Kylän äiti Aira Kankkunen on poissa

Aira ja Vaito Kankkunen kuvattiin kultahääpäivänään kesällä 2001. Suomen kansalliskukka kielo oli tilanteeseen sopiva "morsiuskimppu" pitkän liiton eräällä etapilla. Sinivalkoinen pariskunta, voi sanoa heidän suomalaisuuttaan ja kotiseutuhenkisyyttään muistaen.

 

Aira Kankkunen oli syntynyt 16.9.1924. Hän nukkui kuolonuneen tammikuun 20. päivänä 2016. Viimeiset vuodet lopulliseen uupumiseen asti kuluivat kiteeläisessä hoivaympäristössä. Aira sopeutui siihenkin elämäntilanteeseen hyvin, eikä valittamisen aiheita ollut. Muutamia vuosia sitten tapahtunut liikenneonnettomuus vaikutti pahasti loppuelämään. Silti kaari kantoi yli 90 vuoden ikään. Monella tavalla rikkaaseen elämään ennätti sisältyä paljon työtä perheenäitinä ja talon emäntänä. Yhteiskunnallinenkin työsarka oli harvinaisen monipuolinen.

     Emäntä Aira Kankkunen tuli Kiteenlahteen Rannan Kankkuseen miniäksi kesällä 1951. Isä oli Hämeestä Kiteelle jo 1920-luvulla muuttanut mäkiurheilumies ja maanviljelijä Heikki Aalto. Nuoruudesta asti Airalla oli ollut elävä kiinnostus runoihin ja myöhemmin hän esiintyi lukuisissa juhlissa niiden tulkitsijana. Nuoruuden kouluopinnoissa oli vuoden mittainen kansanopistokurssi Lahdessa. Sieltä hänet palkittiin stipendiaattina vuodeksi Ruotsiin Mölnlycken kansanopistoon. Harrastajana Aira toimi monen naapurikylän, muun muassa Kiteenlahden lapsille, uimakoulun opettajana ja uintimaisterisuoritusten valvojana. Varsinaisen työelämän alussa Aira Kankkunen ennätti toimia muutamia vuosia Kiteen kunnan rakennustoimistossa toimistovirkailijana.

     Nelilapsisessa perheessä oli nuorimman Lea-siskon lisäksi Airaa vanhempi ja nuorempi veli, Pertti ja Iiro, jotka molemmat joutuivat rintamalle, Iiro sodan loppuvuosina. Jatkosodan alkaessa Airalla oli ikää vasta 17 vuotta. Silti hän teki osansa sodassa toimien Kiteen kirkonkylän ilmavalvonnassa. Sieltä ilmoitettiin sotilasviranomaisille lähestyvistä viholliskoneista. Kun työvoimasta muutenkin oli kova puute, nuoren naisen piti tarttua kirjaimellisesti ohjaksiin. Syyskynnöt kahden hevosen auralla eivät olleet tavallisinta naisten työtä - siihenkään aikaan.

 

 Kalevan Neiet-ryhmä oli hyvä kasvualusta kiteenlahtelaisille lapsille. Tämä kuva on kolmen vuosikymmenen takaa. Aira on koonnut vielä kerran lausuntaryhmänsä yhteen. Eräs alle kouluikäisenä joukossa aloittanut tyttö on kasvanut aikuiseksi ja on morsiamena kesähäissä. Kankaalan pihamaa juhannuksen aikaan vuonna 1985. Kansallispukuisella Airalla on yllään omin käsin ommeltu ja hyvin arvokas muinaissuomalaisen naisen puku.

 Perheenäitinä hänellä ja aviomiehellään Vaito Kankkusella oli Tuomo-poika ja tyttäret Ulla, Reetta ja Mari. Lapset olivat vielä alle kouluiän, kun Aira kokosi ympärilleen muitakin kylän lapsia ja alkoi heidän kanssaan harjoitella ryhmälausuntana Kantelettaren runoja kylän tapahtumissa esitettäviksi. Siitä sai alkunsa vuosikymmeniä jatkunut perinne ja Airan johtama Kalevan Neiet-ryhmä tunnettiin kohta muuallakin Suomessa. Kilpailutilanteissa tuli menestystä ja eräässä sellaisessa arvosteluraatiin kuulunut Kaarina Virolainen sai aiheen julkisesti kehua tyttöjen hyvää suomenkielen sanojen lausumista.

    Kiteenlahden nuorisoseura ja sen näytelmäryhmä olivat tärkeä asia Airan lisäksi myös Vaitolle. 1950-luvun lopulta aina 1980-luvun vuosiin Aira näytteli lukuisissa kokoillan esityksissä ja erityisen rakkaiksi tulivat Kyllikki Mäntylän näytelmät. Niistä Kala-Tirri oli ohjelmistossa kahteenkin kertaan: 1960-luvun alussa ja toistamiseen vielä 1980-luvulla. Aira Kankkusen tulkitsema Tirrin emäntä oli niin uskottava, että monelle katsojalle tuli ajatus kirjailijasta, joka roolia kirjoittaessaan ajatteli juuri Airan henkilöä. Niinhän ei tietenkään ollut, mutta ollessaan Tirrin Anna-Mari Airasta säteili uskomatonta lämpöä, elämänymmärrystä ja sydämellisyyttä. Nehän olivat hänen ominaisuuksiaan siviilielämässäkin.

 

Valtuutetun työssä oli opintomatkojakin. Tämä kuva jossa Aira Kankkunen on toisena oikealta,otettiin Leppävirralla. Kiteeläiset ovat tutustumassa Hackmanin  Sorsakosken tehtaisiin.

 

Kesällä 1980 Edgar Eriksonin omistama ahvenanmaalaisvarustamo Ålands Rederi pyysi Kiteen kunnanvaltuutetut vieraakseen Maarianhaminaan. Kysymys oli Karhu-suksitehtaalle myönnettävästä kunnan takauksesta, jossa toisena takaajana oli Karhu-tehtaan johtaja Rolf Hohenthalin lanko, juuri sama Edgar Erikson. Kuva otettiin Maarianhaminan satamassa museolaiva Pommernin kannella. Aira on eturivissä keskellä. 

 

 

 Varustamoa edustanut Edgar ja Solveig Eriksonin tytär Gun Erikson-Hjerling oli kiteeläisvieraiden seurana ollessamme Ahvenanmaan saarikierroksella. Kun olimme tutustumassa kotiseutumuseo-alueeseen, luovutimme hänelle yhtenä muistolahjana Kiteen kunnan vaakunaviirin. Kauniissa kesäympäristössä Gun ja Aira ovat keskustelussa, aiheena ehkä molemmille tärkeät asiat kotiseutuperinteen parissa.

 

 

Aika kiitää uskomatonta vauhtia. Tämä tunnelma tuo mieleen kesän 1993 ja Kankaalassa syntymäpäiväkahveilla olleet Airan ja Vaiton. Päivänsankari kukitettiin Airan omasta kukkapenkistä poimituilla pioneilla.

Kotikyläänsä Aira edusti Kiteen kunnanvaltuustossa neljä kautta, yhteensä 16 vuotta. Hänen valtuustovuotensa sattuivat seudun parhaisiin kehittymisaikoihin, vuoden 1969 alusta vuoden 1984 loppuun. Valtuutetun työnsäkin hän hoiti kokosydämisesti, kuten kaiken muunkin mihin ryhtyi. Kiteen osuuskauppa ja sittemmin Keski-Karjalan osuuskauppa saivat hänestä pitkäaikaisen luottamushenkilön. Siellä tehtäviä oli naistoimikunnassa, hallintoneuvostossa ja hallituksessa. Kun Aira valittiin hallituksen jäseneksi, Suomessa ei silloin ollut montakaan naista vastaavaan tehtävään kelpuutettu.

    Rannan Kankkusessa naapurit otettiin tervetulleina vieraina vastaan. Vielä vanhuusvuosinaan Aira jaksoi vuosi vuoden jälkeen pyytää ison joukon kylän väkeä kotiinsa joulupuurolle. Kun nykyisin aiheellisesti kannetaan huolta yhteisöllisyyden hiipumisesta kylissä, Rannalla yhteenkuuluvuutta vaalittiin pyyteettömin mielin.
   Jokainen ihminen on laulun arvoinen. Veikko Lavin sanoin ystävyys on kallis asia, suuri aarre. Niin voimme sanoa, kun muistelemme pitkäaikaisia ystäviämme, kulttuuripariskunta Aira ja Vaito Kankkusta. Molempien muuten  eheät vanhuusvuodet rikkoi sama liikenneonnettomuus kotikylän maantiellä. Vaiton lähtö tuli ensin, nyt Aira seurasi häntä suureen tuntemattomaan. Jäljelle jäi iso tyhjä tila. Silti muistot säilyvät niin oman perheen, ystävien, kuin kyläkunnan ihmistenkin mielissä.  

Onni Timonen - Kiteenlahdesta Thalian temppeleihin

 

Kinnulanmäki sijaitsee karjalaisessa vaaramaisemassa osana harjumaastoon sijoittunutta taloryhmää. Tämä näkymä on tallennettu Kinnulanmäen pihapiirin suunnasta kohti itää. "Losolan Onnin" talona tunnettu vaalea rakennus taustalla on nyt jo seuraavan sukupolven asuinpaikkana.

 

 

Tämä rakennusryhmä sijaitsee samalla paikalla jossa Onni Timosen isä ja äiti perheineen elelivät menneen vuosisadan alkukymmeninä. Sen jälkeen omistajia on ollut useampiakin, mutta nykyinen isäntä on entinen veturinkuljettaja Erkki Havukainen, yksi Losolan Onnin pojista.

 

Kiteenlahden kyläkoulun opettaja  Eemil Nikkosella oli silmää havaita oppilaittensa tavallisesta poikkeavia hengenlahjoja. Eräs hänen kasvateistaan oli "Losolan pohjukalla" monilapsisessa perheessä sinnitellyt Onni Timonen. Pojasta tuli aikaa myöten oopperalaulaja, sittemmin myös näyttelijä Suomi-Filmin elokuviin, ja osaaja moniin tehtäviin Kansallisteatterissa.

        Onni Timosen isä ei alunperin ollut kiteenlahtelaisia. Kesällä 1918 kuusilapsinen perhe muutti kylään Potoskavaarasta, jossa oli asunut kahdessakin paikassa. Isä, Heikki, oli Kantosyrjän Timosia ja Anna-äiti taas Potoskan Pirhosía. Onni, katraan toiseksi nuorin, oli syntynyt 29.6.1911. Kiteenlahden asuinpaikka tunnetaan Kinnulanmäkenä, joka on osa isojaossa muodostettua Haukka-tilaa numerolla 32. Sen pihapiiri oli osana harjanteille sijoittunutta taloryhmää, joka edelleen tiedetään jo esille tulleella Losolan pohjukka-nimellä.

 

Yllä vasemmalla on Onni Timosen rippikuva, ehkä vuodelta 1926, on ilmeisesti opettaja Nikkosen ottama. Otos löytyi nyt jo edesmenneen Losolan Onni Havukaisen kokoelmista. Alemmassa kuvassa taas laulaja-näyttelijä Onni Timonen on potretissa Viipurin kaupunginteatteri-aikoihin. Kuva otettiin vuonna 1936, osaksi varmaan ihailijoillekin jaettavaksi. Myös signeerauksessa on tyyliä.

 

"Sellainen ol´ Viipuri"

 "Karjalan pääkaupunkina" puheissa esiintynyt Viipuri veti sisarusparven vanhimmat Kiteeltä katsoen rintamaille. Onni oli vasta 13-vuotias, kun isä-Heikki kuoli vuonna 1924. Opettajan kannustama poika jatkoi sitten koulunkäyntiään oppikoulussa, mitä ilmeisimmin Värtsilässä.  Onni oli ehtinyt jo 18-vuotiaaksi, kun äiti kahden nuorimpansa kanssa lähti hänkin Viipuriin talvella 1929. Siellä pojalle avautui mahdollisuus oppia uutta ja kehittää opettaja Nikkosen havaitsemaa musikaalisuuttakin. Viipurin musiikkiopistossa Onni opiskeli neljä vuotta ja kävi siellä myös teatteriluokan. Niin ikään Viipurissa suoritettu asevelvollisuus sijoittui vuosiin 1932-1933, ja kantakorttiin merkittiin jo ammatiksi näyttelijä.

Kuva yläpuolella: Äänislinnan sotateatteri oli puolisen vuotta Onnin esiintymisareena jatkosodan loppuvuosina. Muuten mies palveli tykistössä kersantin arvoisena sotilaana. Talvi 1944.

 Elämän suuressa näytelmässä jokaiselle on oma roolinsa. Onni Timosen lapsuudentoveri Losolan Onni Havukainen jäi jatkamaan eloa kotimäen rinnepeltojen viljelijänä ja leppoisana kansanmiehenä. Hänellä oli ilmeiset kertojanlahjat ja siksikin pidetty naapuri. Myös monitaitoinen hän oli. Tässä kuvassa Losolan isäntä on toisessa ammatissaan; suutarina. Varsinkin sotien jälkeen hän oli todella kysytty mies. Kaupoista ei silloin kunnon nahkakenkiä saanut, mutta paikalliset nahkurit, "Manu" Timonen Muholankoskella, ja toisena alan miehenä "Palojoin kaupunnin" Heikki Vänttinen, valmistivat hyviä kenkävuotia, joista Onni taikoi oivallisia jalkineita niin naisille kuin miehillekin.

  Kohtaus "Turun lentoaseman tullissa" on  Hannu Lemisen ohjaamasta  elokuvasta Hän tuli ikkunasta, vuosi oli 1952. Henkilöt etualalla Armas Edelstein (Harri Sinijärvi), Tom Mack (Tauno Palo) ja Leila Lumikki Linna (Helena Kara). Oikealla tarkan tullivirkailijan roolissa Onni Timonen (lähde: Elonet-arkisto).

 Onni oli 1930-luvulla muun muassa näyttelijänä ja operettilaulajana Viipurin kaupunginteatterissa. Elokuvamaailmaan saatu ensikosketus 1938 merkitsi tienavausta uuden taidelajin parissa. Kyseessä oli Suomi-Filmin komedia Poikamiesten holhokki. Äiti saateltiin mullan alle 67-vuotiaana, syksyllä 1939. Onnista tuli vuonna 1940 Suomi-Filmi Oy:n elokuvien pääjärjestäjä, joka työ jatkui sotavuosia lukuun ottamatta vuoteen 1957. Jatkosodassa Timonen oli mukana koko ajan, vuodet 1941-1944. Muuten tykistössä palvellut mies tosin oli lyhyehkön jakson, syyskuusta 1943 kevääseen 1944, komennettuna Äänislinnan sotateatteriin.
Monitoimimiehenä elokuvamaailmassa
Elokuvaroolissa Onni Timonen debytoi vuonna 1940 tuotetussa elokuvassa Anu ja Mikko. Päätoimi oli järjestäjä, mutta näyttelijänä hän esiintyi työnjohtajan sivuosassa. Jatkossa mies oli järjestäjän päätyön lisäksi mukana lukuisissa pienissä sivurooleissa. Kaikkiaan Timonen oli vuoteen 1963 mennessä ollut  osallisena yli neljänkymmenen elokuvan tuotannossa.
        Vuodesta 1958 alkaen Onni toimi Suomen Kansallisoopperan näyttämöpäällikkönä aina vuoteen 1963. Silloin hän siirtyi Suomen Kansallisteatterin näyttämöpäälliköksi ja huolehti samalla talon kiinteistöisännöinnistä. Niihinkin aikoihin Timonen ehti olla järjestäjänä muutamissa elokuvissa. Eräs sellainen oli äskettäin televisiossakin nähty Jack Witikan ohjaama Pikku Pietarin piha. Vieläpä urheilun piiriin kuuluva tehtävä lankesi miehelle vuonna 1952. Silloinen pesti oli Helsingin olympialaisten virallisten kisaelokuvien järjestelytoimiston päällikkyys.

 

Tässä Onni Timonen on kiinteistöisännöitsijän "roolissa" ja  arvioi kunnostustarpeita Kansallisteatterin katolla vuonna 1965. Rakennuksen katto oli tarkoitus uusia ja kuvan alkuperäisen julkaisun yhteydessä ollut uutinen kertoi  siihen tarvittavan 23 tonnia kuparipeltiä (Sanoma Oy:n kokoelmat).

Karjalainen lupsakkuus oli hyvä luonteenpiirre
Onni Timonen tunnettiin  miehenä, joka ei tehnyt itsestään numeroa ja tuli sujuvasti toimeen työyhteisöissä. Se lienee ollut taustalla, kun hänet kutsuttiin vielä Savonlinnan oopperajuhlienkin näyttämöpäälliköksi. Kansallisteatterin kesätauon aikana se sopi ahkeralle miehelle. Täälläkin työjakso ennätti pitkäksi. Se alkoi vuonna 1969 ja päättyi 1976.
       Timosen nuoruudessa kangasteleva laulajan ammatti oli varmaan hänen ajatuksissaan tuleva elämänura. Miehen suoritukset muhkeana bassona 1930-luvun ooppera- ja operettilavoilla  lupasivat tietä maineikkaalle jatkolle. Toisin kuitenkin kävi; sodan vuosina iskenyt paha keuhkokuume oli viedä hengen. Henki sentään säilyi, mutta lisäsairautena tullut kurkkutulehdus tuhosi äänihuulet niin, että laulaminen piti vaihtaa teatteri- ja elokuvamaailman muihin tehtäviin.
       Silti juuri laulajana saatu lavakokemus ja muu tutustuminen teatterielämän piireihin avasivat ovet rikkaaseen elämään taiteen parissa. Vielä työelämässä mukana ollut Onni Timonen kuoli vain 65-vuotiaana Helsingissä joulun alla, 20.12.1976. "Losolan Onni", Onni Havukainen, oli nimikaimansa lähin naapuri, leikki- ja koulukaveri perheen asuessa vielä Kiteenlahdessa. Lapsuudenystävyys ei unohtunut, vaikka maailma kuljetti miehet kauas toisistaan; kun tapaamisia ei enää ollut, Losolan Onni seurasi toisen Onnin uraa lehtiuutisten perusteella. Ne muistot olivat tämän tarinan syntymisen taustalla, kuten sekin, että Onni Timosen tytär Pirkko innostui juhannuksen aikaan 2015 kyselemään, mitä Kiteenlahteen tätä nykyä kuuluu.

 

Kauppatieteen maisteri Pirkko Timonen on Onni Timosen tytär. Hän on toiminut muun muassa talous- ja informaatioaloilla ja on myös kirjailija, joka on julkaissut useita asiapohjaisia teoksia. Nykyään hän on jo ansaituilla eläkevuosillaan. Omat juuret Pohjois-Karjalassa ovat alkaneet kiinnostaa. Siksi ensi kesän suunnitelmissa on käynti Kiteenlahden Kinnulanmäellä sekä Onnin äidin ja isän synnyinmaisemissa  Potoskavaarassa ja Kantosyrjässä. Onni Timosen isoäidin koti taas oli Oikurilan talossa, sekin Potoskavaarassa. Se sama paikka, jota kiteeläisessä kunnallispolitiikassakin vaikuttanut Jyri Vuorinen nykyisin asuu.