Teppo Mikkosen muistoajelulla Nestori Miikkulaisen maisemissa

 

Tämä on tarina kesällä 2015 motoristeina tehdystä Teppo Mikkosen muistoajelusta - ja Nestori Miikkulaisen esikuvasta Puumalan Lintusalossa.

Tie Lintusaloon lähtee vajaan kilometrin etäisyydellä Puumalan upeasta sillasta. Suunta on vasemmalle, kun Puumalaan tullaan Ruokolahden suunnasta.
 

Keväällä 2012 pienlentokone-onnettomuudessa menehtynyt ystävämme Teppo Mikkonen ehti elämänsä vuosina viedä ulkomaillekin lukemattoman monta bussiryhmää näkemään siellä nähtävyyksiä ja tutustumaan meille vieraisiin kulttuureihin. Kotimaan kauniit maisemapaikat olivat silti hänelle tärkeitä. Yksi miehen suosikkikohde oli Saimaan eteläisellä alueella oleva saarijono, jonka perimmäinen paikka on suuri Lintusalon saari.

Yhtenä muistona monista yhteisistä matkoistamme on tämä otos syksyltä 2006. Kuva on tilanteesta, kun olimme kävelykierroksella tutustumassa  Lieksan nähtävyyksiin. Tässä kohteena on Lieksan komea kirkko, jonka suunnitteli arkkitehtipariskunta Raili ja Reima Pietilä. Esittelijänä oli Lieksan kaupunkiopas Terttu-H Timonen. Teppo Mikkonen seisoo äärimmäisenä oikealla.
 

Olimme huhtikuussa 2012, Tepolle kohtalokkaana keväänä, yhteisellä matkalla Joensuuhun. Kävimme tervehtimässä erästä hänen tuttavaperhettään ja samana iltana mukana joensuulaisen kerhoyhdistyksen kokouksessa. 1960-luvun lopulta lähtien tuon yhdistyksen perinteiset kesäretket olivat olleet Tepon johtaman Karelia-Matkat-yrityksen järjestämiä. Seuraavan päivän iltapuolella sattuneessa lento-onnettomuudessa Teppo Mikkonen ja hänen pitkäaikainen ystävänsä Esa Pykäläinen kohtasivat matkansa pään Rääkkylässä lentokoneen murskautuessa Oriveden jäälle.

     Motoristi kun olen ollut uudemman kerran kesästä 2002 lähtien, Teppo muistutti kerrotulla matkallamme Joensuuhun taas kerran asiasta, johon hän usein aikaisemminkin oli palannut: ”Käykääpä kuitenkin nyt tulevana kesänä tutustumassa Puumalan Lintusaloon, sillä se on mielestäni Saimaan alueen hienoimpia kohteita!” Lupasin pitää vihjeen mielessä. Lopulta oli kulunut jo yli kolme vuotta noista lähes viimeisiksi jääneistä puheistamme, kun viimein saimme matkan aikaan. Ajankohtana oli viikko juhannuksen jälkeen, tarkemmin 27.6.2015.
     Komeita järvikannaksia, siltoja ja järvimaisemia katsellessamme tunsimme olevamme toteuttamassa yhtä Tepon viimeisimmistä testamenteista: tutustumassa ikään kuin hänen muistoajelunaan noihin upeisiin maisemiin. Saaristoreitillä on yhteensä 11 saarta ja Lintusalon perukkaan on matkaa yhteen suuntaan parikymmentä kilometriä. Lintusaloon mennessä tie siis kulkee matkan varrelle jäävien kaikkiaan kymmenen saaren läpi.
 



 Kesäinen sade kuuluu motoristin "nautinta"-oikeuksiin. Tällä reissulla se yllätti meidät museotiellä, joka alkaa Simpeleeltä, jatkuu Rautjärvelle ja päättyy Imatran pohjoispuolelle lähellä Immolan lentokenttää.

 

Sama sade, mutta hieman toisesta näkökulmasta. Onneksi siellä täällä on vielä bussin odotuskatoksia. Sellainen oli nyt tarpeen. Ja kun ollaan matkalla kohti Nestori Miikkulaisen kotisaaria, tokihan huuliharppu piti kaivaa esiin. Lauluhan sanoo Nestorista: "Huuliharppuaan soittaa, ja norppa nousee pinnalle pärskähtäen". Tosin kerronnassa on taiteilijan vapautta alkuperäiseen esikuvaan verraten mutta "kuitennii"! Tämä pelimanni, kuvan vasemmassa reunassa, on Pentti Hurskainen Kiteen Närsäkkälästä.

  

 

Lintusalon saaristoreitin varrella toimii useita matkailuyrityksiä. Vanhimpia on Okkolan matkailutila, joka on tarjonnut palveluita jo 1960-luvulta lähtien. Paikka tunnetaan muun muassa hyvästä noutopöydästään. Retkipäivänämmekin lounasvieraita oli paljon, joukossa myös yksi ulkomainen ryhmä.

 

Okkolan Niinipuu-ravintolan fyysisinä tiloina toimii talon entinen navettarakennus.

 

 

Porukkamme lounaalla "Niinipuussa". Paikka sijaitsee heti Hätinvirran lossin jälkeen siitä noin puolen kilometrin päässä oikealla. Hyvin maukasta ruokaa, oli yhteinen havaintomme. 

 

Muutamia kuvia Lintusalo-reitin varrelta. Tässä yläpuolella ja alla olevissa kahdessa kuvassa on taukopaikkojamme reitin järvikannaksilta.

 



 

Saimaata halkovalta pengertieltä ja sen silloilta avautuu huikeita näkymiä suuremmille ulapoille.

 

Tämä kuva on Lintusalon saaresta ja tienviitta oikealle ohjaa kohteeseen Nestorinranta. Matkailuyritys toimii paikalla, jossa aikanaan asui Nestori Reponen. Omalla tavallaan nimivalinnat kunnioittavat  ja muistuttavat meitä Saimaan norpan ja  Nestori Miikkulaisen teemalle tehdystä laulusta - ja sen taustana olevasta todellisesta historiasta.
 

Varmasti jokainen suomalainen tuntee Junnu Vainion laulun Nestori Miikkulaisesta. Laululla on todellinen esikuva, joka asui Lintusalossa. Hän oli kyläseppä ja pelimanni, ikäpoikamieheksi päätynyt Nestori Reponen. Joskus 1970-luvun alussa Ylen toimittaja- ja kuvaajaryhmä kävi Lintusaloon päättyvällä saarijonolla tekemässä dokumenttia talvi-ja kelirikkokauden elämästä muun muassa Lintusalon saarella. Haastatelluiksi tuli monia asukkaita, yhtenä juuri tuo seppä-Nesto. Myöhemmin eräs ohjelman tekoon osallistunut henkilö lähetti Junnu Vainiolle idean Nestori Reposen kohtalon käyttämisestä laulussa, jonka sanomana olisi Saimaan norpan suojelu.

Nestori Reponen, taitava kyläseppä ja -pelimanni , Miikkulais-laulun esikuva, soittaa viulua Lintusalossa. Kuva on hänen naapurinsa albumista. 



Vainio hylkäsi alkuun idean, mutta muutti myöhemmin mieltään. Syntyi laulu Nestori Miikkulaisesta ja tämän soittoa luodolla kuuntelevasta yksinäisestä Saimaan norpasta. Todellisessa elämässä Nestori Reposen instrumenttina ei ollut huuliharppu. Sen sijaan hän soitti taidokkaasti niin viulua kuin harmonikkaakin. Laulun sukunimen Miikkulainen Junnu Vainio lainasi kotkalaiselta ystävältään. Tarina kertoo, että Nestori Reponen oli antanut Junnulle luvan käyttää itseään laulun esikuvana. Valitettavasti laulu ehti valmistua vasta Syksyn Sävel-kilpailuun vuonna 1982. Lintusalon mies oli kadonnut samana kesänä venematkalla ja hänen arvattiin hukkuneen. Puumalan kirkolta takaisin soudellessaan, ja ilmeisesti kylällä ravintola Virranhovin antimia nautittuaan, mies oli pudonnut veneestä noin kilometrin päässä kotirannasta. Naapurit löysivät Reposen jäännökset vuotta myöhemmin, seuraavana keväänä. Silloinhan laulu oli jo tullut julkisuuteen.

 

 

Nämä kaksi otosta ovat Hätinvirran lossilta. Odotellun sillan rakentaminen saattaa siirtyä, sillä laskennallinen liikennemäärä on tätä nykyä normaalisti noin 260 ajoneuvoa vuorokaudessa ja parhaan kesäsesongin aikaankin autoja kulkee lossiväylän kautta vuorokausimääränä noin 420.

 



Vuosien saatossa saariryhmä sidottiin askel askeleelta yhteen silloilla ja pengerryksillä. Yksi lossikin jäi silti väliin. Se on Hätinvirta, oikeammin salmi, jonka leveys on noin 220 metriä. Paikalle on suunniteltu 413 metriä pitkää siltaa, jonka alikulkukorkeus olisi laivaväylän kohdalla 24,5 metriä. Tuo Hätinvirta sijaitsee 4,2-metrin syvyisellä Saimaan syväväylällä ja sen kautta kulkevat kaikki kyseistä väylää Savonlinnaa, Joensuuta ja muita suunnan satamakohteita kohti pohjois- tai eteläsuunnassa kulkevat alukset. Saariston väkiluvun vähetessä nyt jo reiluun pariinsataan, sillan rakennushanke on toistaiseksi siirtynyt. Vapaa-ajan rakennuksia Lintusalon saaristotien varrella on paljon ja myös matkailupalveluita ravintoloineen jo 1960-luvulta lähtien. Lintusalossa toimi aikoinaan myös kansakoulu. Nykyään se on saanut uuden käytön. Koulun toiminnan loputtua kylän väki osti kiinteistön omakseen. Käyttöä on löytynyt; tiloissa pidetään perhejuhlia ja monenlaiset yhteisöt, kerho- ja koulutustapahtumineen, ovat mukana Lintusalon koulun nykyisinä käyttäjinä.



  Puumalan upea silta on jo insinöörityönäkin vaikuttava nähtävyys. Kokonaispituus on noin 800 metriä (kuvat yllä ja alapuolella).

 

 

Sillalta avautuu komea panoraama - kattava näköala ympäristöön. Tässä katseen suunta on kohti kirkonkylää.

 

 

Tämä blogikirjoitus tahtoo osaltaan kunnioittaa Teppo Mikkosen muistoa. Siksi tämä syksyllä 2006 otettu loppukuva on miehestä ja hänen pitkäaikaisesta tuttavuudestaan matkailun saralla. Irja Hämäläinen toimi useita vuosikymmeniä Rajaseudun kerhoyhdistyksen sihteerinä. Samainen yhdistys oli Karelia-Matkojen asiakas miltei koko sen toiminta-ajan. Viimeiset matkat tehtiin kun firma oli jo liittynyt  Pohjolan Matka-konserniin. Yhdistyksen lopettamisen merkeissä matkattiin vielä yhden kerran samalla Teppoa muistellen. Ajankohta oli kesä 2012.

 

(Vakiintuneille lukijoille toisto saattaa olla ärsyttävää, mutta uudet sivuille tulleet on myös syytä huomata. Siksi tämä: klikkaamalla hiirtä vaikkapa blogin ensimmäisen kuvan päällä, avautuvat kaikki kuvat kavalkadiksi suurina tiedostokokoina. Silloin otosten monet yksityiskohdat ovat paremmin katseltavissa). 

 





Oman maan mansikat

 

Oman puutarhan satoa heinäkuun neljänneltä viikolta. Kypsyminen on normaalikesistä noin kaksi viikkoa myöhässä, mutta vielä ehtii nauttia näistäkin kesän herkuista.

 

Paljon on kuluva kesä saanut moitteita kylmyydestä ja sateisuudesta. Viileitä päiviä tosin on ollut normaalikesiä huomattavasti enemmän, mutta parinkymmenen asteen iltapäivälämpötila on silti monesti saavutettu. Sitä voidaan pitää jonkinlaisena kesäisen sään mittana. Sateisuudesta taas ei voi perustellusti puhua; tuttu mies pitää sääpäiväkirjaa ja hänen sademittariinsa kertyi esimerkiksi kesäkuussa vain 54 millin kokonaissademäärä. Asiaa tukee myös se, että vedenpinta Kiteenjärvessä ja Hyypiissä on ajankohtaan nähden nyt ennätysalhaalla. Omaa mansikkamaata on sadetettu jo kahteen kertaan, sillä hiekkamaa kasvualustana hukkaa kosteutensa nopeasti. Vajaan sadan neliön alalle on kertasadetuksena annettu noin 1200 litran annos. Se vastaa 15 millimetrin sadetta, eikä siis ole kovin suuri määrä. Pihapiirissä oleva 250 neliömetrin kattopinta antaa jo melko pienellä luonnonsateella talteen saatua vettä niin paljon, että tuo reilun kuution suuruinen varastosäiliö täyttyy.

 

 

Oman lajinsa maanpuolustusta se on tämäkin, kun puolustettavana on mansikkamaa. Ilmasta odotettavissa olevat hyökkäysoperaatiot on jo useana kesänä menestyksellisesti torjuttu viritelmällä nimeltä rastashökötys. Ei kaunis, mutta tarkoituksenmukainen, myös poimintatyötä ajatellen!

 

 

Mansikkakesä näkyy toreilla ja kesätapahtumissa. Nämä mansikkatytöt asettuivat potrettiin Puhoksen perinnepäivien lauantaina. Silloin satokausi oli vasta alkamassa.

 

Luonnonmarjoista metsämansikka ennättää monena kesänä kypsyä ensimmäisenä. Niin oli asia nytkin. Vanhan ajan mansikka-ahoja ei enää monesti näe, mutta hakkuuaukeat moreenirinteillä ovat paikkoja joissa mansikka viihtyy. Löytäjä saa usein tarpoa melkoiset taipaleet ja kiipeillä rinteitä ennen kuin ahkeruus palkitaan.

 

 

Nämä metsänherkut tulivat suoraan Pajapellon nurkan kahvipöytään. Eivät tosin ilman käsiä ja jalkoja. Miniän tuliaisina olleet marjat olivat jo melkein popsittu poskeen, ennen kuin hoksattiin dokumentoida nämä komeat ja todella maukkaan aromikkaat mansikat. 

 

Ihmeitä tapahtuu mansikka-aikanakin! Törsävän Teuvo, Teuvo Havukainen, jolla on ikää jo 82 vuotta, tuli hänkin Pajapellon nurkan mökille tämän mansikkablogin päivänä. Tuliaisiakin oli - ja hänelläkin mansikoita. Kaksi mittaa taatusti itse poimittuina omilta kotimaisemiltaan. Nuoruuden vuosina ja myöhemminkin Teuvo oli meidän kiteenlahtelaisten yhteinen rakennusmies. Vaimo oli Hilkka, parin viikon ikäerolla Teuvoa nuorempi. Hänen elämänlankansa katkesi viime talvena ja Teuvo asustaa taloaan nyt yksin. Paljon kiitollisuutta tätä miestä kohtaan tunnemme me kaikki kylän ihmiset. Ja vielä hän jaksaa meidät mansikoissakin pitää! Suuret kiitokset!

Ja sitten, suunnataanpa katse niihin "muun maan mustikoihin". Hyvää kuuluu Kiteenlahden salomaille: Eilinen pistäytyminen sinne osoitti, että mustikoista on kypsymässä kelpo sato. Määrää näyttää olevan hyvin, mutta tarvitaan vielä parin viikon odottelu. Sitten marjat ovat kypsän mehukkaita ja sopivia poimittaviksi. Värin puolesta mustikat näyttävät jo nyt kypsiltä, mutta itse marja on sisältä kova eikä mehukkuuttakaan ole vielä kuin nimeksi. Mutta eipä hätää, odotellaan vielä tovi! 

Siinähän niitä metsän tummia kaunottaria on parhaillaan kypsymässä.

 

 

  

 

Puhoksen perinnepäivät 2015

 

Kansallispuvut oli eräs kesän 2015 perinnepäivien onnistunut teemavalinta. Lauantai 11.7.

 

 

Tässä on osa kansallispukuesittelyyn osallistuneita hieman lähempää otetussa kuvassa.

 

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤

(Uusille lukijoille tässä pieni ohje: kuvat saa näkymään suurina tiedostoina ja yhtenäisenä kavalkadina, kun klikkaa hiirtä esim. blogin ensimmäisen kuvan päällä)

¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤ 

Puhoksen perinnepäivät kantoivat otsikoissa tällä kertaa 10-vuotisjuhlateemaa. Alkuun Kesälahdella Juhanantuvan pihapiirissä alkanut tapahtuma perinnekoneiden ympärillä sai jatkoa Puhoksen historiallisessa miljöössä. Voidaan hyvin sanoa: Arppen jalanjäljillä. Samassa ympäristössä, Puhoksen kartanon navetan pihapiirissä, oli jo aikaisemmin vaihtelevalla menestyksellä yritelty rakentaa Kiteelle kesäisen kokoontumisen aktiviteettia ”höyryjuhlien” merkeissä. Parhaiten on muistissa vuosi 1983 jolloin vietettiin Ilmarisen, Suomen ensimmäisen höyrylaivan, vesillelaskun 150-vuotisjuhlia ja paikalla oli jopa tasavallan silloinen presidentti Mauno Koivisto.

 

Perinnepäivien avaustapahtumassa lauantaina 11.7. palkittiin nämä Puhoksen perinnepäivien monissa tehtävissä pisimpään mukana olleet puuhaihmiset. Kunniakirjat ovat siitä kotiin vietäviä muistoja.

 

Jos halutaan puhua perinnepäivien arvovieraista, ei voi unohtaa opetus-ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosta, joka on tässä kiteeläisen musiikinopettajan ja kokoomusvaikuttaja Kaisa Saaren tentattavana.

 

Kehitys kehittyy

Nykyinen teema – perinne yleensä, on Puhoksen kesätapahtuman järjestäjien valinta noin viiden vuoden takaa. Kun oltiin perustamassa Keski-Karjalan Perinnekoneyhdistystä joskus vuoden 2011 tienoilla, väännettiin kättä otetaanko tuota kone-sanaa ollenkaan rekisteröitäväksi tarkoitetun uuden yhdistyksen nimeen mukaan. Tunnetusti se valittiin, mutta itse kesätapahtuman nimestä tuo aiemmin mukana ollut sana (kuten Puhoksen Perinnekonepäivät tai Ilmarisen Perinnekonepäivät) karsittiin pois. Osa toimijoista näki sen olevan rasituksena ja mahdollisesti karsivan varsinkin naispuolisia vieraita jäämään ”kotimiehiksi”.
      Tapahtuma on kuitenkin purjehtinut suotuisissa virtauksissa. Keski-Karjalassa ja laajemmallakin alueella sen ympäristössä on koettu olevan vahvasti tilausta perinnepäivien merkeissä järjestettävälle tapahtumalle. Käsityöperinteen ja kansankulttuurin mukaantulo on lisännyt tarjonnan sisältöä. Yleisömäärätkin ovat olleet kasvussa. Alkuvuosina saavutettu 3000 kävijän joukko oli silloin hyvä tulos. Tänä kesänä hätyyteltiin jo yli 7000 kävijän kokonaismäärää. Taustalla toimivien yhdistysten puuhamiesten ja -naisten on syytä olla tyytyväisiä.

 

Lauantaihin verrattuna sunnuntaipäivän yleisö oli pienempi. Liki kaksituhatta kävijää silti oli sunnuntainakin mukana. Kuva on lauantailta puolen päivän jälkeen.

 

 

Savonlinnalainen motoristikerho Pinnankiristäjät on ollut jokakesäinen vieras Puhoksessa. Pojat eivät pettäneet isäntiään tälläkään kertaa. Kuvassa on osa komeista ajokeista.

  

Menneitä vuosikymmeniä, 1950-1960-lukuja, edustavat nämä hienoon kuntoon laitetut kaksipyöräiset. 3-sylinterinen Kawasaki ja yksimukinen IC ovat moottoreiltaan kaksitahtisia. Norton on aikansa suurimpia motskareita. Kuutioita on 850, sylintereitä kaksi ja moottori tietenkin nelitahtinen. Viimeiset lienevät lähteneet brittivalmistajaltaan 1970-luvun vuosina. 



 

Kantosyrjän "kakstahti"-porukka huristeli lauantaina paikalle komeana mopoletkana. Pappa-Tunturit olivat malliston enemmistönä.

 

 

Autojen valikoimassa oli tämä upea "siipimallin" Chrysler Imperial. Siipimuotoilu oli vahvimmillaan jenkeissä 1950-luvun loppuvuosina. 

 

Henkilöautoillekin riitti ihastelijoita. Niiden ympärillä nähtiin nytkin kokonaisia perhekuntia. Kiinnostus on yhteistä niin isillä kuin pojillakin. Toki tuon muistamme - omilta poikavuosilta alkanut hienojen ajokkien "fanitus" on edelleen voimissaan!

 

 

Linja-autossa on tunnelmaa - postiautossa vallankin. Taustalla näkyvä nokkamallin Sisu on Ylämyllyn Automuseon kokoelmista. Sisulle on "eläkevuosina" karttunut elokuva-uraakin. Viimeksi auto nähtiin Markku Pölösen elokuvassa Kuningasjätkä. Monet muistanevat senkin, että osa kuvauksista tehtiin Koitajoen upeissa maisemissa. Bulldoggi-Sisu taas on kaiketi Postimuseon kokoelmista. 

 

 

Kuormureitakin Puhoksen perinnepäivillä nähtiin. Etualalla oleva Harmaa Ford ja sen oikealla puolella oleva Vanaja ovat kiteeläisen Esa Halttusen omistamia. Vanajan kunnostukseen pääsin pieneltä osalta itsekin mukaan edesmenneen toverini Teppo Mikkosen kanssa. Kevättalvella 2007 peruskunnostimme vaihdelaatikon ja taka-akseliston uusilla laakereilla. Lisäksi säädimme perän hammaspyöräkosketukset kohdilleen. Moottorin purkamisessa olimme niin ikään mukana. Sylinteriputkien irrotus vaati vankkoja työkaluja. Ulosvetopultti taisi olla kokoa M24 ja avainten vääntövarsilla pituutta metrin verran. Irti ne putket saatiin, ja mikä tärkeintä, lohkoa vahingoittamatta.

 

Puhokselaisella yrittäjällä oli perinnepäivillä nähtävänä järeän luokan piennarmurskain. Murskaimen hydrauliikalle antaa voimaa rungolle asennettu erillinen raskaan kuorma-autoluokan dieselmoottori. Niin kuin kuvasta näkyy, alustakin on tavallista jymäkämpi neliakselisine pyörästöineen.

 



 

Itse murskausyksikkö on kiinnitetty suurella ulottuvuudella toimivan kuormaimen puomin päähän. Siten on mahdollista murskata ojien takana ja kauempana tienluiskissa kasvavaa ryteikköä. Yli nelituumainen lepikko tai vastaavankokoiset pajupuskat eivät juuri tämän työyksikön menoa haittaa.

 

Myllyn vieressä kanavalla oli perinteinen tukkilaisnäytös. Kainuuta edustava Unto Kyllönen on ollut Puhoksen perinnepäivillä lukuisia kertoja. Nyt mukana oli hänen poikansa ja tämän 14-vuotias poika. Tässä tukkilaisosaamista esitellään siis kolmen polven voimin.

 

Alue alkaa taas rajoittaa tapahtuman kasvua

Juhanantuvan alueen ahtaus toi tapahtuman aikanaan Puhoskartanon miljööseen, joka tarjosi enemmän piha-aluetta ja kookkaan navetan sisätiloja, jotka olivat sopivia myös perinnekonetapahtumalle. Viime vuosina navetan tiloja on jo sopimuspohjaisesti luovutettu tapahtuman taustayhteisöjen käyttöön muutenkin kuin kesäisen aktiviteetin ajankohtina. Piha-aluettakin on saatu tapahtuman tarpeisiin melko paljon lisää. Tosin sen raivaaminen ja kunnostus on ollut talkootyön varassa.
      Vaikka enää ei puhutakaan Puhoksen perinnekonepäivistä, paikallisen perinnekoneyhdistyksen aktiivit ja iso joukko vanhan tekniikan harrastajia tuo vuosi vuodelta aina enemmän kunnostamiaan koneita näytille. Tuttuja ovat vuosikymmenten takaiset maamoottorit, muut vanhat maatalouskoneet ja ennenkaikkea veteraani-ikäiset traktorit. Kaikki paikalle tuotu tarvitsee ympärilleen tilaa, jolloin niin esittelijät kuin yleisökin mahtuvat paikalle kertomaan tarinoita ja ihmettelemään tai ihastelemaan historiallisia laitteita. Hyvin moni vieras lähteekin Puhokseen juuri koneiden vuoksi.

Perinnekoneyhdistyksen aktiivit kunnostivat viime talvena tämän Massey-Ferguson 31-leikkuupuimurin. Malli on 1960-luvun alkuvuosilta.

Eri puolilla Suomen toimii harrasteryhmiä, jotka ovat paneutuneet 1950-luvun Zetorien kunnostamiseen. Keski-Karjalassa on muutamia asiaan vihkiytyneitä. Tässä on yhden  täkäläisen Zetor-harrastajan työn lopputulos.

 

Kevyempään kalustoon kuuluu tämä kiteeläisen Pentti Pekkisen omistama Fiat 211R. Alkuun mallinimi oli Fiat 18 Piccola ja sen maahantuonti Suomeen alkoi joko vuonna 1957 tai 1958.

 



 

"Vimosen päälle" laitettu Ford 4110-traktori edustaa 1980-lukua. Hieno peli ihan käytännön töihin, vaikkapa yleistraktoriksi pienelle maatilalle.

 

 

Traktorien esittelykenttää lauantain kuvaotoksessa.

 

 

Tämä Zetor 25K-malli kaipaa vielä kunnostajan osaavia käsiä. Olisiko tuo Hurskaisen Kallen kokoelmista? 



      Tämän kesän perinnepäivillä traktorit oli jouduttu ahtamaan liian pienelle alueelle. Varjoisa katve ei muutenkaan ollut sijainniltaan paras mahdollinen. Se ei ollut viihdyttävä ympäristö. Ehkä lisää aluetta on neuvoteltavissa jo seuraavan kesän tarpeeseen. Apua saattaisi muutaman kesäisen päivän ajaksi löytyä kaupungin maista tai muilta maanomistajilta, joita on Puhoskartanon ympärillä. Koneet kuuluvat mukaan joka tapauksessa, osana historiallista perintöämme. Niin ne ovat mukana vastaavissa tapahtumissa ympäri Eurooppaa, puhumattakaan jenkkien isoista vanhan tekniikan päivistä, jotka saattavat olla yhtäjaksoisesti auki jopa usean viikon ajan.

 

 

Traktorien esittelypaikan ahtaus hankaloitti aiheeseen paneutumista.

 

Maamoottori-"osastolla" oli nytkin monenlaista puksuttajaa - ja tietenkin kiinnostuneita katselijoita.

 

Ojamäen mies Toivo Halttunen toi Olympiansa paikalle ties kuinka monennen kerran. Se ainakin muistetaan, että sama konemies moottoreineen nähtiin jo Juhanantuvalla, jolloin tapahtuma oli vielä kapaloissaan. Tämä Olympia aloitti palvelunsa Kiteenlahdessa Kalliolan Huhtilaisten puimakoneen käyttövoimana 1940-luvun alussa. Jatkossa se ennätti palvella muun muassa Misolan Asikaisessa ja lopulta Toivon appiukon perheessä Härkähuhdan Kokoilla.

 

 

Rompetorin myyntipöydiltä löytyi tavaraa moneen lähtöön, uutta ja vanhaa....

 (kuvat yllä ja alla)



Näkymät ovat hyvät

Suomen kesään mahtuu lukuisia vanhan tekniikan teemaan rakennettuja katselmuksia. Monet tietävät ainakin Oulaisten, Kuhmon ja Nurmeksen perinnekone- ja rompepäivät. Hyvinkäältä Riihimäelle pari vuotta sitten siirretty Rauta ja Petrooli-tapahtuma on eteläisen Suomen suurin lajinsa edustaja. Kiteen Puhos sijoittuu maantieteellisesti varsin hyvin Karjalassa pidettävän katselmuksen paikkakunnaksi. Kasvun rajoja ei ole näkyvissä, päinvastoin. Hyvin järjestettynä tapahtuman vetovoima kasvaa naapurimaakuntiinkin. Sopivalla etäisyydellä ovat ainakin Etelä-Karjala, Itä-Savo ja miksipä ei oman maakuntamme pohjoisosa ja Kuopion ympäristö.

Puuhassa mukana oleville riittää siis haasteita, mutta vastapainoksi tarjolla on paljon mahdollisuuksia onnistumisen kokemuksille.
Tavataan Puhoksessa taas kesällä 2016!