Kiteeläistä kotiseutuhistoriaa kuvina

Maaliskuun alussa täyttyi ensimmäinen vuosi blokiinkirjoittajana. Sanotaan, että lähde tyhjenee, jos siitä ammentaa liikaa. Niin taisi tässäkin käydä: ensimmäisen innostuksen laannuttua tekstejä ja tarinanaiheita on syntynyt ja löytynyt paljon vähemmän. Toinen selitys löytyy siitä, että kirjoittamisen foorumeina ovat olleet useat ns. paperilehdet. Tarinoita on ollut Koneviestissä, Karjalan Maassa, Karjala-lehdessä ja usein myös omassa Koti-Karjala paikallislehdessämme. Historia ja vanhat koneet ovat kiinnostaneet, samoin matkailu. Niistä teemoista ovatkin useimmat artikkelit ja tarinat syntyneet.

Joulunpyhinä mieleen pälkähti ottaa selvää eräästä kauan sitten Kiteeltä jo poismuuttaneesta, vain puoliksi tutusta miehestä. Ihmeellinen sattuma oli, että vaikka lähdin hyvin vähin tiedoin yrittämään yhteydensaantia, ensimmäinen puhelimeen vastannut henkilö sattui olemaan hakemani henkilön tytär. Vielä erikoisempi sattuma oli se, että hän oli vierailulla isänsä luona ja saattoi siltä seisomaltaan ojentaa puhelimenluurin hänelle.

Tavoittelemani mies toimi aikanaan Kiteellä osuusmeijerin koneenhoitajana. Alkuun se oli hänen isänsä työ, aina vuodesta 1926. 17-vuotiaana, keväällä 1944, hän tuli isänsä toveriksi ja palveli siitä lähtien samassa työpaikassa 31 vuotta, jonka jälkeen hommat loppuivat Kiteellä ja uusi samanlainen työmaa oli tekijäänsä vailla Lieksan meijerillä. Tapasimme helmikuussa kaksi kertaa. Nyt konemies on jo 83-vuotias. Silti muisti ja henkinen vireys on ihmeteltävä. Noiden tapaamisten tuloksena syntyi juttusarja paikallislehteen. Viimeinen osa on vielä painamattomana tiedostona.

Aikaisemmin ja edelleenkin julkaisematonta materiaalia hänen yksityisestä valokuva-arkistostaan on jäljellä paljon omalla tietokoneellani, nyt sähköiseen muotoon tallennettuna. Tämän alkutarinan alla on muutamia poimintoja niistä. Olen kuvia luovuttaneelle ja nauhalle haastattelemalleni Rauno Rintaselle hyvin kiitollinen suuresta luottamuksesta. Sellaiseksi koen, että hän avasi kotinsa, omat arkistonsa ja tarkan muistinsa yhteiseksi iloksemme. Sanon yhteiseksi sillä perusteella, kun olen saanut paljon vilpittömin mielin lausuttua ja kannustavaa palautetta Kiteen Osuusmeijeriä koskevan kotiseutuhistorian julkisaattamisesta tämän päivän ihmisille Kiteellä ja Keski-Karjalassa!

Kiteen Osuusmeijerin 50-vuotisjuhlien alla otettiin ylläoleva toimintaa uhkuva valokuva. Sanotaan kuvan kertovan enemmän kuin tuhat sanaa. Tässä tapauksessa onkin viisainta antaa jokaiselle oman mielensä tuottama tarina siitä, millainen vireän toiminnan keskus Kiteenjärven rannalla vielä 1950-luvun puolessa välissä oli! Meijerin painettua julkaisua varten tilatun otoksen kuvasi kiteeläinen toimittaja-valokuvaaja "Linssi" Väinö Ilvonen.

Samoihin aikoihin tämäkin valokuva, nyt kirkonmäen suunnasta, on otettu. Rauhallinen, miltei pyhäpäivän tunnelma välittyy otoksesta, vaikka puitten takana jyrisevät mylly, meijeri ja sahalaitos.

Monien tarinoiden Pajarinmäki on ollut paikka, josta kuvaaja on tämän näkymän tallentanut. Näitä Raunolta saamiani ja hänen ottamiaan kuvia katsellessa on monesti tullut mieleen, että konemestarilla olisi ollut silmää vaikka valokuvauksen ammattilaiseksi.

Kiteen kirkonkylää on katsottu kameran läpi Keisarinkujalta ns. meijerin kolhoosin pihan tienoilta. Ajankohta on ollut 1960-luvun alussa. Vuonna 1965 valmistunutta SYP:n pankkitaloa ei vielä ole. Sisä-Karjalan liike on ennallaan. Kauppayhtymän talo, jossa myöhemmin toimi KOP, on etualalla vasemmalla, samoin taksiasema.

Edellistä kuvaa yli kymmenen vuotta vanhempi on tämä, ehkä 1950-luvun alussa tallennettu näkymä Kiteen keskustasta. Lähinnä on "Sisä-Karjalan kioski". Sen takan oleva Häkön-ojan kolmio on aidattu. Palomäen suunnasta tuleva puro kulki silloin vielä avo-ojana kioskin ja aitauksen takana. Alkuperäinen paperikuva on vain 6x6 kokoinen. Silti originaalista erottuu, että väenpaljoudessa on paljon sotilaita. Ehkä täällä oli silloin sotilasvalatilaisuus, tai joku muu maanpuolustusjuhla. Sotavuosina tai heti niiden jälkeen kuvaa ei ole otettu, vaikka

paikalle osunut auto onkin 1930-1940 vuosilukujen mallistoa.

Petterin periaatteita

Nykyaikaikaisempaa apua vian diagnostiikkaan pitää olla, kun kaikilla asentajilla ei ole samaa näkijänlahjaa kuin Peterin periaatteiden esimerkiksi päässeellä. Mutta niin se vain on, ettei tietokonekaan kaikkia vikoja löydä!

Nykykielenkäyttöä on antaa nimitys ”besserwisser” - kaikentietäjä – jollekin henkilölle. Silloin hänet pyritään leimaamaan ja useimmiten kielteisesti siksi, että tämä joko aidosti, tai vain kohonneen itsetuntonsa johdosta, osaa sanoa sen oikean ratkaisun, melkeinpä asiaan kuin asiaan. Onhan noita, eikä usein kovin kaukaa tarvitse hakea!

Jenkeissä on tyypillistä ratsastaa yhden kuningasajatuksen varassa. Vaikka ei uskoisi, monet ovat käärineet menetelmällä miljoonaomaisuuden. Jopa vielä monin verroin suuremmankin. Vuonna 1888 syntynyt Dale Garnegie julkaisi vuonna 1937 teoksen Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa. Kirja nousi oitis bestselleriksi ja itse Dale lähti kiertelemään laajaa Pohjois-Amerikan mannerta luennoitsijan ominaisuudessa. Sotien jälkeen sama menestys vain jatkui ja kirja on kokonaispainokseltaan maailman ehdotonta kärkeä: kappalemäärältään yli 15 miljoonaa nidettä on painettu kaikilla tunnetuilla kielillä.

Kielteistä vaikutusta asialle ei ole ollut edes sillä seikalla, että Garnegien oppeja ihmissuhdetaidoilla menestymiseksi on nimitetty hännystelytieteen opinalaksi. Mies on manan majoilla, mutta Dale Garnegie- nimeä kantava säätiö jakaa jättiomaisuuden tuotosta edelleen mittavia apurahoja, joista jotkut suomalaisetkin ovat päässeet osille.

Samoin yhdellä johtoajatuksella liikkeellä, mutta ei taloudellisella menestyksellä mitaten aivan yhtä onnistuneesti, oli 1919 syntynyt Laurence Peter. Hän julkaisi vuonna 1969 yhdessä Raymond Hull´in kanssa teoksen The Peter Principle, suomennos oli nimeltään Peterin periaate. Se sai lukuisat ostajansa urallaan edenneistä ihmisistä, niistä jotka löysivät itsensä teoksen pääteesistä: ”On tyypillistä, että lähes jokainen hierarkisessa organisaatiossa etenevä ihminen päätyy lopulta pätemättömyyden tasolleen”. Kirjasta tuli lohduntuoja monelle sellaiselle johtoasemaan nousseelle, jonka suurimmat kompetenssit oli alkuun mitattu suoritustason tehtävissä.

Eräs esimerkki jonka teoksen kirjoittajat nostivat esille, oli tarina automekaanikosta: Mies oli työssään ilmiömäisen pätevä, etenkin jos autosta piti löytää piilevä, harvoin esiintyvä, mutta kiusallinen vika. Asentajan looginen lahjakkuus hämmästytti esimiehiä ja askel askeleelta mies yleni korjaamon johtajaksi. Siinä asemassaan mies joutui uusiin puuhiin, kuten laatimaan työvuorolistoja, neuvottelemaan hankalien asiakkaiden kanssa tai selvittelemään työyhteisön sisäisiä riitoja. Uudessa työnkuvassa lisääntyi asioiden käsitteellisyys ja suoritusten käytännönläheisyys väheni.

Johtotehtävä ei antanut hänen tekniikkaan suuntautuneelle persoonalleen sopivaa henkistä haastetta, eikä ihmiselle hyvin tärkeää saavutuksen ja onnistumisen iloa. Näin oli: ei ainakaan hänen omimmaksi kokemallaan alalla. Oltiin tilanteessa, jota ei ennakkoon ainakaan haluttu eikä uskottu: Päteväksi tunnettu mies ahdistui uusien haasteitten alla. Hän koki, että parempi vaihtoehto on vaikka lähteä johtajavastuusta pois ja hakeutua innovatiivista päättelyä vaatineeseen alkuperäisen työhön.

Itselleni kirja osui käsiin ollessani kunnallisen hierarkian mitalla päätepisteessä, vaikka en sinne pyrkinytkään, valtuuston puheenjohtajan tuolilla. Ei tarvinne erikseen mainita, että samalla paikalla tunsin olevani kuin tuo esimerkin korjaamopäällikkö. Taustani oli, että jouduin viljelijän ammattissa yrittäjävastuuseen miltei lapsena. Ammatti oli sellainen, että vaikkapa kotipellolla tehtynä, työ jäi illan tullessa todistamaan, ettei päivä mennyt hukkaan. Kun myöhempinä vuosina olin yrittäjänä rakennuksilla, voi joskus päivän päätteeksi kokea saman vaikka näin: Hyvinhän työ tänään eteni, kun kahdeksan tai kymmenen uutta lämmityspatteria sai kytketyksi rakennettavana olleeseen verkostoon. Nuijanvarressa ollessani jouduin toteamaan, että luottamustyön tulosten kiistaton mittaaminen on monta kertaluokkaa vaikeampaa.

Opiksi ne puheenjohtajuusvuodet silti olivat. Monenlaisessa hallinnossa ja vastuupaikoilla olin sen kokemuksen jälkeen vielä vuosikymmeniä. Silti luulen, että moni samoissa hommissa myöhemmin ollut koki arvokkaaksi sen, että pystyin heidän omaan identiteettikriisiinsä antamaan vertaisapua: ”Tämä nyt on tätä, usko pois, eivät nämä hommat helppoja ole kenellekään. Koeta vain jaksella!

Runoa ja proosaa

Lähellä olevaa kauneutta ovat nämä valamonruusut, jotka somistivat kotipihan tienhaaraa muutama kesä sitten. Pitäisi vain olla hetkinen aikaa, että ehtisi tajuta kesän mukanaan tuoman loiston!

Moni kirjoituksenharrastaja on varmaan kokeillut sovitella riimejä runomittaan. Ei tuo minullekaan täysin vieras sarka ole. Olin tuskin kymmenvuotias, kun Markus-setä luki säästörunoni radiossa. Sinne se tosin joutui ihmeellisen sattuman kautta, olinhan lähettänyt sen mielestäni ihan oikealla osoitteella säästöpankkiliiton lehteen. Julkaisu oli järjestänyt aiheesta kilpailun, jonka kohderyhmänä olivat lapset. Runo on edelleen tallessa samassa mustakansivihossa kuin monet muut nuoruudenvuosien säkeet. Karjalan Maa-lehti oli foorumi, jossa sain Lukijan värssyt-palstalla tekeleitäni julkisuuteen monen vuoden ajan 1950-luvulla.

Taiteellinen arvo on "katsojan silmässä", samoin kuin kauneuden yleensäkin sanotaan olevan.

Otetaanpas tuosta näytille vaikka helluntai 1955:

Helluntai on kevään, suven juhlaa

juhlaa avautuvan elämän

Lämpöänsä aurinkokin tuhlaa

näet silmuin puissa heräävän

¤
Kukkii pihatuomi loistossansa

kaunihina juhlapuvussaan

Hartain mielin rientää kristikansa

kirkkoon Herran sanaa kuulemaan

¤

Linnut puissa virittävät virren

kiitokseksi tästä kaikesta:

Että sulatti Hän roudan, kirren

hyvä on nyt lintuin laulella!

¤

Kiitä ihminenkin, kiitä tästä,

kaikesta min saamme nauttia

Kiitä onnestasi, elämästä,

kiitä ihanasta suvesta!

Sanoisiko tuosta nyt, reilusti puoli vuosisataa myöhemmin: topeliaanisessa maaseudun ilmapiirissä kasvaneen murrosikäisen pojan elämännäkemystä puhtaimmillaan!

Vihkoon ja Karjalan Maahan karttui runoja kymmenkunnan vuoden ajan. Sitten, aikuisikään tultua, harrastusten piiri laajeni muualle ja runoja syntyi joskus tarpeeseen, tavallisimmin naapurien ja ystävien merkkipäiviä juhlistamaan.

Ilo ja suru, ne nostavat herkkiä tunteita. Mielessä on muutama paperille tallentamatonkin säe:

Vaimon isä jätti, alle kuusikymppisenä manalle menneenä, jäljelle pienet lapsenlapsensakin. Siksi hautajaissa luettiin tuskan pusertamat säkeet:

On poissa lapsiltammme ukin hellä syli,

niin varhain kohdalles sai lähtö ikuinen

Tää toivo elää surun suuren yli:

Tapaammme kerran maassa autuuden!

¤

Toiset säkeet oli kirjoitettu viljelijäsetäni muistokukkien nauhaan:

¤

Sä luotit Luojaan, kasvunantajaan

kun soljui sormissasi kultaviljaa

Muistosi äärellä nyt mietimme vain hiljaa:

Näin kypsä sato kotiin korjataan

Paperille kirjoittamattominakin masennuksen hetket näkyvät säkeissä:

Olin vahvojen joukossa voimakkain,

heikkoin parissa heikoin heistä

Vaikka valossa polkuni kulkea sain,

olin vain eräs eksyneistä!

Onni on silti asia, joka toivottavasti kohtaa jokaista elämän matkalla. Silloin saattavat syntyä vaikka nämä väkevää kokemusta henkivät riimit:

¤

Onni harvoin on kaikkien yhteinen:

Se usein on kahden vain

Tänään iloitsen: niistä toinen

Sinun kanssasi olla sain!

Kaikkea ihmisen elämään mahtuu: Surua, iloa, väsymystä, onnentunteitakin. Kaikki se on elämää. Suurimpia onnettomuuksia ihmiselle on, jos hän menettää kokemisen suuren lahjan!

Entä sitten...

Kuorolaulu antaa tavalliselle harrastajallekin mahdollisuuden päästä tulkitsemaan suurten taiteilijoiden teoksia. Silloin kun pitkän harjoitustyön tuloksena saadaan aikaan hyvä konsertti, onnistumisen tunne antaa ison vaivanpalkan! Kuva on Kiteen mieskuoron ja Sortavalan akateemisen naiskuoron yhteisestä Merikanto-konsertista Sortavalassa noin vuosi sitten. Tässä yhdistettyjä kuoroja johtaa tohmajärveläissyntyinen musiikintaitaja Tuula Tiainen.

Elämän ehtoossa ei tähtäyspistettä voi enää asettaa monia vuosikymmeniä eteenpäin, kuten ainakin nuorempana oli tapana tehdä. Ajatukset hakeutuvat helposti taaksejääneisiin vuosiin. Olisi onnellista, jos sieltä pystyisi löytämään edes jonkin verran kannustavia ja hyviä muistoja: Ne saattaisivat antaa voimaa kestämään vaikka sitä raihnaisuutta ja monenlaista pakollista luopumista, mitä vanhenemiseen väistämättä liittyy. Mutta niinkin voi olla, että luopumisen vaihtoehdoksi saattaa löytää, jopa omasta itsestään, uusia ja jo pitkään nupullaan odottaneita kykyjä tai luovan lahjakkuuden muotoja!

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Tämä ihmiselämä on kuin palikkatalon rakentamista: Usein sen ajatellaan tulevan valmiiksi vasta sitten kun pääsee eläkkeelle. Silloin vasta alkaa se oikea, oma elämä! Joskus käy niin, että juuri kun viimeisiä palikoita asettelee tuohon vaivalla koottuun kokonaisuuteen, kohtalo saattaa potkaistakin komeuden hajalle. Tähänkö kaiken piti loppua!

Tilastot osoittavat asian, joka meillä kaikilla on valmiina odotuksena ilman niitäkin: Ikääntyminen tuo tullessaan lisääntyvän riskin myös terveyden pettämiselle. Pitkään terveenä jatkunut eläkeikä oli, varsinkin takavuosina, keskiarvoisesti harvinainen. Toki edistymistä on tapahtunut ja virkeitä seniorikansalaisia on nykyään paljon. On, mutta kaikille sitä onnea ei suoda. Silti kalkkiviivoilla tapahtuva ”romahdus” ei välttämättä merkitse kaiken tuhoa, sillä joskus se saattaa olla jopa uuden ja entistäkin rikkaamman elämän alku.

Seitsemänkymmentä vuotta sitten suurin osa karjalaista kansaamme joutui jättämään kotinsa ja muutamia sotavuosia sen jälkeen toistamiseen, sitten jo pysyvästi. Palikat olivat totaalisesti levällään, mutta elämän piti jatkua. Onneksi ihmisen geeneissä on ominaisuus, että suurtenkin vaikeuksien kohdatessa mieli alkaa rakentaa uutta toimintamallia niistä eväistä, jotka vielä jäivät jäljelle. Niin se on silloinkin, jos vaikkapa sairaus pysäyttää ihmisen siinä tilanteessa, kun sitä ”omaa elämää” piti juuri päästä alkamaan.

Toivottavasti niitä käyttöön jääneitä elämän rakennuspalikoita jäi käteen vielä sen verran, että jotakin pystyy rakentamaan, vaikkapa uusia, läheisempiä suhteita perheessä ja ystäväpiirissä. Tai saattaahan keinovalikoimaan löytyä ihan uusia osasia: Omat, aikanaan työvuosien tiimellyksessä käyttämättä jääneet lahjat, vaikka erilaisina luovuuden muotoina, saattavat hyödynnettyinä tuoda suurta iloa niin löytäjälleen kuin lähipiirin ihmisille. Lapset ja lapsenlapsetkin saattavat nähdä ihmeen: Kaaoksessa uudestisyntyneen, ”täyttä elämää” elävän ja siitä nauttivan mummin tai ukin. Ihan omasta tuttavapiiristä niitä iloksemme löytyy!

Sopivasti koukussa

Hyvän matkaa toista vuosikymmentä sitten kotipihaan ilmaantui itselle uusi ajokki. Se oli Honda Accord ja ensimmäinen japsimerkki tähän kattilakuntaan. Puolenkymmentä vuotta se palveli niin moitteettomasti, että seuraava ostos, museoikäinen moottoripyörä, oli niinikään samalta valmistajalta.

Oma poika sen idean heitti: - nythän sinulla, eläkeläisellä, on aikaa vaikka ajella motskarilla! Kahta käskyä ei jo 50-luvulla moiseeen harrastukseen hurahtaneelle tarvinnut antaa. Toisena juhannuspäivänä 2002 lähdettiin kaverin kaksipyöräisellä Naantaliin. Keltaisessa Pörssissä ollut ilmoitus kertoi, että keväällä 2000 Kaliforniasta tuotu upea ajopeli oli tarjolla kohtuushintaan! Kaupat tehtiin ja katua ei tarvinnut. Kun 25-vuoden ikä täyttyi, pyörä museorekisteröitiin sellaisenaan ja alkuperäiskunnossa talvella 2006.

Monet tuttavat olivat tuoneet Saksasta käytettyjä autoja ja moottoripyöriä 2000-luvun alkuvuosina. Pitihän moista kokeilla: Nettikirjeenvaihtoa kävin turistienglannilla Hampurissa sijainneen mp-liikkeen kanssa. Rohkenin ottaa riskin ja ostin pyörän, silloin liki 15 vuotta vanhan Hondan, myyjän vakuutteluihin ja valokuviin uskoen. Hinta ei taaskaan ollut paha. Tuttu kuljetusyrittäjä hurautti Saksan matkallaan rekkansa Hampurin keskustaan parhaan iltapäiväruuhkan aikaan. Kahta päivää myöhemmin ostos oli henkilöauton peräkärryssä loppukyydin saaneena omassa pihassa. Laatuisa peli se tämäkin Honda: nyt sillä on ajettu Suomessa jo yli 20.000 kilometriä, eikä remontteja ole tarvinnut tehdä!

Siinähän ne veljekset ovat yhteiskuvassa. Ajankohta on keväällä 2006, juuri vapun alla.

Kymmenen vuotta aikaa ja 150.000 kilometriä oli tehty yhteistyötä valkoisen Accordin kanssa. Autolla oli kaikkiaan ajettu silloin neljännesmiljoona kilsaa. Kaupankäyntiin ei auton kunto kehoitellut: syynä siihen, että ajopelin väri vaihtui vihreäksi, oli käsittämättömästä syystä pahaksi yltynyt autonvaihtokuume. Lääke löytyi vaivaan tällä kertaa Tampereen Rinta-Joupilta. Nyt elettiin kevättalvea 2007.

Ensimmäinen 2000-luvun mp-ostos oli ollut museorekisteröitynä toista vuotta, kun kauempaakin alettiin kysellä, josko olisin valmis siitä luopumaan ja ottamaan vastikkeeksi pienen nipun euroja? Höyrähdin kauppoihin ja onnellinen uusi omistaja körötteli pakettiautolla vapunaattoreissun Pirkanmaalta Pohjois-Karjalan kautta kotiin. Kuvassa pyörä on viimeisiä hetkiään kotipihallamme.

Koskaan en ole niin pahaa vappukrapulaa pitänyt kuin silloin 1.5.2007. Olo oli kuin maansa myynellä ja rahat juoneella entisellä isännällä: Että pitikin tuollainen kokoelmakappale nättiä matka-Hondaa mennä rahatukkoon vaihtamaan! Pahalta päästä tuntui, vaikka viinantippaa en ollut sinä vappuna maistanut!

Muu ei taas auttanut kuin mennä Ärrälle, ostamaan Keltainen Pörssi, vielä samana päivänä.
Kuopiolainen ikämies oli sattunut tulemaan edellisviikolla sopivasti myyntituulelle: Pari kesää aikaisemmin Saksasta palanneen opiskelijan matkassa tullut, ja pois myymäni kanssa miltei identtinen motskari, haettiin Kiteelle jo ensimmäisenä vapunjälkeisenä arkipäivänä. Edelliseen verrattuna tämä "uusi" peli poikkesi vain värin ja varusteiden osalta. Ikä nuortui hieman, mutta ei liikaa: museointi-ikä oli täyttynyt ja kunto oli huolellisten aikaisempien omistajien ansiosta alkuperäisasussa. Niinpä punainen GL500 Silver Wing oli museokilvissä jo pari viikkoa kauppojen jälkeen.

Viimeinen villitys kuljetti pihamaalle ja autotalliin vielä kerran yhden "uuden" Hondan. Sana uusi on aiheellisesti sitaateissa: Tällä piilillä on ikää pian yhdeksän vuotta ja edellinen, tummemman vihreä, odottelee virheettömässä kunnossa olevana uutta omistajaa oman maakunnan eräällä autokauppiaalla. Ei tässä muuta voine sanoa kuin sen, että koukussa, koukussa olen noihin Hondiin! Mutta kun riittävän vanhoja ajokkeja katselee ja itse niitä huoltaa, ei tämä niin paha juttu ole miltä näyttää. Sanoisinko tuon vaikka näin: sopivasti koukussa tähän japsimerkkiin olen näihin asti ollut!

Kuurankukkia - luonto taiteilijana

Talvi on kylmimmillään: eletään niitä vanhan kansan sanoilla tunnettuja "härkäviikkoja". Silti pakkaseen ja lyhyisin päiviin mahtuu monia tuokioita, jolloin tulee ajatelleeksi että talvellakin on puolensa.

Suomalainen luonto, vuodenaikojen vaihtelu, talvi ja kesä: Siinä ovat monet elementit vaihtuviin näkymiin lähelläkin olevassa maisemassa. Pakkaskuulas sunnuntaiaamu tammikuun puolessa välissä. Päivä on jo jatkunut ja aurinko kipuaa päivä päivältä ylemmäksi. Nyt se jo pilkistää harjun päältä maantien kiireistä kulkijaa.

Asutussa kylässä lepää pyhäaamun rauha. Järvi taustalla kantaa jääkantta ja kesällä niin vihreät, nurmea kasvat pellot, ovat peittyneet lumivaipan alle.

"Oma koti kullankallis": totta, nyt tuimimman talven viikkoina sen parhaiten huomaa. Vaikka puuhia on ulkosallakin, aina tuntuu hyvältä palata pirtin lämpöön!

Syksyinen viherasetelma on talvisessa lookissa. Pakkaskuura on pukenut kuusenoksiin ja kanerviin upean sokerihuurteen.

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

Näkymä pihasta tielle peittyy kesällä puitten lehtien lempeään kätköön. Lehdettöminä ne eivät peitä ohipyyhältävää liikennettä. Nyt kun kuurapitsit kaunistavat puita, talo niiden takana jää miltei näkymättömiin.

Pieni tie vie kotia kohti. Juhla-asuisena se tuntuu viestivän: Tervetuloa, jo sinua odotimme! "On ihmeen hyvä tulla kotiin taas!"

Matkasuunnitelmia

Hyvän uudenvuoden toivotukset joulutauon jälkeen! Joulukukaksi naapurin tuoma amaryllis innostui elämään vielä sittenkin, kun kukkavarsi katkesi jo nuppujen painosta. Leikkokasviksi muuttuneenakin se on saanut aikaan neljä komeaa kukkaa. Kukan välittämä viesti on lohdullinen: Murtunutkin varsi voi saada aikaan uskomattoman kauniita kukintoja!

Sukuseura, jonka puuhiin yllättäen viime kesänä jouduin, oli tehnyt päätöksen yhteisestä retkestä. Silloin, viime vuoden heinäkuussa, innostus on kerrotun mukaan ollut suuri. Elokuussa tulevana kesänä asian pitäisi toteutua. Järjestelyjä on jo tehty ja tieto lähtee pian kaikille jäsenille. Jos kaikki onnistuu suunnitelmien mukaan, bussin pitäisi täyttyä Saarenmaalle lähtijöistä. Osa lähtee Keski-Karjalasta, mutta sukua on Lappeenrannan ympäristössä, Kymenlaaksossa ja Helsingin seudulla. Kyytiin pääsee monesta paikasta matkan varrella. Laivaterminaalissa on sitten jälleen koossa Havukais-sukua, toivottavasti iso joukko.

Kesään on vielä aikaa, monta talvista kuukautta. Joulun lyhyistä valoisista tuokioista on jo menty aimo askel pitenevien päivien suuntaan. Paljon puhuttua ilmastomuutosta uhmaavat pakkasetkin hellittävät ajallaan ja auringon lämpö saa jääpuikot räystäille viimeistään maaliskuussa. Kaikki tämä antaa aiheen lämmitellä kahden vuoden takaisia muistoja edelliseltä Kuresaaren matkalta. Kuvista näkyy, että ajankohta on ollut varhaiskevät. Niin todella oli, sillä kotona oltiin jo viikko ennen vapunpäivää. Mutta elokuussa luonto Saarenmaalla on kypsän kesän täyteläisessä loistossa. Sitä passaa mennä ihastelemaan!

Vanhan kylpyläkulttuurin elpyminen on merkinnyt suurta talouden nousua ja vaurastumista monessa Viron pikkukaupungissa. Eniten siitä ovat hyötyneet Pärnu, Kuresaari ja Haapsalu. Kuvassa on Meri-hotelli. Silloinen presidentti Lennart Meri oli paikalla vihkiäisissä vuonna 2002. Pitihän kaimaa käydä katsomassa!

Kuresaaren piispanlinna. Maallinen ja hengellinen valta ovat kulkeneet käsikädessä kaikissa Euroopan protestanttisissa maissa. Viroon kristinusko tuli 1200-luvulla. Kihelkonnassa Saarenmaalla on pystyssä kivikirkko joka on rakennettu jo ennen kuin suomalaisia alettiin kastaa kristinuskoon Kupittaan lähteellä

Neuvostovallan romahtaminen avasi uudet toiminnan mahdollisuudet monille kirkkokunnille. Näin on myös Virossa. Tämä Kuresaaressa sijaitseva Siion-temppeli on eräs esimerkki tästä hengellisten liikkeiden uudesta noususta.

Neuvostoajan päättymisestä on pian kaksi vuosikymmentä. Ajasta muistuttavat vieläkin silloin rakennetut massiiviset kerrostalot. Täällä ne eivät kuitenkaan ole niin masentavia betonimöhkäleitä kuin venäläisten kaupunkien lähiöissä. Ehkä virolaiset ovat itse saaneet hieman vaikuttaa, kun julkisivuja suunniteltiin.

Kesällä Kuresaaren kaduilla on kuhinaa. Turistit tulevat autoineen ja jalkaisinkin ihmisiäkin liikkuu kaduilla paljon. Hiljaisina aikoina liikennettä ei taas ole enempää kuin pienessä suomalaisessa kirkonkylässä.

Pikkukaupungin ydinkeskusta on säilynyt alkuperäiselle rakennustyylilleen uskollisena. Monet virastot, kauppaliikkeet, kahvilat ja pikkuputiikit sijaitsevat näissä upeissa vanhoissa taloissa.

Tämä komea pytinki seisoo lähellä Kuresaaren Piispanlinnaa.

Virolaisessa arkkitehtuurissa on vaikutteita Keski-Euroopasta. Julkisivuja koristavat monimuotoiset yksityiskohdat, kuten katon nurkkatornit, jotka tuovat mieleen Hansakaupungin. Karjalaista vaikutetta taas näkee silloin, kun taidokkaat "puupitsit" koristavat räystäitä ja ikkunanpieliä.

Herkkusuiden hovihankkija Virossa on Kalevin makeistehdas. Kaikissa kaupungeissa siellä on tehtaan oma myymälä. Usein sen yhteydessä toimii viihtyisä kahvila ja konditoria. Tässä rupatellaan kaupunkikierroksen tauolla Kalev-kahvilassa Kuresaaressa.

Kukkakauppa josta tämä kuva otettiin, on kuin kasvitieteellinen puutarha. Ostaja kokee suorastaan taiteellisen elämyksen, kun asioi tässä kuresaarelaisessa liikkeessä.

Virolaiset ovat musikaalinen, laulava, soittava ja tanssiva kansa. Tämä ryhmä esiintyi lounasvieraille Saarenmaan Kaalissa muutama vuosi sitten.

Kuresaaren matkaa leimaa meren läheisyys. Vesielementti on lähellä hotelleja ja saarikierroksella tie kaartelee usein rantakaistallakin. Sitten kun loma Saarenmaalla on takana, paluumatkalla päästään merelle jo Muhussa. Sieltä autolautta lähtee Virtsun salmen yli kohti manteretta. Sitten suunnataan taas bussilla Tallinnaa kohti. Seuraava merimatka Helsinkiin hujahtaa nykyisillä aluksilla jopa alle kahdessa tunnissa.