Kiteen mieskuoron konsertissa Kiteen kirkossa esiintyivät silloin duettolaulajina Raili Ilvonen, edesmenneen kanttori Kalle Tiaisen tytär ja Hannu Hakulinen. Kappaleet olivat Bertalottin Luoksein jää ja J.S.Bachin Oi tyydy sielu. Hannu-Heikillä oli silloin ikää 19 vuotta ja takana melkoinen laulajanura alkaen pojanäänellä lauletusta sooloista jo kansakoululaisena.

Taustalla oli Viljo Hakulisen ja hänen puolisonsa Aili Hakulisen suuri rakkaus musiikkiin ja laulamiseen. Viljo toimi ennen sotia Sortavalassa sijainneen Vaalijalan kehitysvammalaitoksen laitosmies- autonkuljettajana ja lauloi siellä parhaimmillaan viidessä eri kuorossa. Aili taas oli Sortavalassa Alfons Almin vuosina suosittu oopperasolisti. Asiantuntijat arvioivat silloin, että kyseessä on kansainvälisen luokan sopraano. Silti perhe onneksi oli äidin arvoissa ammattilaulajan uraa tärkeämmällä sijalla. Asiaa ei ole sivullisen helppo arvioida, mutta ehkä oli onni, että lapset saivat pitää lähellään äidin ja isän, jotka johdattivat heidät musiikin uskomattoman hienoon maailmaan. Esittelyä ei kaipaa sekään, että Hannu-Heikin sisar Seija on Kiteen kirkkokuoron pitkäaikainen altto ja hänen tyttärensä Leena Kiteen seurakunnan nykyinen kanttori!

Kiteen Mieskuoro laulaa Sortavalassa ystävyyskuoron kanssa Suomen laulua. Kyseessä oli kulttuuriyhteistyön 15-vuotisjuhla keväällä 2005. Tässä esityksessä johtajana oli nyt jo edesmennyt varajohtaja Seppo Havukainen. Hannu-Heikin Sortavala- taustoista johtuen yhteistyö ystävyyskaupungin kuoron kanssa on saanut jatkoa.

Viljo Hakulisen perheen vanhimmat lapset ovat syntyneet Sortavalassa. Mitä todennäköisintä on, että jos sota ei olisi muuttanut asioita, siellä olisi tullut tehtyä pariskunnan elämäntyö kokonaisuudessaan. Kun kaupunki jäi vieraille, Viljo asettui asumaan Kiteen Savikolle Alavaaran taloksi nimetylle paikalle. Samassa taloryhmässä asuivat myös Onni-veli ja tietenkin kantatilan, Ylävaaran Simo perhekuntineen.

Kaksi diplomilaulajaa tulkitsevat Merikantoa Sortavalassa kesäkuussa 2011. Tilanteena on Sortavalan akateemisen naiskuoron johtajan Valentina Voronetskajan 60-vuotisjuhlien illallinen. Kuvassa ovat siis päivänsankari ja Hannu-Heikki. Lähimpänä yleisönä kuuntelevat Valentinan pojat Peter ja Aleksandr.

Katseet suuntautuvat tulevaisuuteen: Tässä kuvassa vasemmalta alkaen ovat salin akustiikkaa arvioimassa mieskuoron puheenjohtaja Teppo Mikkonen, kuoronjohtaja Hannu-Heikki Hakulinen ja johtokunnan jäsen Matti Saukkonen. Kuvauspaikka on Ruskealan kirkko. Kalevi Keinonen on rakentamisen suururakan voimamies ja toimi 1990-luvun taitteessa hetken Kiteen mieskuoron varajohtajanakin. Siksi siteet Ruskealaan ovat vahvat ja mieskuorolla on historiassaan lukuisia esiintymisiä Kalevi Keinosen järjestämissä jumalanpalveluksissa ja monissa juhlissa.

Kiteeläiset musiikin ystävät ovat saaneet hyvän ja osaavan toimijan Hannu-Heikki Hakulisesta, joka helmikuussa 2011 jäi eläkkeelle kirkkomuusikon ja musiikinopettajan tehtävistä Lahdessa.
Kun talo ja asuminen ovat taas synnyinpitäjässä, Kiteen mieskuoronkin johtajatilanne on laulajien mielestä jälleen hyvissä käsissä. Ei ole kovinkaan tavallista, että pikkukaupungin kuoroa johtaa mies, jolla on takanaan ja vielä edessäkin maineikasta uraa lukuisista omista solistikonserteista, kansainvälisiltä oopperalavoilta ja laajasti tunnettuna kirkkomuusikkona. Tästä on Kiteellä hyvä jatkaa!

Jouluruno Pajapellon nurkasta

Kaunis kivikirkkomme on pakkastalvina kuura-asussa. Tämä kuva tahtoo välittää joulurauhan toivotukset kaikille Pajapellon nurkasta-blogin lukijoille!
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Jälleen tulee joulu! Eräs ystävä sanoi taannoin, että ikää myöten ajan vauhti tuntuu kiihtyvän ja kiihtyvän. Vuodet karkaavat vauhdilla ja viikonkierrossa tuntuu joka toinen päivä olevan perjantai! Niin se melkein on, mutta joulurauha ehkä hieman pysäyttää tuota vauhtia: On aikaa hiljentyä, ehkä olla hetki rauhassa, jopa oman sisimpänsä kanssa.

Valkeaa joulua on odoteltu. Nyt kun näitä ajatuksia kirjoitan, maahan leijailee suuria keveitä lumihattaroita. Luonto tekee omaa joulusiistiään. Pajapellon nurkasta ei kovin usein uutta kerrontaa ole tänä syksynä tullut. Syynä ovat olleet kirjoituspuuhat muualla. Tuloksia voi katsella vaikka ostamalla viimeisen Koneviestin numeron tai joulujen välissä ilmestyvän Tractor Power-lehden. Vanhaa tekniikkaa olen siellä muistellut ja remonttitarinoita kertonut. Anteeksi vain lukijani, mutta tarkoitus on ollut hyvä!

Toisella kuvalla haluan ojentaa ruusuiset kiitokset ihmisille, joiden kanssa kuluneena vuotena olen saanut kulkea yhdessä kappaleen matkaa tätä elontaivalta! Kaikki olette olleet omassa roolissanne tärkeitä. Mieskuoro, motoristitoverit, naapurit ja monet muut ystävät, tässä ovat kukkaseni teille! Uusi vuosi tulee pian, se antaa taas uuden kalenterillisen päiviä monille mukaville touhun ja yhteisen vapaa-ajankin vieton hetkille. Kiitos niistä jo etukäteen!

Kolmas joulutervehdys on runo Pajapellon nurkan ukolta: Aikaisemmassa blogihistoriassa on muutamia säkeitä omasta mustakansivihosta vuosikymmenten takaa. Se kirvoitti yhteydenottoja varsinkin naispuolisilta lukijoiltani. Yhteinen pyyntö oli, että kirjoita noita lisää! Vahinko vain, kun se ratsu on jo tainnut jalkansa menettää. Mutta yritetäänpä tuota hätistellä edes hetkeksi hereille!

Olkaatten siis hyvät, niin daamit kuin muutkin runonlukijat!
Siunatuksi lopuksi:
Kaikkea hyvää teille. Niin jouluna kuin tulevana armonvuotenakin!
Pajapellon ukko.
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Prologi:
Nousee mäensyrjää mies, jo hieman kumarainen
on askel ihmeen riuska vielä, huomaa vastaantulija
Ei arvaa aatoksia joita miettii papparainen
Ei tunne vanhaa miestä toinen kulkija.

Näin kulki miehen aatos :

Vanha mies, väsynyt, nousee hiljalleen mäensyrjää niin pitkää, aatokset palaavat menneeseen, aikaan mi kauaksi taakse jo jäi: /

Tuolla, tuollahan oli se kaunis ja vihreä, vehmas pienoinen niitty, siellähän nuoruuden vuosina sieluuni lepoa etsin! /

Yhä tuon muistan: silloin se vasta nupullaan oli, ihana ruusupensas, mahtaako olla elävä yhä, vai ehkä jo kaikki kukkansa maahan heitti! /
Jaksanko vielä tuon pienen polven matkani sivuun käydä? Yritän ainakin, istahdan kivelle, lepoa jalkani saavat! /

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Mitä ihmettä, vihreä, nuori, suloinen kukkani, siellähän tuo on yhä, on! Voisinko koskea, kuinkahan lienee? /
Rohkaistuu: Mitä jos hetken karheaa, elämän tuiskujen uurtamaa poskea vasten ruusuni umpua painan? /
Menneekö rikki, jos vaikka terälehtensä tyystin hukkaa? Pelkäänpä ihan, kun itsekin nuorena tuota vain kaukaa katsoa saatoin! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Voittaa jo pelon, sitten hiljaa tuon ihanan kukkasen ensin poskeaan, sitten sydäntään vasten painaa! /
Syvältä heteitten ummusta hiljaisen kuiskauksen kuulee: Tulithan, tulithan, kauan jo sinua vuotin - vai kuuleeko sittenkin väärin? /

Oikenee siinä työn kumaraan painama selkä, kirkastuu silmät, äsken niin väsyneen harmaat. /
Voima min luuli jo iäksi menneen, lihasten säikeissä nuoruuden vahvana sykkii, totta tää mitenkään olla ei saata! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Irtoaa käsi ruususen varresta hiljaa, varoen hellittää otteensa, ettei vain rikkoisi tuota: täytyy taas mäkeä kohti nousta! /
Katse ei tahtoisi ihanaa näkyä jättää, tahtoisi mielikin paikalle lepäämään jäädä, odottaa täällä elämän viimeistä iltaa. /

Mutta ei - matkalla toinen on määrä - alkuunhan ylimmän harjanteen laelle läksin, sinne näkyvät eloni helpot ja vaikeat päivät! /

Askel on keveä, ruusuko jalkoihin elämän nesteet toi jälleen? Lieneekö lähtöni enteitä mokomat tunnut? Ehkä ei tällä matkalla sentään? /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Taivalta jatkaa, hiljaisin miettein. Ja kohta sen muistaa: lähestyy joulu, takaisin lähden, kun harjanteen huipulta laaksooni ensin katson. /
Siellä se elämän lukuisten vuosien, ilon ja helteisten päivien summana syntynyt harmaa mökki, isäntää jouluksi kotiin jo tahtoo. /
Tarjoaa pehmeän pieluksen ryppyisen poskeni alle, villaisen vaippasen raihnaille harteille nostaa. Sinne jo kiireellä askeleet suuntaan! /
¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
Helppo on kulkea, myötäinen rinne askeleen mittaa jatkaa, ruusunkin muistaa: Hehkuisi tuo ikiaikoihin saakka! Kiitos kun kukkani löysin!